Osa 6

ALWAYS IN YOUR SHADOW

OSA 6

Pyry:

Sonja näytti oudon nuorelta sairaalan valkoisissa petivaatteissa. Se muistutti sitä pientä palmikkohiuksista tyttöä, joka oli ilmestynyt 7 vuotta sitten mun syntymäpäivilleni pitäen koko ajan isäänsä tiukasti kädestä. Pieni pelokas tyttö keskellä valtavaa, äänekästä poikalaumaa. Ja silti se oli selvinnyt paremmin kuin kukaan tyttö ikinä. Se ei ollut itkenyt revenneitä sukkahousuja, vaan oli juossut matkassa kukkamekko kuratahroissa. Se oli ollut poika poikien joukossa, ei mikään miniatyyrihienohelma.

Mä tuijotin peiton alta erottuvia meikittömiä ja mustelmin koristettuja kasvoja hiljaisuuden vallitessa. Sonjan tummanruskeat hiukset olivat takkuiset ja levittäytyneet sekalaiseksi keräksi vitivalkoiselle tyynyliinalle. Se näytti aika rauhalliselta nukkuessaan siinä huoletonta unta tietämättä lainkaan, kuinka paljon mä olin pelännyt sen vuoksi. Kuinka paljon kaikki olivat pelänneet.

Koko sairaalahuone haisi desinfiointiaineelta ja vanhuksilta. Niin kuin haisi koko sairaalakin. Mä nostin varovaisesti laivastonsinisen puuvillapaitani hihan kasvojeni eteen. Näköjään mä itsekin haisin jo sairaalalta. Se ei juurikaan parantanut mun oloani, sillä mä tunsin oloni jo valmiiksi ahdistuneeksi istuessani vitivalkoisen, putipuhtaan huoneen sängyn äärellä erittäin epämukavalla ja kovalla penkillä. 

Ikkunan sälekaihtimet olivat kiinni, mutta auringonsäteet karkasivat pienimmistäkin raoista sisään ja raidoittivat valollaan vitivalkoisen lattian. Huoneen vastakkaisella laidalla oli toinen sänky, jossa makasi Sonjaa vähän nuorempi poika. Poika nukkui myös, mutta sen sängyn äärellä istui joku kolmikymppinen tuulipukuun sonnustautunut mies. Meidän välillä leijui vaivaantunut hiljaisuus, mutta meistä kumpikaan ei ollut kovin halukas rikkomaan sitä. Jokainen tuolin narina, yskähdys ja peiton kahahdus tuntui kymmenen kertaa äänekkäämmältä kuolemanhiljaisessa huoneessa, mutta sekin oli parempaa kuin vaivautunut keskustelu.

"Pyry?"
Mä säpsähdin Sonjan ääntä ja käänsin pääni takaisin sen suuntaan. Sen ääni oli kuulostanut niin heikolta, avuttomalta.
"Mikä olo?" kysyin siltä kuiskaten ja kurottauduin pyyhkäisemään pari hiussuortuvaa pois sen otsalta.
Toisella puolella huonetta istuva mies teeskenteli olevansa kovinkin kiinnostunut potilaana olevan poikansa peiton kuvioinnista, mutta mä tiesin sen kuuntelevan meitä.
"Parempi kuin eilen", Sonja vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen ja onnistui nostamaan pienen hymynkin kasvoilleen.
Mä naurahdin pehmeästi ja tartuin sitä hellästi terveestä kädestä. Siitä kädestä, jota ei oltu muumioitu sideharsolla.
"Se nyt ei vielä ole kovin paljon", huomautin, mutta tunsin silti helpotuksen aallon pyyhkivän ylitseni. Ainakin Sonja kykeni puhumaan ja hymyilemään.

Sonja yritti kohottautua parempaan asentoon, mutta siteissä olevan käden liikuttaminen sai kivun irvistyksen nousemaan sen kasvoille. Se yritti vielä kerran nousta istumaan varoen liikauttamatta kättään, mutta ilmeisesti urakka oli toipuvalle potilaalle vielä niin rankka, että se lopulta luovutti ja lysähti takaisin makaamaan valkeisiin lakanoihin. Mä huomasin turhautumisen värittävän Sonjan kasvoja. Se oli aina ollut energinen ihminen, joten tämä uusi liikkumattomuus ja avuttomuus mahtoi olla sille raskasta. Se ei pääsisi pitkiin aikoihin uimaan, eikä harrastamaan balettia, jota se niin paljon rakasti. Mä purin huultani ja kirosin sillä hetkellä sen kännisen kaaharin alimpaan helvettiin.
”Mitä sä täällä teet? Eikö sun pitäisi olla töissä?” 

Mä havahduin ajatuksistani ja riistin katseeni Sonjan sideharsoissa piileksivästä kädestä. 
”Luuletko sä tosiaan, että mä olisin vain voinut jäädä töihin, kun kuulin mitä sulle on tapahtunut?” mä kysyin siltä puhdasta epäuskoa äänessäni ja kohotin kulmiani ihmetteleväisenä.
Sonja naurahti kevyesti ja näytti hieman helpottuneemmalta, kun pään pudistus sujui siltä yhä ongelmitta.
”Väitätkö sä muka, että otit töistä vapaata vain mun vuokseni? Eikö siihen päätökseen vaikuttanut yhtään se, että pääsit Miosta hetkeksi eroon?” Sonja heitti takaisin kiusoittelevasti ja nosti terveen kätensä pukatakseen mua kevyesti kylkeen.

”Sä tunnet mut aivan liian hyvin. Se on pelottavaa”, sanoin hymyä äänessäni ja liikautin tuoliani hieman lähemmäksi siskopuoleni sänkyä. Epämiellyttävä narina täytti huoneen, kun puinen tuolinjalka narskui parkettilattiaa vasten. Toisella puolella huonetta istunut väsyneen näköinen mies kohotti katseensa meihin hieman närkästyneen näköisenä kuin meteli olisi ollut suurikin loukkaus sitä kohtaan. Sonja pyöräytti mulle näyttävästi silmiään. Mä tyrskähdin kevyesti ja puhdas ilo täytti mun sisimpäni. Sonja oli kunnossa. Tai no ei täysin kunnossa tietenkään, mutta tulisi olemaan. Se paranisi ja kaikki olisi niin kuin ennen. Minä ja Sonja. Veli ja sisko. Erottamattomat aina. Sitä ei mikään eikä kukaan voisi rikkoa. 

”Sua on helppo lukea, veliseni”, Sonja naurahti pehmeästi ja päästi huuliltaan äänekkään haukotuksen.
Se taisi energisistä hymyistään ja vahvoista sanoistaan huolimatta olla vielä aika heikossa kunnossa. Eikä ihmekään. Se oli kolhinut itsensä pahasti onnettomuudessa. Niin pahasti, että me oltiin tosissaan aluksi luultu mun siskoraukan joutuvan pyörätuoliin loppuelämäkseen. Onneksi tilanne ei kuitenkaan ollut aivan niin paha, vaan Sonja tulisi parantumaan loppujen lopuksi täysin. Aikaa se kuulemaan kuitenkin tulisi viemään.
”Ehkä sun pitäisi vielä levätä. Mä voin tulla vaikka huomenna uudestaan”, sanoin hymyillen Sonjalle hellästi samalla, kun pohdin huolissani, josko meidän keskustelu rasittaisi sitä liikaa.

”Älä edes kuvittele. Mulla on aikaa torkkua sittenkin, kun sä lähdet. Kerro nyt kaikki, mitä on tapahtunut. Joko sä olet tukehduttanut Mion jalkapalloon?” Sonja kyseli pirteästi viis veisaten siitä, että aukaisin suuni vastaväitteeseen. 
Hymähdin kevyesti Sonjan kommentille ja muistelin Mion viimepäivien käytöstä. Harjoituspelin jälkeen se ei ollut pukahtanut mulle sanaakaan, eikä se ollut sen jälkeen edes tunnustanut mun olemassaoloani. Se oli porhaltanut kentällä menemään niin kuin mä olisin ollut sille pelkkää ilmaa, mikä oli arvatenkin vaikeuttanut meidän valmentamista entisestään. Aina kun mä olin mennyt tivaamaan siltä päätöksiä siitä, mitä me harjoiteltaisiin ja missä järjestyksessä, se oli vain mulkaissut mua pahasti ja lähtenyt neuvomaan omaa kuppikuntaansa. Aluksi mua oli pelkästään huvittanut Mion lapsellinen käytös, mutta nyt sitä oli jatkunut jo monta päivää. Mä aloin pikkuhiljaa väsyä Mion käytökseen ja siihen, että mä näytin olevan sille täysin yhdentekevä. En olisi ikinä voinut uskoa, että olisi ollut niin raskasta jäädä täysin Mion huomion ulkopuolelle, mutta näköjään se oli. 

”Hyvä idea. Pitää kokeilla sitten, kun pääsen takaisin”, naurahdin huolettomasti sisarelleni, joka virnisti takaisin aika ilkikurisesti. 
”No ei. Ei kai mulle sen kummempia ole tapahtunut. Mio on ollut oma omahyväinen itsensä, Mikolle ja Janille kuuluu hyvää ja mä seurustelen nykyään Karon kanssa”, puhelin Sonjalle rauhallisella äänellä vilkuillen samalla sälekaihtimien välistä aurinkoiselle pihamaalle. 
Sairaalan parkkipaikalla istui kaksi pientä, noin kahdeksan vuoden ikäistä tyttöä, joilla kummallakin oli päällään kesämekot. Toisella vaaleanpunainen, toisella sininen. Mustat kiharat heiluivat hellässä tuulessa. Tytöt heittelivät vuorotellen kiviä pitkin tyhjää parkkiruutua katsellen kumman lensi pidemmälle. Niissä oli jotain pelottavan tuttua, joka sai mun niskavillat pystyyn. Jotain todella karmivaa. Ei kai?
”Niin ja sain ajokortin”, jatkoin katse kahdessa huolettomassa tytössä, jotka hyppäsivät hihkuen ylös vanhempien saapuessa paikalle. 
Äiti oli hyvin kaunis kasvonpiirteiltään. Pitkät suklaanruskeat hiukset paksulla letillä niskassa. Pienen pieni käärö sylissä, nauru kasvoilla. Niin kaunis, niin onnellinen, niin tuttu, niin vihattava. Purin huultani, kun naisen toisella puolella kävellyt mies kiersi kätensä suojelevasti naisen ympärille ja kutitti hellästi vauvaa jalkapohjasta. Pystyin erottamaan rakastavan katseen miehen kasvoilta. Kasvoilta, joita kehysti luonnollisen mustat hiukset. Alhaalla oleva perhe näytti niin kokonaiselta ja ehjältä, etten voinut kuin vihata kaikkia niitä. Etenkin miestä, joka kaappasi vauvan syliinsä ja pyöritti sitä ympäri nauraen. Siinä oli sen vitun täydellinen perhe. Kaunis vaimo, kauniit lapset. Katkerat kyyneleet kastelivat silmäkulmani. 
”Pyry?”

Mä en voinut uskoa, että se oli täällä. Että se eli yhä, vaikka se olikin ollut mulle kuollut jo vuosia. Että se nauroi tuolla alhaalla vaimolleen ja lapsilleen vailla minkäänlaisia huolia. Eikö sillä ollut niitä? Oliko se unohtanut kaiken muun? Oliko se unohtanut perheen, joka sillä oli ennen ollut? Vaimon, jota se oli luvannut rakastavansa myötä – ja vastoinkäymisissä? Lapset, jotka olivat palvoneet sitä? 
”Pyry hei, mitä siellä on? Ootko sä kunnossa?”

Mä purin huultani kiukusta. Mä vihasin tuota miestä niin paljon, mutta enemmän mä vihasin noita typeriä kesämekkoisia kakaroita ja varsinkin tuota parkuvaa kääröä. Mitä niissä oli ollut enemmän kuin mussa ja Johanneksessa? Mitä me oltiin tehty väärin? 
”Pyry! Kuunteletko sä?” Sonjan ääni kuulosti jo hieman närkästyneeltä.
Riistin katseeni miehestä, joka auttoi naisen hellästi autoon istumaan ja käänsin sen Sonjan suuntaan, joka katsoi mua vähän huolestuneen näköisenä.
”Mitä toi nyt oli? Mä vaan täällä paasaan sulle ummet ja lammet kaikesta ja sä oot jossain ihan hukassa. Mitä siellä niin kiinnostavaa oli? Joku tyttökö? Eikös sun pitänyt olla Karon kanssa?” Sonjan äänensävy vaihtui vitsailevammaksi, kun mä osoitin taas mielenkiinnon merkkejä sitä kohtaan.
Mä katsoin Sonjaa pitkään, niin pitkään, että se alkoi jo tuntea olonsa epämukavaksi. 
”Mä taisin juuri nähdä isäni”, sanoin sitten tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä.
Auto oli kadonnut parkkipaikalta. Sonja tiesi olla sanomatta mitään vaan alkoi sen sijaan onnitella mua ajokortin puolesta.

---


Mä nostin hupun kasvojeni suojaksi laskeutuessani alas bussin rappusia. Voimakas rankkasade tervehti meitä innokkaasti ja yritti kastella jokaisen linja-auton suojista astuvan kersan läpimäräksi. Meidän edessä levittäytyvä naapurikunnan jalkapallokenttä ui mudassa ja suorastaan tulvi sadevettä. Mä vilkaisin bussista ulos kipuavia penskoja. Niiden ilmeet eivät näyttäneet kovinkaan iloisilta ja odottavilta.

Tosin bussimatka naapurikunnallekin oli ollut jo niin ikävä, että tuskin vesisade enää hirveästi vaikutti lapsien mielialaan. Kuppikuntien välit olivat repeytyneet täysin hajalle harjoitusottelun jälkeen, eivätkä nämä kaksi ryhmää suostuneet enää olemaan toistensa kanssa minkäänlaisissa tekemisissä, elleivät nämä tekemiset sitten sisältäneet ilkeitä haukkumasanoja ja nyrkkejä ilmassa. Puolen tunnin automatkan aikana mä ja Mio oltiin saatu erottaa jo kolme kertaa muutamia riitapukareita toisistaan. Mä odotin kauhulla miten jalkapallo-ottelu naapurikunnan joukkuetta vastaan tulisi menemään, sillä meidän omassa joukkueessakin oli valmiiksi kaksi eri ryhmää.

Mä katsahdin Mioon, joka astahti myös kepeästi linja-autosta ulos pellavakutrit mustan hupun alla suojissa. Se tukki kätensä hupparin taskujen suojiin ja hytisi hieman tulvivalla parkkipaikalla. Ilmeisesti sää ei tehnyt siihenkään kovin suurta vaikutusta, sillä se irvisti inhoavasti pisaroille, jotka piirittivät meidät joka puolelta. Tai sitten irvistys johtui siitä, että sen skottiruutuiset converset olivat kärjistä märät. Mä vaihdoin sen kanssa välinpitämättömän katseen, ennen kuin me lähdettiin johdattaan kersat meille varattuihin pukuhuonetiloihin. 

Mio ei ollut kysellyt mitään, kun mä olin ollut poissa muutaman päivän Sonjan tilan vuoksi. Itse asiassa me ei oltu vaihdettu varmaan yhtään sanaa sitten viimeviikon harjoitteluottelun. Näköjään häviö oli iskenyt Mioon ja raskaasti, sillä se näytti olevan yhä kiukkuinen häviöstään. Kun mä olin palannut eilen takaisin töihin, se oli kohdellut mua kuin ilmaa ja vetänyt harjoituksia kuin mä en olisi ollut edes paikalla. Mä olin yrittänyt esittää sille, ettei sen välinpitämättömyys mua kohtaan haitannut mua pätkän vertaa, mutta tosiasiassa se vaivasi mua huolestuttavan paljon. Mä olin alkanut jo näiden valmennusviikkojen aikana tottua meidän piikitteleviin sananvaihtoihin ja suoraan vittuiluun, etten mä oikein tiennyt, miten tähän uuteen sanattomaan ja turtaan Mioon olisi pitänyt suhtautua. Pitäisikö mun pyytää siltä anteeksi? 
” Voi anteeksi Mio, että mun kuppikunta voitti sun pilallehemmotellut kakarat. En mä ihan oikeasti tarkoittanut!”
Joo, tuskin. Jos Mio halusi esittää kärsivää marttyyria niin mun puolestani se saisi tehdä niin vaikka koko loppuelämänsä! Mua ei voisi vähempää kiinnostaa.

Niinpä mä sitten päätin, että olin harmistunut Mion välinpitämättömyydestä vain siitä syystä, että Sonjan puolesta pelkääminen oli saanut mut todella tunneherkälle tuulelle. Ja tottahan se oli. Mä olin ollut siitä niin huolissani, etten ollut pystynyt viimepäivien aikana hallitsemaan tunnetilojani ollenkaan. Välillä olin saanut yhtäkkisiä ja selittämättömiä hysteerisiä naurukohtauksia, välillä taas olin ollut hukkua kaikkeen siihen pelkoon ja ahdistukseen, jonka mun siskopuoli oli loukkaantumisellaan mulle aiheuttanut. Vasta kun olin nähnyt Sonjan itse hymyilevänä ja elossa, olin alkanut rauhoittua. Mun tunteeni olivat kuitenkin kiitäneet sellaista vuoristorataa koko viikon, että niiden kontrolloiminen oli vieläkin aika vaikeaa.

Eikä asiaa ollut kovinkaan parantanut se, että juuri kun olin saanut tietää Sonjan selviävän, olin saanut kokea jotain vielä järkyttävämpää, jonka mä mielellään unohtaisin loppuelämäkseni. Mä en ollut kertonut äidille tai kenellekään siitä, että olin nähnyt isäni. Sonja oli ainoa, joka tiesi, mutta se oli luvannut olla kertomatta kenellekään. Musta oli niin väärin, että se onnistui vaikuttamaan vielä vuosienkin jälkeen. Mä olin hetkeksi jopa unohtanut kaikki kinasteluni Mion kanssa tai Karoon liittyvät ongelmat. Mä olin ollut niin vihainen, niin pettynyt, että se kehtasikin hymyillä niin leveästi ja teeskennellä viatonta. Miten se oli päässyt kaikesta noin helposti yli ja mä vieläkin olin katkera? Miksi mä annoin ihmisten vaikuttaa muhun näin vahvasti?

"Äiti ei tule riemastuun, kun se näkee mun verkkarit tän jälkeen...", kuulin Joakimin mutisevan kavereilleen mun selkäni takana, enkä voinut hillitä hymyäni.
Jalkapallokenttä näytti tosiaan sen verran mutaiselta, ettei pelaajat selviäisi kyllä sitten millään ulos sieltä ilman perusteellista rapakylpyä. Mä olin aina rakastanut jalkapalloa ja sen pelaamista, mutta tällä kertaa olin aidosti iloinen, että olin saapunut paikalle vain valmentajan asemassa. Mutalammikoiden valtaama nurmikko ei nimittäin näyttänyt kovinkaan houkuttelevalta ajanviettopaikalta.

Sisällä pukuhuoneissa oli hieman lämpimämpää kuin ulkona piiskaavassa rankkasateessa, mutta ei huterasti rakennettu puuhökkeli nyt mikään lämpöeristyksen mestariteos ollut. Seinälautojen välissä oli suuria rakoja, joista kylmä viima pääsi puhaltamaan sisään. Kaiken lisäksi me oltiin jo valmiiksi aivan läpimärkiä, joten tuskin kukaan tunsi oloaan kovin paljon paremmaksi vaatimattomissa pukutiloissa. 

Penskat vaihtoivat pelikengät hiljaisuudessa. Niitä taisi hieman jännittää ensimmäinen peli naapurikuntaa vastaan. Naapurikunnan kersat olivat nimittäin voittaneet leirimestaruuden viimekesänä, joten vastassa tulisi olemaan suhteellisen kovan vastus varsinkin niille kersoille, joille tämä kesä oli vasta ensimmäinen jalkapallon ihmeellisen maailman parissa. Mä katsahdin nurkassa tärisevään parivaljakkoon, joista kumpikaan ei ollut pelannut kertaakaan aikaisemmin. En ollut kovinkaan varma johtuiko niiden tärinä kylmyydestä vai puhtaasta pelosta. Ainakin ilmeet penskojen kasvoilla oli puhdasta kauhua. Mä yritin hymyillä niille rohkaisevasti, mutta musta tuntui, ettei ne jännitykseltään oikein huomanneet mun rohkaisuyrityksiä.

”Teillä on kova vastus heti ensimmäisenä vastassa”, mä huomautin kersoille.
Joakim nyökkäsi vastaukseksi ja mä muistin, että se oli kertonut serkkunsa pelaavan naapurikunnan joukkueessa. Jos sen serkku oli puoliksikaan yhtä hyvä pelaaja kuin Joakim, meidän joukkue saisi tosiaan panna parastaan. Joakim nimittäin oli yksiä meidän joukkueen johtotähtiä. Se oli urheilullinen, vikkelä, nopea oppimaan uutta ja kaiken lisäksi kuunteli vielä sille annettuja ohjeita. Kaikin puolin täydellinen pelaaja siis. Tuhat kertaa parempi kuin Alex, joka kaikessa ylitsevuotavassa itsevarmuudessaan kuvitteli olevansa mun neuvojeni yläpuolella. No, omapa oli sen häviö. Sen verran huonosti sillä oli mennyt harjoituspeli, että ehkä sen tosiaan kannattaisi tämän jälkeen kuunnella, mitä mä sille sanoin.
”Ja rankkasade. Älä unohda sitä”, Joakimin paras kaveri Max muistutti mua ja vilkaisi inhoavasti ikkunan suuntaan, jota vesipisarat pahoinpitelivät säälimättä.
Mä naurahdin kevyesti ja olin juuri aikeissa heittää jotain keventävää sääolosuhteista, mutta Mio ehti aukaista suunsa ensin.

”Älkää edes kuvitelko, että pääsette helpommalla vain siksi, että siellä hieman tihkuttaa. Pelaatte täysillä, vaikka tulisi vuosisadan pahin tulva”, se huomautti tiukasti ja soi penskoihin sen verran läpitunkevan katseen, että jopa yleensä kovin puhelias Joakim hiljeni nopeasti. Mä vilkaisin pukuhuoneen toisessa päässä, varjoissa istuvaan pellavapäähän, joka ei katsonutkaan mun suuntaani. Se oli huomautuksensa jälkeen jatkanut keskenjäänyttä keskustelua Alexin ja muiden sen kersojen kanssa, eikä näyttänyt kiinnittävän muihin huoneessa oleviin ihmisiin minkäänlaista huomiota. Se käyttäytyi niin kuin rikkaiden osakeomistajien ja lääkäreiden kersat olisivat ainoita sen arvolle sopivia seuralaisia ja me muut oltaisiin pelkkää pohjasakkaa, johon ei tulisi kiinnittää minkäänlaista huomiota. Mun olisi pitänyt olla onnellinen, että Mio oli jättänyt mut hetkeksi rauhaan, mutta en osannut olla muuta kuin kiukkuinen. Kuka Mio kuvitteli olevansa, kun se noin vain luuli voivansa olla huomioimatta toisia ihmisiä? 

Mä en ehtinyt kuitenkaan ruokkia vihaani sen kauemmin, sillä mun kiukkuisen mulkoiluni katkaisi ovelta kuuluva koputus. Naapurikunnan valmentaja tupsahti sisään meidän pukuhuoneisiin ja ilmoitti pelin alkavan aivan näillä minuuteilla. Penskat nousivat kivettyneen oloisina ja jäykkinä ylös penkeiltään ja vaihtoivat jännittyneitä katseita kavereidensa kanssa. Vaaleakutrinen tyttö katsoi hieman huvittuneena meidän jännittyneitä kersoja ja heilautti pitkiä kutrejaan niin itsevarmasti, että mä aloin epäillä josko naapurikunnan penskat hermoilivat ollenkaan.
”Alkakaahan valua kentälle siitä. Te kuulitte kyllä, että peli alkaa aivan hetken kuluttua”, mä hoputin hermostunutta penskalaumaa, joka kuuliaisesti puski heiveröisistä puuovista ulos rapakkoon. 
Mä olin odottanut, että oisin ehtinyt viettää Mion kanssa hetken kahdestaan sillä aikaa, kun kaikki ipanat taistelivat siitä kuka pääsisi ensimmäisenä ulos ovista. Mä olin ajatellut, että ehtisin huomauttaa sille, että sen mykkäkoulu oli naurettavinta mitä mä olin ikinä joutunut kokemaan, mutta mä en koskaan saanut tilaisuutta. Mio nimittäin porhalsi etunenässä ulos ovista rankkasateeseen sen naapurikunnan vaaleakutrisen valmentajan seurassa. Ne näyttivät olevan jotain vanhoja tuttuja, sillä seurattuani niitä valmentajille rakennettuun suojakatokseen löysin ne nauramasta tikahtuakseen jollekin jutulle, jota ne ei tietenkään jakaneet mun kanssani. Mä olin kuin en välittäisikään niiden tyrskimisestä tai siitä, että ne istuivat hyvin lähellä toisiaan. Mitä se mulle kuului, jos Mio halusi kiehnätä vastakkaisen joukkueen bimbojen kanssa? Typerien, aivottomien, ylimeikattujen, kieroilevien hempukoiden kanssa. Mä ynähdin hieman kivuliaasti huomatessani, että olin purrut alahuultani tarpeettoman lujaa. Syytä moiseen masokismiin en halunnut edes tietää, vaikka mulla olikin pienoinen ja hyvin huolestuttava aavistus.

Pelin alku oli täydellinen katastrofi. Ainakin meidän joukkueelle. Alex sai pallon haltuunsa, mutta ei päässyt kuljettamaan sitä kovinkaan pitkälle, ennen kuin koko poika tyrkättiin kumoon. Eikä kyseessä ollut edes vastakkaisen joukkueen pelaaja, vaan meidän oma Joakim. Mä katselin epäuskoisesti sateensuojastani rapakkoon, jossa kaksi poikaa nyt huusivat toisilleen vähät välittäen siitä, mitä pelissä tapahtui.
”Oi, näitkö sä Pyry? Toi sun kakaras on aivan loistava! Jos ensi kerralla se muistaisi vielä taklata vastakkaisen joukkueen pelaajia, niin mä voisin alkaa uskoa, ettei se olekaan täysin jälkeenjäänyt”, Mio huomautti sarkastisesti mun toiselta puoleltani. Naapurijoukkueen blondi kihersi aivan kiinni elovenapojassa ja näytti siltä kuin ei olisi kuullut koskaan mitään hauskempaa.
”Äh, turpa kiinni Mio. Se oli ihan oikein Alexille”, mä tokaisin kuivasti takaisin ja käännyin mulkaisemaan sitä pahasti. 

Kumma kyllä mun viileä mulkaisuni tuntui lopulta päätyvän Mion toiselta puolelta haaleanvihreillä silmillään kurkkivalle blondille ja tuntui vielä synkistyvän asteen verran, kun näin sen iloisen, vitivalkohampaisen hymyn. 
”Miten vain. Sitten kun tuo toivoton kersa vetää oman maalin, sä varmaan sanot, että meidän maalivahti suorastaan kerjäsi sitä”, Mio heitti takaisin tympääntyneenä, kohautti välinpitämättömästi olkiaan kuin todeten, ettei se aikonut tuhlata muhun sen enempää aikaa sen pelin aikana ja kääntyi takaisin kauniskasvoisen blondinsa puoleen. Ne alkoivat kuiskutella jostain päät hyvin lähellä toisiaan, ja mä näin Mion pyyhkäisevän hellästi muutaman tytön hiussuortuvista pois tämän otsalta. Jostain syystä mun olisi tehnyt mieli potkaista sadekatoksen tukipylvästä ja lujaa.

Mä pakotin kuitenkin katseeni takaisin peliin ja pian toivoin, etten olisi tehnyt niin. Meidän joukkueen kersat olivat aivan liian keskittyneitä huutamaan toisilleen naamat kirsikanpunaisina, että olisivat huomanneet toisen joukkueen silmälasipäistä hyökkääjää, jonka ei tarvinnut potkaista kovinkaan vaikeata potkua saadakseen palloa maaliin. 
Sateenvarjojen alle hukkunut yleisö puhkesi riemuhuutoihin. Meteli herätti myös Mion ja blondin kuherteluistaan. Blondi hihkaisi innoissaan ja vilkutti omille kersoilleen, mutta Mio ei näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä tilanteeseen.
”Olisi edes tehnyt sen oman maalin. Se ei olisi voinut olla tämän nöyryyttävämpää”, Mio huokaisi dramaattisesti ja nojasi sadekatoksen kylmää takaseinää vasten. 

Peli jatkui meidän joukkueelle hyvin epäonnisen maalin jälkeen, mutta mun katseeni oli unohtunut mun oikealla puolellani istuvaan poikaan. Se oli kääriytynyt mustaan lämpimän näköiseen huppariin, mutta näytti silti olevan aika kylmissään. Pellavaiset hiussuortuvat piilottelivat taitavasti hupun alla, jota Mio ei ollut vieläkään laskenut silmiltään, vaikka me istuttiinkin pisaroilta suojassa. Se näytti niin nuorelta siinä istuessaan hytisten kylmyyden vuoksi alahuuli mutrulla. Melkein kuin siltä pieneltä pojalta, joka mökötti meidän portailla, kun mä en suostunut lähtemään sen kanssa laskeen mäkeä ostoskärryillä.

Se oli aina pienenä ollut täynnä ideoita. Spontaani, rasavilli, uhkarohkea ja yllytyshullu. Se oli aina keksinyt parhaimmat leikit ja jännittävimmät seikkailut. Sen seurassa naapurin äkäiseltä vanhalta sedältä pakoon juokseminen oli tuntunut huvipuistoakin hauskemmalta ajanvietolta. Sen seurassa mä en ollut pelännyt mitään. Jos meille olisi tapahtunut jotain, meillä olisi silti ollut toisemme. Mulla olisi ollut Mio, joka olisi keksinyt jonkin tekosyyn, millä me oltaisiin päästy livahtamaan kuin koira veräjästä.

Mun katseeseeni tunkeutui ripaus haikeutta, kun mä katsoin lähes 18 vuotiasta versiota tästä pienestä pojasta, jonka mä olin joskus tuntenut. Enää Mio ei ehdottanut mulle mitä sekopäisimpiä tempauksia, ei kuiskutellut salaisuuksia mun korvaani, eikä se totta vie saanut mua tuntemaan oloani turvalliseksi. Mä en luottanut siihen sitten yhtään, enkä mä uskonut, että sekään luotti muhun. Meidän vihanpito oli kestänyt jo niin monta vuotta, että se oli pyyhkinyt alleen kaikki ne muistot niistä ajoista, kun me oltiin vielä oltu parhaita ystäviä. Joskus mä mietin, miten kaikki olisi voinut olla aivan toisin, jos meistä kumpi tahansa olisi vain kerran joustanut ja antanut anteeksi. 

Mä olin niin unohtunut ajatuksiini, etten edes muistanut katseeni yhä harhailevan Miossa. Vasta kun mä näin sen sateen ja harmaan taivaan myötä sähkönsiniseksi värjäytyneiden silmien luovan muhun kysyvän katseen, tajusin, että olin saattanut tuijottaa sitä vähän liian pitkään. Käänsin hieman nolostuneena katseeni pois vieressäni istuvasta pojasta takaisin kentälle, jossa meidän joukkueella näytti olevan jälleen kerran vaikeuksia.

Alexin kaveri Valle oli saanut pallon haltuunsa ja kuljetti sitä parhaillaan maalia kohti. Max ja Joakim juoksivat pojan kintereillä valmiina vastaanottamaan pallon Vallelta. Vallella ei kuitenkaan näyttänyt olevan minkäänlaisia aikeita pallon luovutuksen suhteen. Se ilmeisesti kuvitteli pystyvänsä tasoittamaan tilanteen aivan yksinään. Pennulla taisi olla hieman liian suuret luulot itsestään, mä huokaisin päivitellen nähdessäni kahden vastakkaisen joukkueen pelaajan tukkivan pojan tien maalille.
”Syötä!” mä huusin selvää turhautuneisuutta ja kiukkua äänessäni, joka johtui tietenkin ainoastaan siitä, että meidän joukkue ei pelannut lainkaan yhteen. Mion ja blondin kiehnäämisellä ei ollut mitään vaikutusta mun 
kiukkuni määrään. Ei niin sitten mitään. 

Mun yritykseni pitää pallo meidän joukkueella epäonnistui kuitenkin surkeasti, sillä Valle hätkähti niin rajusti mun huutoani, ettei tainnut hetkeen edes muistaa kuljettavansa palloa. Kun poika oli tajunnut mokansa, oli jo liian myöhäistä. Vastakkaisen joukkueen kersat kirmasivat pallon kanssa jo aivan toisella puolella kenttää. 
”Tätä mä joudun kestämään päivästä toiseen. Oikeasti, mun pitäisi saada palkankorotus siitä hyvästä, että suostun katsomaan tätä toivotonta porukkaa”, Mio selosti kärsivän kuuloisella äänellä blondille, joka oli ehtinyt jossain vaiheessa kiertää kätensä pellavapään kaulan ympärille. Mut täytti outo halu repiä blondi irti Miosta ja tyrkätä koko tyttö lähimpään rapakkoon. Ilmeisesti tää peli sai mut tosi turhautuneeksi.
”Äh, Mio. Pidä se pää jo kiinni ja mene rypemään itsesäälissä jonnekin muualle. Ketään ei voisi vähempää kiinnostaa”, kivahdin paljon kiukkuisemmin kuin olin alunperin aikonut. 
Miokin näytti hieman yllättyneeltä mun odottamattoman tunteenpurkaukseni vuoksi ja katsoi mua vihdoin suoraan silmiin ensimmäistä kertaa päiviin. Sen kulmat olivat kohonneet hämmennyksestä mustan hupun suojiin ja muutama vesipisara oli karannut sen kapeille poskille. Sen siniset silmät pyörteilivät lähes hypnoottisesti. 

Mä aloin jo pikku hiljaa katua sanojani, varsinkin kun Mio oli näyttänyt niin yllätetyltä niiden vuoksi. No, kieltämättä mä olin tiuskinut ne niin raivoissani, etten mä kyllä ihmetellyt. Mio kuitenkin säästi mut pahoittelevilta huomautuksilta.
”Minkä mä sille mahdan, jos sä olet niin helvetin utelias, että sun täytyy salakuunnella muiden keskusteluja? Ihan tiedoksesi vain, mä en puhunut sulle ja jos mitenkään mahdollista niin haluaisin jatkaa sillä samalla linjalla vastaisuudessakin”, Mio vastasi tylysti takaisin, soi mulle kylmän katseen ja syventyi takaisin jutusteluun blondin kanssa aivan niin kuin mä olisin yhtäkkiä haihtunut ilmaan. 

”Sopii mulle oikein hyvin”, totesin välinpitämättömällä, värittömällä äänellä ja käänsin pääni nopeasti takaisin kentän tapahtumien suuntaan kuin olisin malttamattomasti odottanut päästä Mion seurasta eroon. Mä seurasin hetken aikaa pallosta taistelevia kersoja, jotka näyttivät suorastaan villeiltä mutanaamioineen ja vettä valuvine hiuksineen. Aina niin tyylikkään Alexinkin punertavat hiukset olivat yltä päältä mudan peitossa ja verkkarit polviin asti litimärät. 

Vaikka mä kuinka yritin keskittyä pelin tapahtumiin ja tarkkailla oman joukkueen pelaajien vahvuuksia ja heikkouksia, mun ajatukseni harhailivat jossain aivan muualla. Miten Mio aina onnistuikin siinä? Mun olisi pitänyt olla onnellinen, että olin päässyt Miosta hetkeksi eroon, eikä mun tarvinnut kuunnella sen omahyväisiä sepustuksia ja vahingoniloisia letkautuksia. Sehän oli vain hyvä asia, jos se vietti aikaansa blondin kanssa ja antoi mun olla rauhassa. Miksi mä sitten tunsin itseni niin hemmetin turhautuneeksi sen vuoksi, ettei Mio ollut noteerannut mua viime päivien aikana millään lailla? 

Mä olin valmennuskauden aikana jo niin tottunut meidän vittuiluun, että siitä oli jo tullut yksi olennainen osa mun kesälomaani. Yksi mun lukuisista rutiineista. Oli Mikon ja Janin kanssa hengailua, rannalla löhöämistä, Karolle tekstaamista ja Miolle vittuilua. 

Jossain mielessä Miolle ilkeily oli helpottavaa puuhaa. Sen seurassa mä sain puhua suuni puhtaaksi, sanoa sille niin julmia asioita kuin mun aivoni vain kykenivät keksimään ja purkaa kaiken turhautumiseni huutamalla sille kurkku suorana. Eikä Mio mennyt siitä rikki. Ei, se iski takaisin kahta kauheammin suoltaen punertavilta huuliltaan niin sydämettömiä ja loukkaavia sanoja, että mä epäilin mun olevan se, joka menisi rikki ensimmäisenä.

Eikö se ollut juuri siksi hieno juttu, ettei mun tarvinnut olla tekemisissä Mion kanssa enempää kuin oli pakko? Mun ei tarvinnut kuunnella sen satuttavia ja perin pohjin julmia kommentteja, eikä mun tarvinnut pelätä, milloin se sanoisi ne sanat, jotka ylittäisivät rajan. Ei tarvinnut odotella kauhulla, milloin mä vihdoin olisin saanut tarpeekseni, enkä kestäisi enää. Milloin jotain mun sisälläni särkyisi pysyvästi ja mä vihdoin tajuaisin, että Mio oli menetetty tapaus. Mä nimittäin vielä uskoin, että jossain sen aivan liian täydellisen ulkokuoren alla piilisi edes pienen pieni sydän. Sydän, joka kaipasi niitä aikoja, milloin me oltiin oltu vielä parhaat ystävät. Vaikka Mio oli suurimman osan ajasta aivan sietämätön, joskus sen kaiken vittuilun alta pilkahti jotain inhimillistäkin. Ja siinä inhimillisyyden rippeessä mä roikuin aivan liian hartaasti.


Mä tunsin oloni hetki hetkeltä turhautuneemmaksi nähdessäni blondin nojaavan huolettomasti Mion kylkeä vasten, kun ne seurasivat jännittäväksi kääntynyttä peliä. Mä olin viimeisen viidentoista minuutin aikana yrittänyt ilmoittaa Miolle olemassaolostani kaikin mahdollisin tavoin, mutta se ei ollut näyttänyt huomaavan tai ei ollut halunnut huomata. Se ei ollut reagoinut mitenkään mun pitkästyneisiin huokauksiin, sormien naputteluun tai siihen, että olin kerran ihan tahallaan puskenut oman jalkani sen omaa vasten. 

Mä olin kuin pieni kakara. Huomionkipeä ja lapsellinen. Mutta en silti osannut lopettaa. Mä halusin Mion huomioivan mua blondin sijaan, vaikka se olisikin sitten tarkoittanut sitä, että se olisi tokaissut jotain todella ilkeää. Mä hetken melkein tosissani harkitsin sitä, että olisin pyytänyt siltä harjoituspelin voittoa anteeksi, kunnes mun ylpeyteni onneksi pysäytti mut. Niin alas mä en sentään vajoaisi vain ja ainoastaan saavuttaakseni jonkun pilalle hemmotellun kakaran huomion. Mä en suostuisi sen pomputeltavaksi, sillä tiesin kyllä kuinka vähän Mio kunnioitti käskyläisiään. 

Eikä mun onneksi tarvinnutkaan niellä ylpeyttäni, sillä tilaisuus Mion huomion saavuttamiseen saapui paljon nopeammin kuin olin osannut aavistaakaan. Mä olin ollut niin keskittynyt turhautumaan yksikseni, että hätkähdin rajusti pillin vihellyksen halkoessa ilmaa.
”Mitä helvettiä!” kuulin varsin tutun äänen sähähtävän oikealta puoleltani. 
Myös mä käänsin katseeni kentälle ja huomasin pelin tuomarin pitelevän keltaista korttia kämmenessään. Mion voimakkaan reaktion perusteella mun ei tarvinnut kovin pitkään arvuutella kenelle kortti oli suunnattu. Alex seisoi metrin päässä vanhahkosta tuomarista ja nämä kaksi väittelivät jostain hyvin kiihkeään sävyyn. Suojakatosta piiskaava sade kuitenkin hukutti sanat alleen. 

Mä laskin katseeni maassa makaavaan, keltaiseen pelipaitaan sonnustautuneeseen vastakkaiseen joukkueen kakaraan, joka piteli jalkaansa ja vinkui niin kuin olisi kuolemaisillaan. Pentu väänsi kasvoilleen kivusta vääristyneen irvistyksen, kun tuomari kumartui sen puoleen katsomaan jalkaa ja päästi kaikeksi vakuudeksi vielä vertahyytävän parkaisun, joka toisin kuin Alexin marina, kuului meidän katokseenkin asti sateesta huolimatta. Mä olin kuitenkin pelannut jalkapalloa sen verran kauan, etten heti ottanut sen esitystä aivan todesta. Ja totta tosiaan, kun tuomari palasi ärtyneenä takaisin Alexin luokse, näin kakaran vaihtavan hymyn joukkuetoverinsa kanssa. Selvää filmausta siis.

En tainnut olla ainoa, joka huomasi penskan kieltämättä hyvin taitavan esityksen.
”Heittäkää se vitun puolueellinen tuomari puskaan tai mä hankin tuolle kieroilevalle kakaralle oikeasti murtuneen jalan!” Mio sähähti ja oli hetkessä pystyssä. 
Huppu lensi vauhdissa pois suojaamasta sen kasvoja ja paljasti sen kiihtyneet kasvot kokonaisuudessaan. Sen silmissä näkyi taas uhkaavan jäänsinisistä ja sen huulet oli puristuneet kiukusta lähes epänormaalin tiukaksi viivaksi.

Onneksi sade hukutti myös Mion huudon, eikä se päätynyt tuomarin korviin. Pellavapää näytti kuitenkin sen verran raivostuneelta Alexin huonosta kohtelusta, että se saattaisi millä hetkellä tahansa painella sanomaan tuomarille henkilökohtaisesti asiansa. Mä epäilin syvästi, että se parantaisi meidän joukkueen asemaa millään lailla. Määrätietoisesti mä tartuin Mioa sen hupparin helmasta ja istutin sen vastaväitteistä huolimatta takaisin penkille mun viereeni.
”Päästä mut irti! Mä menen sanoon tuolle ukonrähjälle tasan mitä mieltä –”
”Etkä mene. Meillä menee jo tarpeeksi surkeasti muutenkin ilman, että sä ryntäät kaiken kansan eteen vielä haukkumaan pelin tuomarin lyttyyn”, mä huomautin tiukasti takaisin, ennen kuin Mio ehti edes lopettaa lauseensa ja pidin sitä yhä tiukasti hupparin helmasta kiinni. Mio kääntyi mulkoilemaan mua raivostuneena kuin olisi pitänyt mua maanpetturina.

”Vaikka jonkun kyllä pitäisikin mennä sanomaan tuolle äijälle muutama valittu sana sen tuomarin taidoista. Mistä vetoa, että sillä on lapsenlapsi joukkueessa”, jatkoin rauhoittaakseni kiihtynyttä elovenapoikaa, sillä se näytti hetkeksi täysin unohtaneen, ettei sen pitänyt puhua mulle.
Se ei myöskään näyttänyt muistavan sen toisella puolella istuvaa blondiakaan, mikä sopi mulle vallan mainiosti. Mio nyökkäili raivokkaasti ja soi tuomarille sen verran myrkyllisiä katseita, että olin oikeasti onnellinen, etten tällä kertaa ollut niiden mulkaisujen kohteena.
”Niin tietysti. Ne on varmaan suunnitelleet kaiken tuon riiviön kanssa. Olisi pitänyt arvata. Kummatkin kieroilevia paskiaisia. Jos ei kerta muuten voi voittaa niin pitää turvautua epätoivoisiin keinoihin”, Mio sihisi enemmän itselleen kuin mulle ja jos katse olisi voinut tappaa, se uikuttava pentu olisi oikeasti kuollut siihen niin sanottuun kipuunsa.

”Älä puhu Seposta noin. Se on hyvä tuomari.”
Näköjään blondi oli herännyt henkiin, hieman jälkijunassa tosin. Se näytti myöskin aika tuohtuneelta, mutta sen närkästys taisi johtua enemmänkin meidän kommenteista kuin itse kentän tapahtumista. Mion kenttää haravoinut tappava katse siirtyi salamannopeasti sen vieressä istuvaan blondiin.
”Tunnetko sä tuon tuomarin?” se tiukkasi tytöltä, eikä sen äänessä ollut jälkeäkään siitä pehmeydestä, jolla se oli aikaisemmin blondia puhutellut.
Mä en kyennyt estämään tyytyväistä hymyä, joka kipusi mun poskilleni. Mun sormet olivat yhä sotkeutuneina Mion hupparin pehmeään kankaaseen ja mä olin aika haluton riistämään niitä aivan vielä irti. 
”Totta kai tunnen. Se on yksi mun isoisäni läheisimmistä ystävistä!”

Mio päästi hassun äännähdyksen, joka oli jossain nauruntyrskähdyksen ja kiukunpurkauksen välimaastossa.
”No, se selittääkin kaiken. Ei ihme, että te voititte viime vuonnakin. Kuinka monta tuomaria te sillä kertaa lahjoitte?” Mion ääni kuulosti siltä kuin se olisi kuorrutettu jääpuikoilla. 
Pellavapään käytös sen käsikynkässä roikkunutta blondia kohtaan oli muuttunut hetkessä ääripäästä toiseen. Vielä hetki sitten se oli kuiskutellut ja leperrellyt sen kanssa kuin ne olisivat olleet umpirakastuneita, mutta nyt se mulkoili tyttöä niin halveksivasti, että maassa mönkivä koppakuoriainenkin olisi varmaan saanut Miolta sillä hetkellä enemmän arvostusta osakseen kuin vastakkaisen joukkueen valmentaja.

Blondi näytti aika loukkaantuneelta Mion käytöksen vuoksi, eikä se hetkeen osannut tehdä muuta kuin aukoa sanattomana suutaan elovenapojalle. Se ei tiennyt, kuinka tärkeää jalkapallo Miolle oli. Sillä hepsankeikalla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka ahkerasti Mio oli pienenä rampannut harjoituksissa ja pelannut vielä vapaa-ajallakin. Jalkapallo oli ollut keino paeta Miolle. Kun sen isä oli saanut raivokohtauksen tai äiti matkustanut kuukaudeksi pois kotoa, Mio oli mennyt kentälle ja harjoitellut. Joskus yksinään, joskus se oli pyytänyt meitä muitakin mukaan. Se oli keskittynyt niin paljon pelaamiseen, pallon kuljetukseen ja nopeisiin liikkeisiin, ettei sillä ollut ollut aikaa murehtia sen vanhempia. Ja niitä se nimenomaan oli murehtinut, kyllä mä sen olin tiennyt. Vaikka Mio olikin esittänyt urheaa ja sanonut, ettei se välittänyt, että oli paljon hauskempaa asua yksinään ja kutsua kavereita kylään mihin vuorokauden aikaan tahansa, mä olin huomannut, ettei asiat olleet aivan niin yksinkertaisia. Se oli nauranut pilkallisesti niille lapsille, joita vanhemmat tulivat hakemaan koulusta kotiin, mutta olin mä nähnyt välähdyksen katkeruuttakin sen silmissä. Kaiken sen tekonaurun ja huolettoman käytöksen alla Mio oli kärsinyt ja luultavastikin kärsi yhä siitä, ettei se ollut koskaan omistanut välittäviä vanhempia. 

Ei munkaan perhe ollut täydellinen. Mun isäni oli hylännyt meidät, kun olin ollut vasta pieni lapsi, mutta mulla oli aina ollut äiti. Äiti oli pistänyt mut ja Johanneksen aina etusijalle ja uhrannut meidän vuoksemme ehkä joskus jopa enemmänkin kuin me oltaisiin edes ansaittu. Se oli aina tukenut meitä jokaisessa asiassa, kuunnellut huolia ja iloinnut hyvinä päivinä meidän kanssamme. Mulla oli maailman parhain äiti, Miolla ei ollut ketään. Sen vanhemmat viettivät suurimman osan ajasta ulkomailla työmatkoilla, eivätkä piipahtaneet kotona varmaan kuin kerran kuukaudessa.

Mutta Miolla oli aina ollut jalkapallo. Se oli aina ollut harvinaisen lahjakas pelaamaan, lahjakkaampi kuin varmaan kukaan koko kaupungissa. Enkä haluaisi myöntää, mutta luultavasti myös lahjakkaampi kuin mä. Mä en koskaan ollut onnistunut olemaan niin sinut oman kehoni kanssa kuin Mio, enkä koskaan ollut aivan täysin kyennyt keskittymään jokaisella solullani niin tarkasti ja määrätietoisesti peliin kuin Mio teki. Se vain tuntui sulautuvan yhteen pallon ja pelikentän kanssa, elävän sen hetken ainoastaan sille pelille, hengittävän voitontuoksuista ilmaa. 

Voittaminen oli ollut yksi ehdoton ja elintärkeä osa Mion jalkapalloinnostusta. Peli voitettiin, siitä ei ollut kysymystäkään. Ei vastaväitteitä. Mio pelasi ainoastaan voittaakseen. Mitä voittaminen sille sitten antoi, mä en tiennyt, mutta ehkä se täytti palan siitä tyhjyydestä, joka raivosi elovenapojan sisällä. Ehkä voittamisen aiheuttama ekstaasi sai sen hetkeksi unohtamaan sen ulkomailla kuukaudesta toiseen huitelevat vanhemmat. Hurmio paikkasi kulman Mion itsetunnosta, joka ei loppujen lopuksi ollut niin särötön kuin se olisi halunnut ihmisten uskovan. Miollakin oli heikkoutensa. Sekään ei ollut rikkoutumaton.

Mä havahduin ajatuksistani takaisin Mion ja blondin kinasteluun. Blondi yritti tarttua Mioa kädestä ja rauhoittaa sen, mutta Mio riuhtoi itsensä kiukkuisesti irti. Mä näin kyyneleitä vaaleatukkaisen tytön silmissä. Loukkaantumisen ja kiukun kyyneleitä. Tunsin outoa mielihyvää siitä, ettei blondilla ollut hajuakaan siitä, kuinka ehdoton Mio oli, kun puhuttiin voittamisesta. Se saattoi roikkua Miossa kiinni kuin maskaran hyökkäyksen kohteeksi joutunut iilimato, mutta loppujen lopuksi mä olin meistä se, joka tunsi elovenapojan paremmin. Mä olin ainoa meistä, joka tosiaan tunsi ja tiesi kuka Mio oli. Blondille Mio oli vain hurmaava unelmien prinssi, joka oli yhtäkkiä muuttunut hirviöksi, mutta mulle Mion käytösmallit olivat vuosien aikana tulleet jo hyvin tutuiksi. Mä tunsin sen täydellisen kuoren ja virheettömän esityksen alla piilevän ihmisen paremmin kuin yksikään Mion blondeista tulisi koskaan tuntemaan.

”Anton loukkaantui oikeasti! Ei tässä ole kyse mistään puolueellisuudesta, vaan oikeudenmukaisuudesta”, tyttö kimitti takaisin kiukun ja itkunsekaisella äänellä, eikä se tuntunut oikein vieläkään uskovan, ettei Mio enää leperrellyt sille sokerisia turhanpäiväisyyksiä.
Mä vilkaisin Antoniksi paljastuneen pojan suuntaan. Keltapaitainen poika istui vaihtopenkillä jutellen kavereidensa kanssa ja keikkuen puolelta toiselle niin kuin sillä ei olisi ollut pienintäkään huolta. Vakava loukkaantuminen tosiaan. Se ei varmaan koskaan palaisi ennalleen. Kamalaa.
”Siellä se puolihalvaantunut raukka onkin”, huomautin sarkastisesti ja pukkasin Mioa katsomaan oikeaan suuntaan.
Se käänsi katseensa iloisesti nauravaan penikkaan ja päästi yhden niistä hyvin kissamaisista sähähdyksistään. Näin sen silmien kaventuvan vaarallisen kapeiksi ja huulten muuttuvan vielä tiukemmaksi viivaksi. Paransin aivan varmuuden vuoksi otettani Mion hupparista.

”Eikö sun pitänyt olla hiljaa?” blondi tiukkasi mulle ilmeisen närkästyneenä.
Se ei näyttänyt välittävän musta juurikaan, mikä ei haitannut mua. En mäkään välittänyt siitä. Inhosin sen kiiltäviä vaaleita hiuksia, sen typerää naurua, sen Mioon takertuneita käsiä. Syitä tähän yhtäkkiseen inhoon en kuitenkaan ollut aivan vielä valmis analysoimaan perusteellisesti. Enkä tiennyt olisinko koskaan valmis täysin myöntämään, mitä kaikkea oli herännyt henkiin sen jälkeen, kun me oltiin Mion kanssa alettu taas nähdä toisiamme säännöllisesti.

Aukaisin suuni kuitatakseni jotain vähemmän kilttiä takaisin blondille, mutta Mio ehti ensin.
”Sun jos kenen tässä pitäisi olla hiljaa. Ala laputtaa siitä panemaan Seppoa, että ehdit lahjoa sen vielä ennen seuraavaa peliä”, Mio tokaisi ja hymyili kylmästi nähdessään tytön silmien laajenevan järkytyksestä.
Se tuijotti Mioa hetken kuin ei olisi voinut uskoa, että hetki sitten vielä niin herttainen elovenapoika olisi päästänyt jotain noin ilkeää suustaan. Sitten sen silmät täyttyivät uudestaan kyyneleistä ja se ryntäsi loukkaantuneena pukuhuoneisiin.

Me jäätiin Mion kanssa istumaan sateiseen hiljaisuuteen. Mä pudistin hieman epäuskoisena päätäni. Ei kai Mio ollut juuri äsken puolustanut mua? Oliko se tosiaan juuri käskenyt blondia pitämään suunsa kiinni? Se oli. Mio oli puolustanut mua. Mä tunsin epäuskon täyttävän mun sisimpäni. Epäuskon ja erittäin huolestuttavan hilpeyden.
”Toi oli jo aika julmaa. Se tyttö vielä hukuttaa itsensä tuonne lätäkköön”, huomautin elovenapojalle, mutta en juurikaan onnistunut kuulostamaan aidosti huolestuneelta sen hepsankeikan puolesta.
Mio tuhahti ja huitaisi muutaman kostean hiussuortuvan pois silmiltään. Sen syvänsinisten silmien katse oli lukkiutunut jatkuneeseen peliin, eikä se näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä näkemäänsä. Mä katsahdin varuillani myöskin kentälle, enkä yllättynyt lainkaan siitä, että meidän joukkueella näytti jälleen kerran olevan sisäisiä riitoja. Yksi Mion kersoista oli hylännyt puolustuspaikkansa ja karannut hyökkääjäksi. Tämä ei kuitenkaan tuntunut sopivan Maxille, joka yritti tyrkkiä penskaa takaisin puolustusasemiin.

”Tervemenoa”, se huomautti myrkkyä tihkuvalla äänellä ja mä näin sen katseen pyyhkivän vaihtopenkillä istuvan Alexin yli. Ilmeisesti se ei tulisi antamaan blondille kovinkaan helposti anteeksi sitä, että sen tuomarituttu oli ajanut Mion lempilapsen ulos kentältä.

”Ja voit muuten jo päästää musta irti. Ellet sitten tarvitse mua suojelemaan sua isolta ja pahalta tuomari Sepolta”, Mio huomautti suoden pitkän katseen mun sormiini, jotka olivat yhä kietoutuneina sen hupparin pehmeään kankaaseen. Sen huulilla kuitenkin karehti jo jotain hymyntapaista, joten olin luultavastikin saanut harjoituspelin voittamisen anteeksi. Ehkä mun pitäisi kiittää blondia. Sen ansiosta Mio näytti olevan aivan liian keskittynyt raivoamaan vastakkaiselle joukkueelle, ettei sillä enää yksinkertaisesti riittänyt aikaa kiukutella mulle.
”Mä ajattelin kyllä enemmänkin suojella pientä ja pelokasta tuomari Seppoa isolta ja pahalta Miolta”, heitin takaisin ja irrotin sormeni hupparista hieman vastahakoisesti.
”Äh, pää kiinni, paskiainen.”
”Kusipää.”
Mion nauru oli jotain lähes hypnotisoivaa.


Me oltiin hävitty. Hävitty. Mä käänsin katseeni harmistuneena pois naapurijoukkueen nauravista kersoista ja varsinkin blondista muijasta, joka oli pyyhkinyt kyyneleensä ja hurrasi pentujensa kanssa. Niiden iloiset kiljahdukset olivat suoranaista kidutusta mun korvaraukoille, eikä mun mielialaa nostanut sekään, että aurinko oli ilmestynyt näkyviin niiden voiton kunniaksi. Jopa rampaa vielä puoli tuntia sitten näytellyt Antonkin hyppi joukkuekavereidensa ympärillä kuin se olisi kokenut ihmeparannuksen. 

Meidän omat kersat näyttivät enemmänkin hämmentyneiltä kuin pettyneiltä. Niiltä näytti menneen koko peli vähän ohi, kun ne olivat olleet liian keskittyneitä riitelemään keskenään. Ne ei olleet edes aluksi kuulleet tuomarin loppuvihellystä, vaan ne oli jatkaneet huutokonserttiaan vielä pitkälti pelin loppumisen jälkeen. Täydellinen katastrofi siis. 

Mä ja Mio oltiin kummatkin hyviä pelaajia. Me tunnettiin peli kaikkine pienine yksityiskohtineen ja oltaisiin varmasti oltu aivan hemmetin loistavia valmentajiakin. Niin, jos meitä ei olisi vain törkätty valmentamaan yhdessä samaa joukkuetta. Meidän omat erimielisyydet ja vihanpito olivat jakaneet koko joukkueen kahtia, repineet kersat vihollisleireihin. 

Niissä olisi ollut potentiaalia. Meidän joukkueessa oli useita lahjakkaita pelaajia, jopa Mionkin klikissä. Ne olisivat voineet voittaa tämänkin pelin aivan helposti, jos niillä vain olisi ollut taitavammat valmentajat. Meidän joukkue ei ollut epäonnistunut. Me Mion kanssa oltiin epäonnistuttu, eikä sitä faktaa voitu enää noin vain lakaista maton alle. Ei me voitu jatkaa kinasteluamme vähät muusta maailmasta välittäen, varsinkaan kun sillä oli niin tuhoisa vaikutus pieniin kersoihin. Näin ei voinut enää jatkua.

Kotimatka sujui hiljaisuudessa. Kersat olivat niin uupuneita riitelystä ja masentuneita häviöstä, että kukaan niistä ei edes jaksanut irvailla vastakkaiselle kuppikunnalle. Ne istuivat mutaisina ja väsyneinä penkeillään, jotkut olivat jo nukahtaneetkin. Myös Mio oli ollut kovin hiljainen koko paluumatkan. Se oli istunut mun vieressäni ikkunapaikalla ja tuijotellut hiljaisena ulos ikkunasta ohi vilahtavia maisemia. Sen mp3-soittimesta kantautuva musiikki päätyi epämääräisenä kohinana munkin korviin. Mä yritin keskittyä kuuntelemaan, mikä biisi sen kuulokkeista kantautui, mutta en saanut juurikaan melodiasta selvää.

Aurinko oli taas mystisesti kadonnut meidän päästessä tien päälle, ja sää näytti muuttuvan sitä synkemmäksi mitä lähemmäksi me ajettiin kotikaupunkiamme kohti. Synkät pilvet törmäilivät ja sulautuivat toisiinsa harmaalla taivaalla kuin happoon kastettu palapeli. Asvaltti kimmelsi aamupäiväisen sateen vuoksi kuin peilipinta. Se näytti aika petolliselta, mutta siitä huolimatta linja-auto kulki moitteettomasti liukkaan pinnan halki melkein kuin se olisi liitänyt asvaltin yläpuolella. Mä mietin, olisinko mä mahtanut selvitä ratissa yhtä huolettomasti ja rauhallisesti kuin meidän kuskimme? Liukkaalla radalla harjoittelu oli ainakin jättänyt mun mieleeni sellaisen kuvan, ettei sateisella tiellä ajaminen ollut kovin helppoa. 

Mä hymyilin hieman. Ainakin mulla oli nyt ajokortti ja aikaa harjoitella sateella ajamista niin paljon kuin vain halusin. Ehkä tekisin sen ilman, että mulla olisi kiljuva pentulauma ja yksi pilalle hemmoteltu nirppanokka kyydissä.


Mä huomasin, etteivät vanhemmat näyttäneet kovin ilahtuneilta, kun ne tulivat hakemaan mutaisia lapsiaan meidän kotikentältä. Ne selvästi ajattelivat kauhulla minkälaiset rapatahrat verkkarit jättäisivätkään niiden hienojen autojen päällysteisiin. Mä näin jopa yhden äidin istuttavan kakaransa autoon muovipussin päälle. Hymyillen vilkutin Joakimille, jonka äiti raahasi sitä paraikaa autoa kohti sättien mutakylvyn saanutta lapsukaistaan.

Ja sitten me oltiinkin Mion kanssa kahden ensimmäistä kertaa koko päivän aikana. Ensimmäisen kerran sitten erään hyvin kyseenalaisen nurmikkoepisodin. Me seisoskeltiin pukuhuoneiden ulkopuolella katsellen myrskynharmaata taivasta. Mio nojasi punaiseksi maalattuun seinään. Maali oli hilseillyt isoina palasina pois puupinnalta, mutta meidän pukuhuoneet näytti silti kymmenen kertaa paremmalta kuin se naapurikunnan hökkeli.

Mä vilkaisin Mioa, joka näpersi jotain kännykällään. Se ilmeisesti vaistosi mun katsovan sitä, sillä se kohotti mustikkasilmiensä katseen muhun. 
”No? Oletko sä nyt tyytyväinen?” se tiukkasi sitten niin tylyyn sävyyn, että mä melkein hätkähdin. Onneksi kuitenkin vain melkein. Mä olin jo kuvitellut, että Mio olisi leppynyt, kun se oli saanut purkaa kiukkunsa blondiin, mutta näköjään se oli palannut takaisin kärttyiseksi itsekseen. Se oli ihan ihme tuuliviiri. Joka toinen minuutti se liikkui ihan eri tunnetilan äärilaidalla, enkä mä koskaan oikein pysynyt kärryillä, mikä tunnetila oli milloinkin menossa.

”Tyytyväinen mistä?” kysyin hieman kyllästyneellä äänellä pohtien mistä Mio keksi kiukutella tällä kertaa.
Mulla oli ollut jo valmiiksi rankka viikko ilman Mion känkkäröintiäkin. Olin saanut koko viikon pelätä Sonjan puolesta, istua lähes hysteerisenä junassa matkalla Helsinkiin ja juosta juna-asemalta pysähtymättä sairaalaan. Mä en ollut edes muistanut olla hengästynyt, kun olin rynnännyt vastaanottoon ja tivannut Sonjan olinpaikkaa. Mä en ollut edes muistanut olla väsynyt, kun olin istunut sen sängyn reunalla aamuyön tunteina. Sonja oli kuitenkin herännyt, se oli puhunut ja ollut oma itsensä. Se tulisi paranemaan. Kaikesta mun pelosta ja painajaisista huolimatta Sonja tulisi olemaan taas oma itsensä. Mä olin helpottunut, mutta samalla niin uupunut kaikesta siitä huolesta siskopuoltani kohtaan, että olin väkisinkin hieman tunteellisella päällä. 
Ja sen lisäksi mun oli pitänyt seurata isän uuden perheen auvoista onnea oikein aitiopaikalta. Hurraa! 
Vähemmästäkin meni pää sekaisin, ja nyt Mio jaksoi vielä leikkiä jääpatsasta.

”Meidän häviöstä tietenkin! Mahdat nyt olla tyytyväinen, kun pakotit Alexin pelaamaan samassa ketjussa Joakimin kanssa”, Mio tuhahti ja näpäytti simpukkapuhelimensa läpän mielenosoituksellisesti kiinni.
Mä käännyin katsomaan sitä puhdas epäusko kasvoillani. Aikoiko se tosiaan pistää meidän joukkueen häviön mun syykseni? Kuvitteliko se tosiaan olevansa täysin viaton ja syytön? Mäkö se olinkin joka oli ajanut koko joukkueen tuhon partaalle, manipuloinut hyväuskoiset kersat toisiaan vastaan ja perustanut oman pikkuhovin palvomaan itseäni? Ei tarvittu paljoa siihen, että mäkin aloin tuntea itseni ärtyneeksi. Meillä oli näköjään tuuliviirien vuosikokous meneillään, sillä sekunnin murto-osassa mun tunnetilani oli syöksynyt hämmennyksestä selvään ärtymykseen.
”Ne olisi pelanneet ihan hyvin yhteen ellet sä olisi tahallaan käännyttänyt niitä toisiaan vastaan”, mun ääneni oli ollut tarkoitus kuulostaa tyyneltä ja varmalta, mutta huomasin sen tärisevän hieman kiukusta, joka valtasi hetki hetkeltä enemmän tilaa itselleen työntäen samalla muita tunnetiloja kauas pimentoon.

Mio päästi epäuskoisen naurahduksen ja katsoi mua säälivästi.
”Etkö sä tuon parempaa keksi? Mihin jäi syytökset siitä, että mä koulutan kakaroista palkkamurhaajia? Varastan niiden sukat ja myyn ne kehitysmaiden kersoille? Onko sulla oikeasti niin tylsä elämä, ettei sulla ole muuta tekemistä kuin keksiä syytöksiä musta? Sä alat tosissaan kyllästyttään mua.” 
Se ärsytti tahallaan, mä tiesin sen. Sitä selvästi vitutti, että tämän päivänen häviö oli jo toinen lyhyen ajan sisällä. Voittamaton Mio saikin hävitä yhtäkkiä oikein urakalla, eikä se tuntunut kestävän sitä kovin hyvin. Sen alahuuli oli tutuksi käyneellä pettyneellä mutrulla ja kädet tiukassa puuskassa. Se muistutti enemmän uhmaikäistä kakaraa kuin lähes 18 vuotiasta miehenalkua. Ja se kakara halusi kääntää häviön mun syykseni. Kaataa kaiken häviöstä johtuvan vitutuksen mun niskaani. Purkaa kaiken turhautumisensa muhun.

Mä tiesin myös, että olisi ollut paljon fiksumpaa, jos mä olisin vain tuhahtanut tympääntyneenä Miolle ja häipynyt kentältä jättäen sen sinne yksin känkkäröimään. Olisin voinut piiloutua lähimmän puun taakse ja katsoa olisiko Mio räjähtänyt kaikesta siitä sen sisälle pakkautuneesta ärtymyksestä ja nöyryytyksestä, jos se ei tällä kertaa olisikaan saanut huutaa sitä kaikkea ulos. Ehkä sen täydelliseen kulissiin olisi vihdoinkin tullut viiltoja, naarmuja virheettömille poskille. 
Mä olisin voinut vain kävellä ulos koko tilanteesta ja jättää Mion omaan arvoonsa. Mä olisin voinut olla välittämättä Mion ärsytysyrityksistä ja olisin voinut vain nauraa sen mutruhuulille.

Niin. Olisin voinut. Mutta arvatkaapa vain teinkö mä niin? 

Mä tein juuri niin kuin Mio olettikin mun tekevän. Mä jäin ja annoin sen aiheuttaa mussa reaktion. Mä annoin sen syöstä mut kiukun partaalle, annoin sen työntää mut niin pitkälle kuilun yli, että vihdoin löysin ne kaikki ilkeät sanat, jotka olivat velloneet mun sisälläni koko päivän.
”Sä tiedät ihan hyvin, kenen syytä tämä häviö oli. Sä olet tärvellyt meidän koko joukkueen vain sen takia, että olet niin helvetin itsekäs. Niin helvetin naurettava ja lapsellinen, ettet voi elää ilman sua palvovaa fanilaumaa”, sanat tulivat huulilta lainkaan säälimättä, ainoana tarkoituksena satuttaa. Mä tahtoisin saada särön virheettömään pintaan, nähdä vihdoinkin jotain inhimillistä. 

Mion silmiin ilmestyi oudon tummansininen sävy, sellainen pakkasyön mustansininen. Se käänsi kiukusta jännittyneen vartalonsa kokonaan mun puoleen niin sulavasti ja vaivattomasti, että näytti siltä kuin tuuli olisi liikuttanut sitä. Se mittaili mua hetken katseellaan kuin etsien parhainta mahdollista heikkoutta, jota vastaan hyökätä. Pienintäkään epävarmuuden ripettä, johon tarttua. Mä yritin pitää kasvoni mahdollisimman ilmeettöminä ja tunteettomina jättäen Miolle mahdollisimman vähän syitä, minkä perusteella loukata mua.

”Tietysti. Mä olen aina se itsekäs ja paha, ja sä olet joku hemmetin enkeli. Niin moraalinen ja rehellinen Pyry Lampela, joka taluttaa mummoja suojatien yli ja pelastaa muurahaisia vesiämpäristä”, Mion naurahdus oli jotain epäuskon ja katkeruuden väliltä.
”En mä ole koskaan väittänyt, että –”, aloitin, mutten saanut lausetta edes loppuun, ennen kuin Mio jatkoi.
”Tiedätkö, et sä ole mua lainkaan parempi. Säkin olet repinyt perhosilta siipiä irti, sammunut kerrostalon rappukäytävään ja käyttänyt ihmisiä hyväkseen.”
Sen silmät olivat vaarallisen kapeat ja täynnä myrkkyä pohjamutia myöten. Huulet olivat muuttuneet mutrulta tiukaksi viivaksi, pitkät sormet puristuneet tiukasti hupparin kankaan ympärille. Se muistutti mua jonkun vanhan mustavalkoelokuvan vampyyreista, jotka vaanivat varjoissa valmiina hyökkäämään uhrinsa kimppuun. Se näytti vaaralliselta silmät niin tummina. Jossain muussa tapauksessa sen silmien tummuus olisi saattanut pelottaa mua, mutta oli vaikea pelätä ketään tai mitään, kun omissa suonissa virtasi myös sitä samaa myrkkyä, jota Mion silmät olivat täynnä. 

”Miten niin mä olen käyttänyt ihmisiä hyväkseni? Eiköhän se ole enemmän sun alaasi? Työntää ihmiset ulos sun elämästä, kun sä et enää tee niillä mitään?”
Mä en voinut sille mitään, mutta munkin ääneni alkoi kuulostaa jo aika katkeralta. Siinä se pilalle hemmoteltu kakara seisoi, vain parinkymmenen sentin päässä musta ja se kehtasi väittää, että mä käytin ihmisiä hyväkseni! Mä en voinut ymmärtää, miten sillä oli röyhkeyttä, kaiken sen jälkeen mitä se oli pistänyt mut kärsimään, väittää, että mä olinkin se, joka käytti ihmisiä hyväkseen. Missä ihmeen rinnakkaismaailmassa se oikein eli? 

”Niin kuin et itse tekisi niin. Sulla on hassu tapa hylätä ystäväsi aina, kun löydät jotain parempaa ja mielenkiintoisempaa”, Mion ääni oli vaarallisen hiljainen.
Mä yllätyin sen vastauksesta niin, että unohdin hetkeksi kokonaan, että mun olisi pitänyt olla sille suuttunut.
”Mitä ihmettä sä tarkoitat?” mä sopersin täysin puulla päähän lyötynä ja onnistuin vain tuijottamaan sitä silmät hämmästyksestä suurina.
Mä olin odottanut Mion suusta ties mitä sepustuksia ja kuittailuja, mutten tätä. Mulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä se mahtoi tarkoittaa. Miten niin mä muka hylkäsin ystäväni? 

Mion kasvoilla vieraili hetken lähes inhimillisiltä vaikuttavia tunteita, ja se näytti siltä kuin se olisi aikeissa sanoa jotain, mutta lopulta se vain pudisti päätään ja sulki silmänsä. Kun se aukaisi ne uudelleen, sen kasvot olivat jälleen kerran kylmät ja läpäisemättömät.
”Jos mä olisin Mikko, mä en ainakaan luottaisi suhun kovinkaan paljon, mutta toisaalta Mikko ei olekaan koskaan ollut niitä kaikista älykkäimpiä yksilöitä.”
Mä mulkaisin Mioa pahasti loukkaantuneena Mikon puolesta. Mikko oli paljon fiksumpi kuin Mio antoi sille arvoa. Mikon älykkyyden väheksyminen ei kuitenkaan ollut mun murheistani suurin. En voinut olla miettimättä, mistä Mio oikein puhui, ja miksei Mikon pitäisi luottaa muhun. Mitä se muka tiesi mun ja Mikon väleistä?

”Teidän piti olla parhaita ystäviä ikuisesti, mutta kauanpa se ystävyys kesti. Kun mä muutin teidän luokalle, sä hylkäsit sen täysin ja juoksit mun perässä kuin eksynyt koiranpentu, etkä välillä edes muistanut sen olemassaoloa.”
Mio tarkkaili mua silmät suurina valmiina takertumaan pienimpäänkin loukkaantumisen rippeeseen. Se puhalsi närkästyneenä pellavakiharat silmiltään ja hymyili sitten tyytyväisenä nähdessään, että se oli osunut. Ja syvälle.
Mä pudotin katseeni nurmikkoon ja tarkkailin Mion skottiruutuisia converseja hyvinkin kiinnostuneena.

Sen jutun piti olla kuollut ja kuopattu. Unohdettu. Mä ja Mikko oltiin aina oltu parhaita ystäviä, erottamattomia ja vihattu Mioa. Piste. Mutta jos Miokin muisti asioiden oikean laidan noin hyvin, en voinut olla miettimättä, muistiko Mikkokin vielä? Se oli mun parhain ystäväni ja mä viihdyin sen seurassa, mutta entä jos se ei pystynyt luottamaan muhun? Jos se vielä vuosienkin jälkeen epäili, että mä joku päivä sanoisin good byet ja häippäsisin jonkun paremman ystävän matkaan. 

Mä tiesin, ettei niin tulisi tapahtumaan. Kukaan muu ei onnistuisi saamaan mua päästäni niin sekaisin kuin Mio. Mä olin tykännyt siitä kuin idiootti. Mikon kanssa oli ollut todella mukavaa ja hauskaa, mutta Mion kanssa oli aina ollut ainutlaatuista. Se oli ollut kuin toisesta maailmasta, niin villi ja hurmaava, etten mä ollut voinut muuta kuin hihkua onnesta, kun sain sen ystäväkseni. Sen seurassa tunnit olivat tuntuneet sekunneilta, kuukaudet tunneilta. Mä en ollut voinut saada siitä tarpeekseni. Mä en olisi koskaan halunnut satuttaa Mikkoa tai hylätä sitä, mutta Mio oli vain vienyt mut niin kauas mukanaan, etten mä edes ollut tajunnut, että maailmassa oli ollut muitakin kuin se pellavapää. Petollinen pellavapää, jolle mä olin loppujen lopuksi ollut vain hetken huvitus, ennen kuin se oli ystävystynyt kuutosjengin kanssa.

Mä nostin katseeni takaisin Mioon, joka hymyili vahingoniloisesti takaisin siitä hyvästä, että oli onnistunut löytämään kohdan johon iskeä ja satuttaa. Miten mä olin voinut pitää tuota riiviötä joskus hurmaavana ja ennen kaikkea mun parhaana ystävänäni?
”Mä toivon, etten olisi”, sanoin sille kylmästi takaisin.
Muistot kaikista sen julmuuksista palasivat kohinalla mun mieleeni. Se oli tehnyt niin paljon niin lyhyen ajan sisällä. Se oli satuttanut mua kaikin mahdollisin keinoin ja nauttinut siitä. Joko se oli hyökännyt suoraan mun kimppuuni tai satuttanut mua jonkun mun läheiseni kautta. Se ei välittänyt. Kunhan se oli vaan saanut nähdä loukkaantumisen mun kasvoillani, se oli ollut tyytyväinen. Se ei ollut varmaan koskaan oikeasti halunnut olla mun ystäväni. Mä olin ollut sille hetken viihdyke, poika, jonka elämä sotkea täysin ja sitten jättää se yksin pimeyteen. 

Mä tunsin viikon aikana tehosekoittimessa myllänneiden tunteiden ottavan musta ylivallan. Tunteet muuttuivat sanoiksi, ennen kuin mun aivoni ehtivät edes mukaan. Yhtäkkiä vain huomasin huutavani toiselle pojalle sanoja, joiden toivoin satuttavan sitä niin paljon kuin mahdollista.
”Mä toivon, etten olisi koskaan tavannut sua. Mä toivon, ettet olisi koskaan tullut meidän luokalle, eikä mun olisi koskaan tarvinnut kestää sun itserakkaita sepustuksiasi, sun typeriä, yllytyshulluja sekoilujasi tai sua ylipäätään. Mä olisin säästynyt niin paljolta, jos sua ei olisi ollut edes olemassa”, mä vuodatin vähät välittäen siitä pitivätkö mun sanani oikeasti paikkaansa.
Kunhan ne vain osuisivat maaliin tai edes johonkin pieneen suojelemattomaan säröön, mä olisin tyytyväinen. Jos Mio edes kerran näyttäisi välittävänsä edes jostain, jos se edes kerran todistaisi, että meidän ystävyys oli merkinnyt sille jotain, mä olisin tyytyväinen. 

Mä en voinut uskoa silmiäni, kun ensimmäistä kertaa vuosiin Mio näytti oikeasti loukkaantuneelta. Vaikka se peittikin aidot tunteensa nopeasti ilmeettömyyden alle, mä olin nähnyt sen. Se oli loukkaantunut mun sanoistani, ne olivat osuneet johonkin. Ehkä siihen pienen pieneen sydämeen, joka lymysi jossain kaiken sen hyvin peittävän kuoren alla.

Hetken kuluttua mun olikin enää vaikea muistella, olinko oikeasti nähnyt Mion loukkaantuneen vai olinko vain kuvitellut. Sen koko olemus muuttui jäiseksi ja vaikeasti lähestyttäväksi, sen kasvot olivat kalpeat ja huulet lähes valkoiset.
”Kunpa olisit tajunnut sen jo silloin vuosia sitten. Luuletko sä tosiaan, että mä kaipasin jotain sylikoiraa roikkumaan mun perääni? Sua sai aina ylipuhua viisi vuotta, ennen kuin sä suostuit tekemään jotain edes vähänkin kyseenalaista ja silloinkin sulla oli siitä huono omatunto päiviä. Sä olit ihan helvetin tylsä ja rasittava tyyppi, ja mä olin ihan hemmetin iloinen, että sä sait siskopuolen ja jätit mut vihdoin rauhaan”, Mion koko olemus oli pelkkää jäätä ja pakkasta, kun sen sanat karkasivat kiukusta valkoiseksi muuttuneilta huulilta. Se näytti siltä kuin se olisi kuorrutettu jäähileellä ja jäätyisi kohta paikoilleen kaikesta siitä kylmyydestä, jota se hohkasi. 

Jotain kosteaa tuntui mun silmäkulmissani, mutta mä pakotin sen katoamaan. Mä halusin pois. Mä en halunnut jäädä enää kentälle. Mä en halunnut antaa sen viedä tätä loppuun asti, mutta ilmeisesti sen kylmyys oli jäädyttänyt mutkin paikalleni, sillä mä en kyennyt liikkumaan.
”Siksi ihmiset hylkää sut. Koska sä olet niin helvetin tekopyhä ja pitkästyttävä. Koska sunlaisiasi on miljoona tusinassa, etkä sä ole mitään erikoista. Susta löytyy aina parempi versio. Siksi mä en jaksanut sua, siksi Fanny juoksi lähes kiitollisena mun syliini. Siksi sun isäkin lähti”, sen sanat tulivat hieman kuiskausta kuuluvammalla äänellä. Se tarkkaili mua keskittyneesti kuin ei olisi halunnut menettää yhtäkään ilmettä tai liikettä. 

Mun hengitykseni tuntui pysähtyvän hetkeksi, juuttuvan jonnekin kurkkuun, joka tuntui sillä hetkellä olevan täynnä hiekkaa. Mun käteni alkoivat täristä ensimmäisenä. Sormet puristuivat tiukkoihin nyrkkeihin. Rystyset muuttuivat valkoisiksi. Hengitys palasi terävinä, raivokkaina puuskahduksina. Veri kohosi mun sisälläni polttavana ja myrkyllisenä. Huulet alkoivat myös täristä. Silmät tummuivat mustiksi. Sydän hakkasi kontrolloimattomasti ja kiihkeästi. Hampaat purivat alahuulen lähes verille. Kun mun koko vartaloni alkoi sitten täristä hallitsemattomasta vihasta, mä en voinut enää hillitä itseäni.

”Helvetin kusipää!” mä hyökkäsin Mion kimppuun ja tyrkkäsin sen kovakouraisesti pukuhuoneiden seinää vasten. 
Se päästi kissamaisen sähähdyksen ja yritti repiä mun käsiäni irti. Mä tartuin sitä tiukasti käsivarsista kiinni ja ravistelin sitä niin, että sen pää kolahti kerran jos useammankin puuseinään.
”Miksi sun pitää aina olla niin helvetin kamala? Etkö sä koskaan saa tarpeeksi tuosta vittuilusta? Mä olen niin kyllästynyt kuuntelemaan pelkkiä loukkauksia sulta! Niin vitun kyllästynyt siihen, ettet sä osaa muuta kuin rikkoa ja satuttaa ihmisiä! Mä en kestä enää sua!” 
Kaiken sen vihan keskeltä tajusin kauhukseni kyyneleen valuvan poskeani pitkin.
”Minkä mä sille voin, ettet sä kestä kuulla totuutta sun isä-”
”Ole hiljaa!”
”Et sä mua määrää! Mä saan sanoa mitä haluan ja nytkin sanon, että –”

Mio ei lopulta sanonut mitään. Mä hiljensin sen painamalla huuleni lähes väkivaltaisesti sen huulille viimeisenä epätoivoisena keinona hiljentää se. Mion huulilta pääsi yllättynyt henkäys, kun se maistoi mun huulet omillaan, ja hetkeksi koko poika jähmettyi mun käsiini. Mäkin pysähdyin kesken liikkeen tajutessani, mitä olin tehnyt. Mun huulet lepäsivät liikkumattomina Mion huulilla, vartalo kiinni sen vartalossa. Ei helvetti, en kai mä oikeasti aikonut suudella sitä? Mä olin aikeissa vetäytyä pois, kunnes yhtäkkiä tunsin liikettä huuliani vasten. Mio vastasi takaisin.

Ja niin pelkästä huulien rajusta kohtauksesta tuli suudelma.

Mun huulet runteli sen huulia, ja se vastasi takaisin yhtä kiihkeästi ja yhtä vihaisesti. Se ei missään tapauksessa ollut mikään hellä suudelma, ei lähelläkään sitä, mitä mä olin kokenut vaikka Fannyn tai Karon kanssa. Se tuntui olevan enemmänkin jälleen uusi keino taistella Mioa vastaan. Kumpi näykki toisen huulia kovemmin, kumpi suuteli rajummin. Mutta se suudelma kaikessa väkivaltaisuudessaan sai mun vartaloni kihelmöimään sitä samaa lämpöä, mitä olin kokenut maatessani Mion päällä pari viikkoa sitten tapahtuneen nujakoinnin jälkeen. 
Sama polte alkoi sormen päistä jotka olivat puristuneet Mion käsivarsiin, jatkui mun ylävartaloon, joka oli painautunut tiukasti kiinni Mion omaan ja päätyi mun nivusiini, jotka eivät voineet olla reagoimatta Mion läheisyyteen. 

Mä en tiennyt, mikä Miossa oli, mutta sen läheisyys sai mut täysin sekaisin. Se ominaistuoksu oli jotain liian voimakasta mun käsiteltäväksi. Sen huulet oli aivan liian pehmeät, aivan liian houkuttelevat. Sen vartalo jotain aivan liian kiinnostavaa, kiihottavaa mun sormieni alla. Varsinkin nyt, kun jää suli ropisten elovenapojan iholta. Hetki sitten sitä piirittänyt kylmyys oli poissa, ja tilalla oli polttava kuumuus. 

Mä tunsin Mion käsien liikkuvan. Sormet kiertyivät mun paitani kankaaseen ja repivät mut kovakouraisesti lähemmäs. Meidän lantionseudut kohtasivat, ja mun huulilta karkasi hallitsematon ynähdys. Puristin Mion käsivarsia kivuliaasti. Se vastasi takaisin näykkäämällä kiusoittelevasti mun alahuultani, joka pakotti uuden huokaisun huuliltani. Mio hymyili huokaisua vasten. 

Ja yhtäkkiä meidän kuplan poksautti kovaääninen melodia. Mun kännykkä ilmoitti olemassaolostaan ja samalla näytti palauttavan meidät järkiinsä. Mä näin Mion mustikansinisten silmien laajenevan aivan kiinni omissani kuin meidän tekojen seuraukset olisivat vasta nyt saavuttaneet sen mielen. Se tyrkkäsi mut rajusti taaksepäin samaan aikaan, kun mä itse tajusin perääntyä.

Kännykkä tärisi mun reittä vasten verkkareiden taskusta, ja melodia halkoi ilmaa muuten äkillisesti haudanhiljaiseksi muuttuneella jalkapallokentällä.
”Pyry.”
Mun ääni oli suudelmasta hengästynyt ja tärisin jostain aivan muusta kuin kiukusta.
”No moi kultsi! Missä oot? Mä aattelin et voitais nähdä.”
Mä tunsin poskieni alkavan punertaa pelkästä syyllisyydestä. 
”No hei, Karo. Jos mä soitan sulle ihan kohta, sopiiko?” yritin pitää ääneni mahdollisimman tasaisena ja huolettomana, mutta en vieläkään voinut lakata tärisemästä kaikesta siitä, mitä olin vain hetki sitten tuntenut.
Saatuani Karolta myöntävän tosin hieman huolestuneen vastauksen, suljin puhelimen ja nostin katseeni takaisin seinää vasten nojaavaan elovenapoikaan.

Kookoksenruskeat löysivät sähkösiniset silmät. Katseet kohtasivat toisensa ja lukkiutuivat. Mä kuulin Mion hengityksen tulevan suudelman vuoksi kirkkaanpunertaviksi muuttuneiden huulien välistä ulos terävinä puuskahduksina. Sen kiharat olivat sekaisin, pörröttyneet lähes peikkomaiseksi pehkoksi. Sen siniset silmät näyttivät hetken aikaa villeiltä ja hallitsemattomilta. Seksikkäiltä. Mun täytyi työllistää joka ikinen itsehillintäni ripe, etten olisi hyökännyt uudestaan suutelemaan sitä.

Mun sydämeni hakkasi täysin epärytmissä ja vauhkoontuneena kuin se olisi seonnut lopullisesti suudelman aiheuttaman ekstaasin vuoksi. Mä tunsin oloni täysin hallitsemattomaksi. Kuin aistit olisivat vieneet mut täysin mukanaan, ja järki seuraisi vasta todella myöhäisellä junalla perässä. Poskia kuumoitti, huulia kihelmöi, ihoa poltteli. Nivuset olivat tulessa. Mä tahdoin tuon pellavapään tässä ja nyt, seurauksista viis.

Kun mun edessäni oleville punertaville huulille alkoi pikkuhiljaa nousta pirullinen virnistys, aloin tajuta mitä olinkaan loppujen lopuksi tehnyt. Mä olin suudellut juuri sitä ainoaa ihmistä, jota mun ei olisi ikinä pitänyt suudella. Olisi ollut turvallisempaa mennä vaihtamaan suukkoja vaikka jonkun puliukon kanssa, mutta ei Mion kanssa. Mion ei olisi ikinä pitänyt saada tietää, että mä ajattelin siitä joskus hyvin kyseenalaisella tavalla. Mun oli pitänyt pitää se salaisuus itselläni hautaan saakka, mutta enää se tainnut olla ihan mahdollista. Mä olin suudellut Mioa ja paljastanut sille yhden mun pahimmista heikkouksista. Mä kaipasin sitä yhä. Mä halusin sitä. 

”Pettikö itsehillintä?” 
Ääni oli samettinen, katse härnäävä.
”Pää kiinni”, sihahdin sille ja kauhuksi huomasin poskieni punertuvan entisestään.
Mio nojasi nautinnollisesti puuseinää vasten kädet siellä, minne mä olin ne jättänyt. Lantio työntyi hieman eteenpäin, ja vaaleat etuhiukset silmillä. Se näytti aika riettaalta, selvästi tarkoituksella.
”Tai mitä? Pakotat sä mut hiljenemään uudelleen?” se tiedusteli huvittuneena ja kohotti toista kulmaansa kysyvänä.
”No en todellakaan! Kerta riittää mulle mainiosti. Mieluiten en olisi kokenut sitäkään”, sihahdin sille takaisin ja mun äänensävyni kuulosti niin puolustelevalta, etten uskonut sitä itsekään. 



”Tapahtuuko sulle tällaista useinkin? Hyökkäät päätä pahkaa suutelemaan viattomia ihmisiä?” sen äänestä kuului jo selvää naurua.
Mä tuhahdin äänekkäästi, mutta tunsin nolostuksen punan hiipivän kasvoiltani myös kaulalleni. Tämän täytyi olla noloin tilanne, missä olin ikinä ollut. 
”Anna jo olla. Unohdetaan, että äskeinen koskaan tapahtui. Mitään ei tapahtunut. Ei mitään. Mun pitää mennä.”
Tunsin yhtäkkiä vahvaa halua karata kentältä, varsinkin Mion läheisyydestä. Pyörähdin ympäri suomatta enää katsettakaan elovenapoikaan ja lähdin painelemaan mutaista kenttää pitkin kerrostaloaluetta kohti. Mä pidin katseeni tiukasti hieman kauempana siintävän kerrostalon parvekeistutuksissa, enkä antanut ajatusteni lipsua nuupahtaneista kukkasista minnekään. Päästyäni puoleen väliin kenttää kuulin kuitenkin Mion huutavan mun perääni.
”Niin kuin sä pystyisit unohtamaan. Varmasti pyörit koko yön sängyssä ja mietit miltä se tuntui”, sen ääni kuulosti oudon hilpeältä. 
Mä nostin käteni ilmaan ja esittelin sille kansainvälistä käsimerkkiä osoittaakseni tasan tarkkaan, kuinka huvittavana pidin sen huomautusta. Pahinta oli, että se varmaan tulisi pitämään paikkaansa. 





-0-0-0-0-