Mio ja Pyry vihaavat toisiaan. Sen tietävät kaikki aina Kultapuiston lukiosta Hiekkasaareen asti. Kesä tuo kuitenkin yllättäen pojat yhteen, ja Pyry joutuu tahtomattaankin arvioimaan uudelleen inhoaako vihamiestään aivan niin paljon kuin on vuosikaudet vannonut.

Osa 14



ALWAYS IN YOUR SHADOW


OSA 14



Pyry:


Mä olin jo pienenä tykännyt mäntysuovan tuoksusta. Se oli aina merkinnyt kesän alkua. Kun ensimmäiset helteet olivat vallanneet kaupungin, me oltiin ajettu isän puoleisen suvun yhteiselle mökille peräkontti täynnä talven ajan ahkerasti pölyä keränneitä mattoja. Tie oli ollut vanha, kuoppainen hiekkatie, ja koko auto oli hytkynyt meidän matkatessa eteenpäin laiduntavien lehmien reviirillä. Matka mökille oli pienenä tuntunut aina seikkailulta huonokuntoisine teineen, sortuvan näköisine vanhoine heinälatoineen, tuulessa heiluvine heinäpeltoineen ja sadunomaisine metsäkaistaleineen. Kaiken oli kruunannut kuitenkin isän kauhutarinat seudun tapahtumista, joita se oli meille matkan aikana äidin kielloista huolimatta kertonut.

Mä muistin meidän isän eläväisenä, nauravaisena ja kapinallisena. Kun äiti oli sanonut ei karkkia enää, isä oli sujauttanut lakritsipatukan mun taskuun, kun äiti oli sanonut nyt nukkumaan, isä oli iskenyt silmää ja jättänyt television kaukosäätimen mun yöpöydälleni. Kun äiti oli yrittänyt keskittyä työpapereihin keittiössä stressaantunut ilme kasvojaan värittäen, isä oli tullut ja napannut äidin huolettomasti käsivarsilleen ja pyörittänyt ympäri niin, että käsissä olleet virallisen näköiset dokumentit olivat karanneet ja leijailleet sikin sokin laminaattilattialle.

Isä oli tuntunut lapsena enemmänkin kaverilta kuin isältä, ja siksi mä varmaan olinkin ollut niin sen poika pienenä. Se oli antanut mun syödä jäätelöä pääruuaksi ja pizzaa jälkiruuaksi, eikä ollut maininnut halaistua sanaakaan porkkanoista. Se oli antanut mun leikkiä iltamyöhään äidin ollessa työmatkoilla, eikä se ollut koskaan patistanut mua läksyjen kimppuun niin kuin äiti. Isä oli ollut mun vanhemmista se, josta kaikki mun kaverit olivat pitäneet, sillä isä oli aina osannut huvittaa ja pelleillä meidän mukana. Se oli saanut mun kaverit nauramaan kippurassa ja kadehtimaan, kuinka rento isä mulla olikaan. Mionkin mä olin heti esitellyt meidän isälle sen tullessa meille ensimmäisiä kertoja leikkimään.

Kun mun isä oli lähes ensitöikseen pyytänyt seitsemänvuotiasta Mioa apuun pihakeinun nikkaroinnissa ja antanut pojalle akkuporakoneen pideltäväkseen, vaaleahiuksisen naperon silmiin oli ilmestynyt lähes lasittunut katse ja se oli hymyillyt niin, että sen maitohampaat olivat välkkyneet syysauringossa. Se oli viettänyt koko loppuiltapäivän meidän isää pihakeinussa auttaen, ja mä taas puolestani olin mököttänyt Johanneksen huoneessa, kun Mio ei ollutkaan leikkinyt mun kanssa niin kuin oltiin sovittu. Samalla mä olin kuitenkin ollut kovin huojentunut siitä, että Mio oli ollut niinkin vaikuttunut mun isästäni, sillä sitä suuremmalla todennäköisyydellä se olisi tahtonut tulla meille uudestaan.

Mion hyväksynnän jälkeen mun ihailu mun isääni kohtaan oli vain kasvanut. Se oli ollut paljon ymmärtäväisempi kuin äiti, joka oli jaksanut aina inhottavasti motkottaa huoneen siivouksesta tai kotiintuloajoista. Kyllähän mä olin äidistäkin välittänyt, mutta en ollut tykännyt lainkaan, kun se oli muuttunut varsinkin iltaisin määräileväksi diktaattoriksi, joka oli passittanut meidät tylysti iltapesulle ja suihkuun, vaikka Nintendon pelaaminen olisikin jäänyt pahasti kesken.
Oli kuitenkin ollut aina helpottavaa tietää, että sentään edes isä oli ollut meidän puolella sen pyöritellessä näyttävästi silmiään äidin takaa ja virnistäessä salaliittomaisesti kuin ääneti kertoen, että se ymmärsi meitä.

Isä olikin ollut enemmänkin kuin kolmas lapsi, jota äiti oli joutunut mun ja Johanneksen lisäksi paimentamaan. Äiti oli aina ollut se, joka oli tuonut edes jonkin verran järjestystä taloon. Aina se, joka oli joutunut kestämään mun ja Johanneksen vikuroinnin, koska isä ei ollut ottanut mitään vastuuta. Eikä äiti ollut jaksanut kantaa kaikkea harteillaan, huolehtia vielä isästä meidän lisäksi. Huolettoman veikeä isä, joka oli lukiossa hurmannut äidin viekkaalla huumorintajullaan ja energiallaan olikin pidemmälle päälle alkanut muuttua pelkäksi rasitteeksi, sillä sen huolettomuuden alta ei ollut tuntunut löytyvän minkäänlaista kypsyyttä.

Mä muistin yhä ne riidat, joita me oltiin paettu Johanneksen kanssa sen huoneeseen. Oltiin istuttu sen pahvilaatikoista kyhätyssä majassa ja yritetty sulkea korvamme siltä huudolta, niiltä ilkeiltä sanoilta ja lattiaan pirskoutuvilta juomalaseilta. Mutta vaikka kuinka oltiin painettu käsiämme raivokkaasti korviamme vasten, rallateltu ääneen, ei oltu voitu välttyä kuulemasta. Äiti oli kuiva vanha harakka, isä vielä täysin vastuuton kakara. Äiti ei osannut pitää hauskaa, isä ei osannut mitään muuta. Äiti oli saanut tarpeekseen. Isä oli saanut tarpeekseen.

Mä en ollut ensin uskonut, että isä oli oikeasti lähtenyt. Kun äiti oli kertonut, ettei isä välttämättä enää palaisi, mä olin nauranut ja käskenyt isän tulla ulos piilostaan. Kun se ei ollut tullut, olin hymyillyt vieläkin ja rynnännyt riuhtomaan eteisen peilikaapin ovet auki sotahuutoa kiljuen, sillä tiesin sen olevan isän yleisin piilopaikka. Isä ei ollut ollut peilikaapissa. Ei sinä iltana, eikä seuraavanakaan.

Johannes ei ollut puhunut viikkoon ja mä olin vain odottanut, koska tämä uusi leikki olisi loppunut. Aina, kun äiti oli tullut töistä, olin juossut eteiseen toivoen, että isä olisi ollut mukana, ja kaikki olisi vihdoin palannut takaisin normaaliksi. Mutta joka iltapäivä eteisessä oli ollut vain äiti, joka oli yrittänyt hymyillä, vaikka kyyneleet kaulalla eivät olleet vielä edes täysin kuivuneet.

Mä en ollut voinut ymmärtää miksi. Isähän oli rakastanut meitä. Sen lempipuuhaa oli ollut viedä meidät uimaan ja leikkiä Loch Nessin hirviötä saaden mut ja Johanneksen kiljumaan naurusta. Mun ollessa vielä aivan pieni se oli pyörittänyt mua käsissään leikkien lentokonetta ja pärisyttänyt huuliaan mun vatsaani vasten koneen joutuessa turbulenssiin. Se oli ollut aina paikalla viihdyttämässä, se oli aina ollut meidän puolella äidin määräillessä. Se oli ollut aina meitä varten. Mun mielettömän upea iskäni, jollaista ei ollut kellään muulla. Miten se oli voinut vain jättää meidät? Miten se oli voinut jättää äidin? Meidän oli ollut määrä mennä kuukautta myöhemmin vuosittaiselle kalareissulle mökille ja me oltiin Johanneksen kanssa odotettu sitä koko vuosi. Miten se oli voinut unohtaa sen? Miten se oli voinut unohtaa meidät?

Viikon päästä äiti oli pyytänyt mua ja Johannesta olohuoneeseen. Isä oli ollut puhelimessa ja oli halunnut puhua. Johannes oli palannut sanaakaan sanomatta huoneeseensa, mutta mä olin nostanut luurin henkeä pidätellen korvalleni.
”Pyry, koeta ymmärtää. Minä ja äiti emme enää rakastaneet toisiamme yhtä paljon kuin ennen. Oli parempi näin.”
”Entä mä? Millon mä näen sut?”
”Minä ilmoitan heti, kun olen vähän asettunut, mutta hyvin pian.”

Ja sen jälkeen isästä ei enää ollut kuulunut mitään lukuun ottamatta joulukorttia, joka oli saapunut puolen vuoden päästä ja johon oli rustattu jonkun naisen kiemurtelevalla käsialalla hyvän joulun toivotukset. Allekirjoittaneet olivat olleet Juhani ja Mirjami.

Silloin mä olin vihdoin tajunnut, ettei isä ollut tulossa takaisin. Puoli vuotta mä olin jaksanut uskoa, odottaa, ymmärtää. Totta kai uuden asunnon etsimisessä täytyi kestää kauan, totta kai isällä oli vaikeaa olla omillaan, totta kai se tarvitsi hieman aikaa, mutta se soittaisi heti, kun kykenisi ja hakisi meidät vierailulle sen uuteen kotiin, jossa meillä molemmilla oli omat huoneet, jonne saatiin tulla milloin haluttiin. Oli pitänyt vain olla kärsivällinen, isällä oli ollut niin paljon järjesteltävää.

Johannes oli nauranut kylmästi mun piirtäessä ”Onnea uuteen kotiin” -korttia väriliiduilla ja todennut mun olevan hyväuskoinen hölmö, jos kuvittelin koskaan näkeväni isän uutta kotia tai isää ylipäätään. Mä olin viskannut sitä liidulla ja huutanut sen olevan typerä idiootti, joka ei tajunnut mitään. Ei se tajunnut, kuinka isällä oli kiireitä, mutta kuinka se halusi nähdä meidät niin pian kuin pystyi. Mä olin asettunut Johannesta, äitiä, kaikkia vastaan, puolustanut mun isääni henkeen ja vereen, luottanut sen sanoihin siitä huolimatta, että päiviä, viikkoja, jopa kuukausia oli kulunut.

Mio oli katsonut hiljaa vierestä, kun mä olin värittänyt kymmenettä onnittelukorttia. Se oli istunut mun jalkapallopäiväpeitteisellä sängylläni ja vain tarkkaillut mun sormien kulkua paperia vasten, kun väriliitujen liikkeet olivat alkaneet muuttua entistä raivokkaammiksi, väkivaltaisemmiksi. Kun punainen liitu oli napsahtanut kahtia kesken voimakkaan vedon, se oli ottanut liidun mun kädestä ja tökännyt sillä mua otsaan niin, että olin saanut ihka oman verenpunaisen kastimerkin.
”Mitä sä teet, idiootti? Lopeta”, olin puuskahtanut ja kurottautunut nappaamaan mustan liidun
punaisen sijaan, mutta Mio oli ollut nopeasormisempi.
Se oli hyökännyt istumaan mun päälleni pyörivään työtuoliin ja vanginnut mut jalkojensa väliin.
Kastimerkki oli saanut seurakseen ranskalaiset viikset, vaikka mä olin kironnut ja riuhtonut liitua pojan käsistä. Olin huutanut, muistaakseni nimitellytkin parasta ystävääni mitä kauheimmilla sanoilla, mutta Mio oli vain värittänyt mun nenänpäätäni kuin en olisikaan sihissyt sen alta kuin vesikauhuinen koira. Tuoli oli pyörinyt mun rimpuilujeni tahdissa, ja kortti pöydältä oli suistunut tuolin luoman ilmavirran myötä sen pyörien muserrettavaksi. Tai sitten Mio oli huitaissut sen, en ollut ollut ihan varma. Jossain vaiheessa olin hamunnut liidun omaankin käteeni, ja Mio oli saanut vihertävät kissanviikset poskilleen.

Vihreä oli vaihtunut violettiin, oranssiin, harmaaseen. Musta keltaiseen, ruskeaan, siniseen. Tuoli lattiaan. Me oltiin pyöritty lattialla kuin pakkopaitainen sateenkaari värien raapiessa milloin kasvoja, milloin lattiaa, milloin ilmaa. Kun hengästyminen oli vihdoin tavoittanut meidät, Mion hiukset olivat kutittaneet mun suutani, sen poski oli ollut melkein mun poskeani vasten ja mä olin puristanut sen käsivartta niin lujaa, että sen oli ollut täytynyt sattua. Mio ei ollut sanonut mitään.
Kun mä olin sitten irrottanut sormeni sen käsivarresta pyyhkäistäkseni silmiini kertyneet kyyneleet pois, Mio oli katsonut ymmärtäväisesti toiseen suuntaan.
”Jättikö sun isä sen verstaaseen mitään?” Mio oli kysynyt sitten ja tuijottanut ikkunaa vasten takertuvia vetisiä lumihiutaleita, jotka olivat valuneet säälittävän näköisinä lasista pintaa alaspäin.
”M-mä en tiedä. Mä en oo käyny siellä sen jälkeen ku – sen jälkeen - ”, vaikka kuinka yritin, en ollut pystynyt lopettamaan lausetta. Puhuminen oli tuntunut vaikealta kuin sanat olisivat raapineet mun kurkkua matkalla ylös.
Mio oli ollut hetken aikaa hiljaa, ja mä olin hengittänyt sisääni sen kanelin ja jääkiekon sekaista tuoksua toivoen voivani unohtaa kaiken muun.
”Mennäänkö?” Mio oli kysynyt sitten ja kääntänyt katseensa ikkunalasia vasten kuolevista hiutaleista mun kasvoihin.

Verstaan kattolamppu oli särissyt epämiellyttävästi, kun me oltiin laskeuduttu portaat alas kellariin. Täällä isä oli vielä puoli vuotta sitten rukannut milloin mitäkin seinäkellosta saunajakkaroihin. Sillä oli aina ollut kehitteillä vähintäänkin yksi uusi projekti, jonka parissa se oli saattanut viettää tuntikaupalla aikaa. Usein mä ja Johanneskin oltiin myös päästy osallistumaan sen nikkarointiin, tosin meidän tehtävät eivät olleet koskaan olleet sieltä haasteellisimmasta päästä. Yleensä me oltiin oltu linnunpönttöjen koristeluvastuussa tai hyvässä lykyssä oltiin saatu kumauttaa pari naulaa kiinni. Isä oli halunnut tehdä hauskimmat jutut itse, kuten esimerkiksi kuviosahalla leikkimisen. Se oli harmittanut mua ja Johannesta ihan tuhottomasti, sillä se olisi varmasti ollut tuhat kertaa jännempää kuin titityy-pöntön sohiminen pensselillä. Ja silti. Mä olin ikävöinyt niitä hetkiä niin paljon.

Isän työpöydälle oli kerääntynyt pölypalloja ainakin kolmen sukupolven verran ja koko verstas oli muutenkin näyttänyt niin autiolta. Lohduttomalta. Maassa oli lojunut kasa epämääräisiä ja erikokoisia lautoja ja pöydän alta oli pilkottanut tomuun haarniskoitunut vasara. Mun oli ollut vaikea hengittää, silmiä oli kirvellyt. Kädet olivat tärisseet. Mä olin kokenut niin paljon hyviä hetkiä siinä paikassa ja nyt se koko paikka näytti kuolleelta. 
”Mä en oo varma oliko tää hyvä idea”, olin lausahtanut tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä ja mun oli tehnyt mieli paeta portaat takaisin ylös ja unohtaa, että meillä oli koskaan ollutkaan verstasta tai kellaria. Tai isää.
Olin peruuttanut pari haparoivaa askelta taaksepäin ja olin lentää takapuolelleni sahanpurujen peitossa olevalle lattialle jalkani osuessa johonkin.

Maassa oli lojunut yksi niistä linnunpöntöistä, joita me oltiin Johanneksen kanssa joskus maalailtu. Kyseinen yksilö oli tosin näyttänyt säästyneen pensselin lähentelyiltä ja oli näyttänyt jopa hieman orvolta kaikessa värittömyydessään. Kaiketi se olisi ollut jopa ihan käyttökelpoinen koti sirkuttajille, sillä mun ja Johanneksen väriräjähdyspöntöt eivät olleet koskaan oikein houkutelleet asukkaita.
Mä olin tuijottanut puista lintukotoa hetken sanattomana ja olin yrittänyt purra huultani, etten murtuisi. En ollut halunnut olla enää se heikko ja naiivi pikkupoika, joka oli mukisematta niellyt kaikki ne valheet mitä isä oli syöttänyt. En ollut halunnut, että se olisi koskaan saanut tietää, kuinka hirveästi sitä ikävöin.

Mä olin tuntenut jonkin painautuvan vasten kämmentäni ja laskiessa katseeni olin nähnyt Mion kiertävän mun sormeni pölyisen vasaran ympärille. Pöly oli kutittanut mun nenääni ja mun silmäni olivat vuotaneet, mutta painava työkalu kädessäni oli tuntunut jotenkin lohdulliselta. Ensimmäinen isku pöntön kattoon ei ollut aiheuttanut juurikaan muuta kuin pienen lommon, mutta jokin oli tuntunut liikahtavan sen mun sisälläni asustavan surun ja kiukun keskellä. Seuraava isku oli aiheuttanut jo mojovamman kolhun puiseen seinään. Lyönti lyönniltä linnunpönttö oli sortunut vasaran voiman alla, ja lommo lommolta mä olin tuntenut oloni paremmaksi. Mä olin tukahduttanut kiukkua sisälläni niin pitkään, toivonut niin kauan vain joutuakseni pettymään joka päivä uudestaan. Mulla olisi ollut niin paljon sanottavaa isälle. Mä olisin halunnut huutaa sille kuinka typerä idiootti se oli, kuinka se saisi liukastua naama edellä lehmänpaskaan ja kuinka mä vihasin sitä. Tai ainakin kuinka kovasti olisin halunnut vihata.

Kun pöntön kolhuinen katto oli sitten viimein irronnut, mä olin antanut mukiloidun lintukodon kalahtaa maahan. Myös vasara toisessa kädessäni oli yhtäkkiä tuntunut raskaalta, ja sormieni ote oli kirvonnut puisen varren ympäriltä. Mun olo oli ollut uupunut kuin olisin juuri käynyt hiihtämässä Korpijärven ympäri, mutta ei kuitenkaan epämiellyttävällä tavalla. Enemmänkin musta oli tuntunut siltä kuin olisin häätänyt jotain raskasta ja painostavaa viimein pois sisältäni.

Mä olin nostanut viivyttelevästi katseeni työpöytää vasten nojaavaan poikaan ja löytänyt sen kasvot särisevän valon epäsäännöllisessä välkehdinnässä. Mio oli hetken tarkkaillut mua mitäänsanomaton ilme kasvoillaan, kunnes hitaasti suupielet olivat alkaneet kohota. Eikä vain Miolla, vaan myös mua oli alkanut jostain syystä hymyilyttää.
”Voidaanko nyt pelata Turtleseja tietsikalla? Muuten äiti vielä löytää meät ja pistää siivoaan tän sikolätin.”



-0-0-0-


”Oletko sinä kipeä?” äiti kysyi mun lysähtäessä sen seuraksi meidän olohuoneen upottavalle löhösohvalle. Se katsoi parhaillaan Ylen puolelta Hercule Poirot'a, johon se oli ollut totaalisen koukussa niin kauan kuin mä vain jaksoin muistaa. Se oli rehellisesti sanottuna aina telkkarin ääressä, kun Poirot'n mysteerit lävähtivät ruutuun, eikä sitä olisi takuulla saanut ylös sohvalta, vaikka pommikone olisi piipahtanut tekemässä välilaskun meidän takapihalle kesken jakson. Poikkeuksen se teki ainoastaan silloin, kun se oli onnistunut selvittämään murhaajan ennen jakson loppuhuipennusta. Silloin se käväisi aina kasvot tyytyväisyyttä hehkuen informoimassa muakin, jos vain satuin olemaan kotona.   
”No hei kiitos, mutsi. Kiva tietää et mä oon noin kaivattua seuraa”, tokaisin ja kurottauduin näpistämään kourallisen popcorneja sohvapöydällä olevasta kulhosta. 
”En minä sitä, mukavahan se on saada seuraa. Yleensä sua vaan ei näy lähelläkään kotia lauantai-iltaisin”, äiti huomautti hieman huvittuneeseen sävyyn, vaikka se näytti kuitenkin olevan mielissään, kun olin päättänyt liittyä sen seuraksi. 

Saara-täti oli vihdoin ja viimein joutunut painumaan takaisin hihhulihulinoidensa pariin ja se oli hypännyt tänään aamupäivällä takaisin Jyväskylään vievään junaan. Mulla ja äidillä oli ollut todellisia vaikeuksia yrittää näyttää surevilta asemalla hyvästellessämme tätiä, sillä me kummatkin oltiin oltu ihan hemmetin helpottuneita, että oltiin vihdoinkin päästy siitä eroon. Meidän äiti näyttikin pistäneen varsinaiset bileet pystyyn Saaran lähdön kunniaksi, sen verran rentoutuneesti se sohvalla loikoili. Sen jalat rötköttivät lähes kapinahenkisesti sohvapöydällä popcornkulhon ja siideritölkin välissä.

Viimeisten päivien aikana mäkin olin alkanut jo olla niin kurkkua myöten täynnä Saaran käsittämättömän ehdottomia mielipiteitä ja halua kontrolloida kaikkea ja kaikkia, ettei mua ollut juurikaan saanut pysymään kotona. Ei puhettakaan, että olisin tädin vierailun aikana saanut nauttia lomastani ja nukkua jokaisen normaalin nuoren tavoin vähintään puolille päivin. Ehei, Saara-täti oli ystävällisesti tullut repimään peiton mun päältäni joka aamu tasan yhdeksältä ja vetäissyt pimennysverhot samaan syssyyn ylös. Kun tätä samaa riemua oli jatkunut jo muutaman aamun verran, mä olin ihan tosissaan ruvennut harkitsemaan, että olisin järjestänyt Saaralle seuraavaksi kerraksi kivan pikku yllätyksen nukkumalla alasti. Ehkä sen jälkeen olisin vihdoin saanut torkkua rauhassa ihan niin pitkään kuin huvitti. Lopulta olin kuitenkin valinnut vähemmän shokeeraavan tien ja olin punkannut Karon luona pari viimeistä yötä. Sen vanhemmat oli Tallinnan risteilyllä, joten se oli enemmän kuin mielissään saadessaan yöseuraa niiden isoon omakotitaloon.       

”Miten sinulla menee? Kaikki hyvin?” äiti kysyi katse synkän myrsky-yön tapahtumissa ja salaman valossa kylpevän maalaiskartanon eteishallissa, mutta mä tiesin, että se oikeasti keskittyisi kuuntelemaan, jos mulla olisi jotain huolia. Mäkin tarkkailin hetken salaperäistä hahmoa hiippailemassa tummanpuhuvia portaita ylös ja tunsin oloni varsin tyytyväiseksi päästessäni vihdoin levähtämään uuvuttavan päivän jälkeen. Mulla oli ollut viime aikoina niin paljon tekemistä ja tapahtumaa, etten mä edes muistanut milloin olin viimeksi vain pysähtynyt istumaan ja viettänyt laiskotteluillan kotona. Nyt kun meidän talo oli viimein Saara-vapaa alue, saatoin jopa nauttiakin kotona löhöämisestä. 
”Ihan hyvin joo. Oli vaan pitkä päivä. En ois arvannu, että maalaaminen on niin rankkaa puuhaa”, huokaisin uupuneen onnellisena siitä, että päivän urakka oli ohi.

Janin mummi oli vanhoilla päivillään tutustunut norjalaiseen, öljyalalla vaikuttavaan mieheen, joka oli alkanut käydä meidän kaveripiirissä jo varsin tunnetuksi anteliaisuudestaan. Mies oli ostanut Janin mummille kaikkea niin luksuslomista mökkeihin, ja kun uutuuden hohto Turun saaristossa sijaitsevasta kesämökistä oli sitten hiipunut, mies oli päättänyt ilahduttaa mummia uudelleen ostamalla tälle asunnon vuorostaan tämän tyttären perheen lähettyviltä, jotta vieraileminen lastenlasten luona helpottuisi. Asunto sijaitsi keskustassa ihan huikean hyvällä paikalla, aivan vastavalmistuneessa talossa ja parvekkeelta näki lähes koko keskustan. Unelmakämppä siis. Janin mummi oli saapunut Norjasta pari päivää sitten ja palkannut meidät apupojiksi maalaamaan asunnon seinät. Oli ollut hieman huvittavaa tarttua maalipensseliin, kun vastavalmistuneen asunnon valkoiset seinät vielä hohtivat puhtauttaan, mutta Janin isoäiti oli välttämättä halunnut mintunvihreää. Suurin osa Janin kavereista oli suostunut työkeikkaan viipyilemättä, mä mukaan lukien, sillä me oltiin varsin tietoisia siitä, että korvaus työstä ei suinkaan ollut mikään muutama lompakon pohjalta kaivettu kolikko ja lasi kylmää mehua, vaan nyt puhuttiin vihreistä seteleistä. 

Ainoastaan yksi ei ollut lupautunut tulemaan paikalle. Mikko oli suoraan kieltäytynyt, ja vaikka Jani oli kuinka väittänyt sen johtuneen jostain tärkeästä menosta, mä tiesin kyllä tasan tarkkaan, mistä oikeasti oli kyse. Mä ja Mikko ei oltu puhuttu vieläkään toisillemme, vaikka juhannuksesta alkoi olla jo ihan reippaasti aikaa. Se ei ollut soittanut mulle kertaakaan, ei ollut piipahtanut käymään meillä, eikä se ollut millään lailla noteerannut sitä tosiasiaa, että mäkin olin vielä olemassa. Sitten sen kohtaamisen rannalla, mä olin viimeksi nähnyt sitä penskojen pelin jälkeen, kun olin kävellyt keskustan kautta kotiin. Se oli ollut liikkeellä sen serkun Valtterin kanssa, ja kun mä olin yrittänyt moikata sitä, se oli vaan pyyhältänyt mun ohitse kuin ei olisi tuntevinaankaan retuuttaen hämmentynyttä Valtteria vanavedessään. 

Mä en tajunnut miksi sen piti olla niin hemmetin lapsellinen. Mä olisin ollut valmis puhumaan, puimaan tän jutun läpi ja olisin halunnut edes yrittää päästä jonkinlaiseen sovintoon, mutta herra marttyyri oli näköjään päättänyt harrastaa mykkäkoulua. Mä en tiennyt kuinka kauan se aikoi leikkiä typerää leikkiään ja mun olisi tehnyt niin mieli sanoa, ettei mua edes kiinnostanut, mutta vaikka mä kuinka uskottelin itselleni etten kaivannut sen seuraa niin totuus oli, että mä ikävöin mun parasta ystävääni. Totta kai mä viihdyin Janin seurassa ihan hemmetin hyvin, mutta silti jokin tuntui puuttuvan aina, kun me oltiin kahdestaan. Mikon mä oli tuntenut kuitenkin lähes koko elämäni ja se oli yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka tunsivat mut lähes läpikotaisin. Se oli ollut mun elämässä niin kauan kuin mä vain muistin, enkä mä osannut oikein sisäistää sitä, että yhtäkkiä sitä ei enää ollutkaan.  

Lopulta meitä maalaamassa oli siis ollut Jani, minä, Pasi, Eetu ja Karo. Meillä oli Mikon poissaolosta huolimatta hauskaa, vaikka mun oli ollut aika vaikeaa olla täysillä mukana mikottoman asunnon muistuttaessa mua jatkuvasti siitä, kuinka mun paras kaverini ei enää halunnut olla edes samassa huoneessa mun kanssani. Hyvä musiikki sekä Janin mummin ostamat oluet ja herkut olivat kuitenkin kohottaneet mielialaa, ja lopulta mäkin olin laulanut muiden mukana suomihittejä hurmaavan epävireisesti. Karo oli tehnyt yllätyshyökkäyksen kesken mun sipsien napostelun ja värjännyt maalisudillaan mun nenänpääni viehättävän vihertäväksi.

Karo olikin sitten se mun toinen suuri ongelma Mikon lisäksi, ja se ongelma tuntui vain kasvavan päivä päivältä suuremmaksi vyyhdiksi, joka väistämättä tulisi vielä ratkeamaan liitoksistaan. Mä tunsin itseni maailman suurimmaksi vätykseksi ja paskiaiseksi nähdessäni Karon hymyilevän mulle koko valkoisen hammasrivistönsä voimalla poskipäät minttua hehkuen, sillä mä en ollut vieläkään saanut aikaiseksi puhua sille. Ja mitä enemmän aikaa kului sen vaikeampi mun oli aukaista suutani. Mä vaan niin toivoin, että koko juttu hoituisi kuin itsestään, ja jonain päivänä Karo heräisi ja tajuaisi, ettei me sovittu yhteen. Mä kyllä häpesin ajatuksiani aika hemmetisti, mutta en kai tarpeeksi saadakseni niitä täysin katoamaan mielestäni.

Kyllä mulla oli joskus vielä löytynyt se muna jostain boksereiden uumenista ja kyllä mä muistaakseni olin joskus ollut mies, mutta näköjään mä olin enää ainoastaan pelkuri. Mä en vaan halunnut satuttaa Karoa, sillä se oli aivan mieletön tapaus ja kaiken järjen mukaan mun olisi pitänyt olla hulluna siihen ja sen häikäisevään hymyyn, sillä kuka tahansa täysipäinen jätkä olisi ollut. Se oli lämmin ja ystävällinen, se välitti muistakin kuin vain itsestään ja ennen kaikkea se välitti musta. Aidosti. Ilman mitään leikkejä, testejä tai juonitteluja. Ja jos mä olisin ollut yhtään normaali, mä olisin halunnut kaikkea sitä mitä Karo edusti, enkä olisi kaivannut elämääni itsekeskeistä kusipäätä, joka ei ollut luvannut mulle yhtään mitään ja jonka motiiveista mulla ei ollut minkäänlaista varmuutta.  

Ehkä kyse olikin siitä, etten mä ollut normaali tai täysipäinen. Ehkä meidän ollessa vielä lapsia Mio oli joku talvinen päivä ajanut meidät pulkalla puuhun aivan liian lujaa, eikä mun pääkoppa ollut koskaan toipunut siitä. Tosin se ei selittänyt sitä miksi olin ollut aivan myytyä miestä jo siitä ensimmäisestä päivästä lähtien, kun olin nähnyt uuden pojan luokan edessä hain hammas kaulassaan. Ei, jonkun oli täytynyt sotkea mun aivot jo paljon aikaisemmin. Ehkä mun äiti oli tipauttanut mut vauvana päälleni vähän turhan monta kertaa? Se olisi ainakin selittänyt paljon.

”Teillä oli kuitenkin varmaan hauskaa yhdessä. Miten Mikolla menee nykyään? Ei oo näkynyt täällä vähään aikaan.”
Hetkeen mulla ei ollut pienintäkään käsitystä mistä mutsi puhui, sillä olin pääni sisällä onnistunut taas lyhyessä ajassa matkustamaan vähän turhan monesta sfääristä toiseen. Sitä tapahtui aika usein. Mulla oli ollut pienestä asti paha tapa jäädä kiinni sangen syvällisiin mietteisiini. Tai unohtua haihattelemaan joutavia, niin kuin Saara-täti mun filosofointiani nimitti. 
”Hyvin sillä menee. Sillä on vaan kiirettä. Ja mullakin on ollu aika tiukka aikataulu, kun ollaan sen lähestyvän leirin takia jouduttu Mion kanssa lisään treenejä”, vastasin ympäripyöreään sävyyn, sillä en ollut halukas sinä iltana sotkeutumaan siihen solmujen lankakerään, joka oli mun ja Mikon tämänhetkinen ystävyyssuhde. Se oli liian iso pala nakerrettavaksi yhdeksi illaksi, sillä se tarkoitti sitä, että mun olisi pitänyt Mikon ja mun välirikon lisäksi puida myös se kaikkein olennaisin syy meidän riitaan, Mio. Mikä puolestaan merkitsi sitä, että mä olisin puimassa yhden välirikon sijaan kahta, enkä mä ollut valmis siihen. 

”Niin, se on kyllä totta. Ja mukavaa, kun tulette taas Mion kanssa toimeen. Näytät nykyään jotenkin paljon iloisemmalta”, mutsi vastasi pehmeästi hymyillen ja pyöräyttäen mun draaman sekaiset ajatukseni täysin päälaelleen. Mitä? En kai mä oikeasti ollut nyt niin läpinäkyvä? 
”Muistan kyllä, kuinka tärkeä Mio oli sinulle pienenä ja en koskaan kysynyt mitä tapahtui, sillä en halunnut painostaa sinua asiassa. Eikä sinun edelleenkään tarvitse kertoa, jos et halua.”
Liikahdin vaivaantuneesti sohvalla ja käänsin katseeni takaisin televisioon, jossa aamu alkoi jo valjeta, ja Poirot'lla oli salaperäinen murha ratkaistavana.
”Se on monimutkaista... enkä mä oo itsekään täysin varma mitä loppujen lopuksi tapahtui.”
Mä tiesin, että olisin tuntenut oloni paremmaksi, jos olisin kertonut. Mun äiti olisi varmasti kuunnellut, ymmärtänyt ja ehkä jopa osannut katsoa asiaa uudelta kantilta. Kenties se oli nähnyt jotain merkkejä ilmassa, joita mä pienenä en ollut osannut erottaa. Mun teki niin mieli aukaista suuni, että mun kielenkantoja lähes pakotti, mutta silti mä en sanonut mitään. Mä en ollut sanonut pienenä mitään, koska mä olin hävennyt ja kai osa siitä häpeästä oli kulkeutunut mukana lähes vuosikymmenen ajan, sillä mä tunsin hetken lähes pelottavan elävästi olevani jälleen se pieni poika, joka karkotti kaikki luotaan.  
”No, pääasia kuitenkin on, että olette taas väleissä ja olet onnellinen. Kyllä se varmaan aikanaan selviää.”

Mä hymyilin hieman haikeasti ja hetken mä vain mietin, kuinka mahtava mun mutsi oikein olikaan. Silloin, kun isä oli lähetenyt se oli istunut mun sängyn reunalla ja silittänyt mun hiuksia kunnes olin nukahtanut silloin. Se oli ollut paikalla ja kuunnellut mun raivoamista ja itkemistä, kun Johannes oli painunut ulos meidän elämästä ovet paukkuen, ja se oli lohduttanut silloin, kun mun siskopuoleni oli muuttanut takaisin Helsinkiin, vaikka sillä itselläkin oli ollut eroprosessi kesken. Se oli menettänyt vähintäänkin yhtä paljon kuin mä ja silti siinä se oli, valmiina kuuntelemaan mua. Kunpa mä olisin jo pienenä tajunnut kuka musta oikeasti välitti. 

Mun pääni laskeutui nojaamaan äidin olkapäätä vasten, ja pienen, yllättyneen hetken jälkeen tunsin sen sormet pehmeinä vasten hiuksiani.



-0-0-0-



”Sä oot sitten päässyt jo vapauteen?”
”Kyllä. Ei enää pakkausmuovilta maistuvia aterioita tai unissaan mumisevia huonekavereita. Thank God”, Sonja huokaisi linjan toisessa päässä ja sai munkin suupielet väkisin kohoamaan hymyyn.
Se kuulosti niin paljon paremmalta jo. Omalta itseltään.
”Koska sä tuut tänne? Mä tarviin sut ratkoon mun kaikki ongelmat.”
”Mikko ei vieläkään puhu sulle?” siskopuoleni kysyi ihmettelevään sävyyn.
”No kyllä se tässä yks päivä tuli vastaan mua Valtterin kans ja mörähti suustaan jotain niinkin ymmärrettävää kuin 'yrghh' ennen kuin lähti rynnimään vastakkaiseen suuntaan. Lasketaanko se puhumiseksi?”
”Okei, sä todella tarviit apua.”
Sonjan värikäs nauru houkutteli mutkin unohtamaan edes minuutiksi kaikki ne ongelmat, jotka olivat puristaneet mua viimeisten päivien aikana ja hetken verran me naurettiin kuin ne pikkulapset, jotka olivat löytäneet kondomipaketin vanhempiensa makuuhuoneesta.

”Mä en vieläkään tajua mistä ihmeestä te ootte saanu tän vuosisadan riidan aikaan? Älä sano että tää johtuu jostain naisesta. Siitä sun tyttöystävästä?” Sonja kysyi sitten, kun pahin naurukohtaus oli laantunut. 
”Mitä? No ei johdu! Eikä Karo oo mun tyttöystävä! Tai – kai se on... tai emmä tiedä”, vastasin tuntien oloni yhtäkkiä kovin kiusaantuneeksi. Niin, eihän Mikko tosiaankaan ollut se mun ainut ongelma. 
Mistä nää kaikki hankaluudet olivat yhtäkkiä kasautuneet mun ympärilleni? Vielä muutama kuukausi sitten mä olin elännyt suhteellisen huoletonta ja ongelmatonta elämää, mutta nykyään musta tuntui, että purjehdin vain menemään sotkusta seuraavaan vuotavalla paatilla, eikä myrsky ollut kaukana. 

No okei, kyllähän mä todellisuudessa käsitin mistä mun kaikki hankaluudet kumpusivat ja kuka ne reiät mun veneeseen oli porannut, mutta ainahan myrskyn jälkeen tuli poutasää? Niinhän?

”Mistä sitten? Ette ole koskaan olleet näin kauan puhumatta toisillenne.”
Mä liikahdin hieman vaivaantuneesti sängylläni ja katsahdin ikkunasta ulos hämärtyvään kesäiltaan tuntien voimistuvaa halua lopettaa puhelu jonkun tekosyyn varjolla. Mä en ollut avautunut kenellekään mun ja Mikon riidan syistä, sillä mä tiesin kyllä mitä mun kaverit sanoisivat, enkä mä mä halunnut kuulla. Ne eivät olisi kuitenkaan ymmärtäneet, sillä kenelläkään muulla ei ollut ollut samanlaista suhdetta Mioon kuin mulla. Ne näkivät Miosta vain ne huonot puolet ja okei, niitä oli paljon, mutta ei ne silti olleet koko totuus. Sen kaiken laskelmoinnin ja välinpitämättömyyden alta mä kykenin löytämään palasia siitä henkilöstä, jota olin joskus kutsunut parhaaksi kaverikseni, ja nyt kun olin saanut Mion edes vähän avautumaan, mä en voinut lopettaa. Enkä mä halunnut kuulla uudestaan kuinka tyhmä ja naiivi olin, koska mä tiesin että jos nyt luovuttaisin enkä koskaan yrittäisi ottaa selvää siitä mitä mulle ja Miolle tapahtui, katuisin sitä luultavasti koko elämäni.

”Pyry?”
”Mä-” 
Toisaalta mä kaipasin kuollakseni jotakuta jolle avautua koko jutusta. Jokakuta joka ymmärtäisi mua ja tajuaisi miksi mä tarvitsin tätä. Ymmärtäisikö Sonja? Se tiesi mikä paskiainen Mio oli ollut niin mua, Mikkoa kuin sitä itseäänkin kohtaan, joten mä en kyllä yhtään ihmettelisi, vaikka se pitäisi mua täysin kajahtaneena, kun edes suostuin puhumaan sille kusipäälle. Se ei ollut koskaan nähnyt Miosta hyviä puolia, sillä vaaleahiuksinen poika ei ollut milloinkaan tykännyt mun siskopuolesta ja oli osoittanut sen jo ensitapaamisesta lähtien varsin selkeästi. Sonjalla oli kaikki oikeudet olla pitämättä Miosta ja pitää mua aivan yhtä hyväuskoisena ja typeränä kuin Mikkokin oli pitänyt, mutta mä en kestäisi, jos sekään ei edes yrittäisi ymmärtää. 
”Ei sun ole pakko kertoa, mutta mä aattelin vaan että se vois helpottaa vähän jos saisit purettua sen jollekin”, Sonja sanoi lempeällä äänellä kuin olisi yrittänyt houkutella ujoa koiranpentua sohvan alta esiin.

”Mä tiedän. Mä vaan pelkään, että kohta mulla on yhden ihmisen sijasta kaksi, jotka ei puhu mulle.”
”Mä en usko että mikään mitä sä teet sais mut lopettamaan sulle puhumisen. Paitsi ehkä jos sä oot ollu salaa Gerard Butlerin hyvä ystävä kaikki nämä vuodet, etkä oo esitelly meitä toisillemme - ethän sä ole, Pyry?”
”Mä lupaan, että jos mä joskus ystävystyn Gerard Butlerin kanssa, sä olet ensimmäinen, joka kuulee siitä”, naurahdin.
”Parempi olis. Jos tää ei liity sun salattuihin julkkisyhteyksiin, niin mihin sitten?”

”Mioon.”
”Mioon? Ai senkö takia, kun te valmennatte yhdessä? Mutta eihän Mikko siitä voi suuttua, ethän sä sitä halunnu!”
Hiljaisuus. Mä yritin muodostaa aivoissani jotain edes vähänkin järkevää sanottavaa, mutta yhtäkkiä mua mieleni tuntui tyhjentyneen täysin.
”Vai onko tässä kyse jostain muustakin?” Sonja kysyi ja yhtäkkiä sen ääni oli lähes häiritsevän varovainen.
”No... mä ja Mio... me ei – me tullaan toimeen.”
”Tuutte toimeen?”
”Se ei oo ollu niin paha viime aikoina. Tai siis... Älä käsitä väärin. Mä en ole unohtanut mitä se teki, enkä mä ole antanut täysin anteeksi. Enkä mä myöskään luota siihen, mutta mulla on vihdoinkin mahdollisuus selvittää, miksi se lakkas olemasta mun kaveri.”

Hiljaisuus. Jälleen. Tällä kertaa se tuntui vielä puolet painostavammalta kuin hetki sitten.
”Sonja? Aloititko sä jo mykkäkoulun?”
Linjan toisesta päästä kantautuva naurahdus sai mut kiittämään mielessäni kohtaloa tai jotain sen tapaista näkymätöntä voimaa, että juuri Sonjasta oli tullut mun siskopuoleni, sillä en todellakaan tiennyt miten olisin selvinnyt ilman sitä. 
”Ei mua noin vähästä saa hiljaiseksi. Ja kyllä mä ymmärrän -”
”Mutta?”
”... mutta- ”
”Mä arvasin”, virnistin.

”Oothan varovainen.”
”Sä saat sen kuulostaan siltä kuin mä olisin ruvennut kaveraamaan jonkun moottorisahamurhaajan kanssa.”
”Mä oon aika varma, että Mikko mieluummin näkis sut pärisyttämässä sahoja jonkun latvasta lahonneen kanssa kuin Mion seurassa.”
Sonjan luoma mielikuva oli mun uupuneille aivoilleni sillä hetkellä liikaa ja purskahdin väsyneeseen nauruun.
”Mutta ihan oikeesti, Pyry. Mä en vain halua, että se saa pienintäkään mahdollisuutta satuttaa sua uudelleen”, Sonja sanoi sitten, kun me oltiin taas vakavoiduttu hetkeksi.
”Ei se saa”, mä vannotin tosin ripauksen verran puolustelevasti. 

-0-0-0-

Mä kuulin jo rappusiin asti kokoushuoneesta kantautuvan puheensorinan ja kiristin hieman askeleitani siltä varalta, että olin myöhässä. Hirveän huolestunut mä en kuitenkaan ollut, sillä Kinnunen tunnetusti rakasti omaa ääntänsä sen verran, että jos se olisi oikeasti ollut jo paikalla, kukaan muu tuskin olisi saanut pulista noin vapaasti. Muutenkaan ei ollut sen tapaista olla paikalla ajoissa, vaan yleensä se pyyhälsi paikalle vartin verran myöhässä yhä viimeisiä kahvin jämiään kupin pohjalta ryystäen. Me oltiin jo viime harkoissa Mion kanssa heitetty arvauksia ilmaan siitä minkälainen värioksennus Kinnusella mahtaisi olla tänään yllään, ja mä odotin mielenkiinnolla mahtaisiko yksikään meidän veikkauksista osua oikeaan. 

Päästyäni portaiden yläpäähän erotin jo sanojen sotkusta selkeitä lauseenpätkiä ja jähmetyin hetkeksi kokoushuoneen eteen käytävälle tutun äänen kantautuessa korviini.
”- no oliks vähän paskamainen temppu, Kelovaara. Arvaa vaan kauan meillä kesti päästä siitä mammasta eroon-”
”No niinpä! Mikä juttu se oikeen oli? Me ollaan joukkuetovereita! Mitä sä meet pettään meidät noin?”

Tässä vaiheessa mulla oli jo varsin selkeä käsitys siitä mistä puhuttiin, vaikka kieltämättä oli hieman yllättävää, että kullat uskalsivat noinkin äänekkäästi osoittaa Miolle mieltään. Mä olin luullut, että ne kohtelivat sitä kuin maan päälle laskeutunutta pyhimystä, joka ei voinut koskaan toimia väärin, mutta näköjään kaikki kultapuistolaiset eivät olleetkaan aivan yhtä halukkaita nielemään mukisematta Mion oikkuja. 

Astuessani sisälle huoneeseen huomasin, että suurin osa valmentajista oli jo paikalla, eikä pöydässä ollut enää kuin muutama paikka vapaana. Nopean silmäilyn jälkeen spottasin Mion kauempaa vaahtosammuttimen ja Jeren piirittämänä. Se istui lähellä avoimia ikkunoita ja näytti suhteellisen tyyneltä ottaen huomioon, että mörkönaamainen Jere oli kumartunut uhkaavasti sen ylle. Toisaalta se oli mestari peittämään todelliset tuntemuksensa, ettei mun olisi pitänyt olla hirveän yllättynyt oli sen reaktio ollut mikä tahansa.
”Joo Jere, mä oon samassa joukkueessa teidän kans taas silloin, kun koulu taas alkaa, mutta tällä hetkellä mun joukkue on mun kersat ja on ihan vitun tyhmää teiltä edes olettaa, etten mä olisi valmis tekeen mitä tahansa myös niiden voiton eteen”, Mio vastasi välinpitämättömään, lähes pitkästyneeseen sävyyn kuin sitä mulkoileva Jere olisi ollut yhtä suuri ongelma kuin ympärillä surraava kärpänen: ärsyttävä mutta harmiton. Mä kuitenkin erotin tiettyä kireyttä sen olkapäiden asennosta ja jokin sen vartalon linjassa muistutti mua hyökkäykseen varautuvasta eläimestä.
”En mä kyllä vittu silti tajuu miten sä voit pistää sen hiekkasaarelaisen hintin meän edelle. Me ollaan sun joukkuetovereita, Kelovaara, se menee kaiken edelle.”
”Edelleen, tässä ei oo kyse puolista. Kun me aletaan taas syksyllä pelaan, me voitetaan. Mä en anna meidän hävitä kenellekään. Vähiten Hiekkasaarelle. Mutta sama pätee mun penskoihin. Mä laitan ne voittaan. Ja leirillä me tullaan hakkaan teidän pieni potkupallokerho kuusnolla.”
”Haista jo paska Kelovaara! Sulla on niin vitun suuret luulot itestäs!” Jere ärähti ja näytti siltä, että sen huumori ei enää riittäisi kovin pitkälle. 

Mä käsitin kyllä, että se juttu oli niiden välinen ja mun pitäisi jättää kullat taistelemaan keskenään nokkimisjärjestyksestään, mutta mä en pitänyt siitä kuinka Jere häälyi pellavahiuksisen pojan yllä. Se oli kuitenkin aikamoinen järkäle, ja vaikkei Miokaan mikään rääpäle ollut niin kyllä se auttamatta jäisi tässä hauisten mittailussa toiseksi. Ja väitti kuka mitä tahansa, mä kuitenkin tunsin Mioa edes sen verran, että tiesin, ettei se reagoinut nätisti uhkailuun. Tilanne vaikutti siis kaikin puolin epämiellyttävän räjähdysherkältä ja kerrankin mä huomasin lähes toivovani, että Kinnunen älyäisi näyttää naamaansa tavanomaista aikaisemmin.  
”Niin no, voittajilla yleensä on”, Mio vastasi takaisin hitaan venyttelevästi kuin jokainen sana olisi ollut sitkeä vittuilusta. 
Totta kai sen piti hymyillä vielä lopuksi sitä raivostuttavaa miomaista hymyään ihan vaan, jos Jerellä ei sattumalta keittäisikään jo valmiiksi yli. Oikeesti, tahallaanko se kerjäsi turpaansa? 

Näköjään kerjäsi, sillä seuraavassa hetkessä Jeren sormet olivat jo kiertyneet Mion tummansinisen t-paidan ympärille ja se mulkoili vaaleaa poikaa siihen sävyyn, että yksikin poikkipuolinen sana vielä, ja Mio nousisi rinnuksista ylös. Mä yritin vielä hetken kääntää katseeni muualle ja uskotella, että Mion ja sen kultien ongelmat eivät kuuluneet mulle, mutta kun näin sen idiootin ravistelevan mun valmennuspariani, mä en enää kyennyt kiltisti vain teeskentelemään, etten ollut huomannut.
”Sä et kuule oo yhtään niin vitun ihmeellinen mitä kuvittelet olevas. Tietäisit vaan mitä jengi susta oikeesti ajattelee”, Jere sihahti kireään sävyyn, kasvojen lihakset jäykkinä. 

Tässä vaiheessa mä olin ehtinyt jo kiertämään pöydän ympäri kolmikon luokse, mutta Jere ja Mio olivat sen verran keskittyneitä keskinäisiin ongelmiinsa, etteivät olleet vielä huomanneet mua. Vaahtosammutin kuitenkin oli, ja se näytti aivan yhtä ilahtuneelta mun näkemisestä kuin viime kerrallakin. Mun olisi tehnyt mieli ihan vittuillakseni hymyillä sille oikein kauniisti takaisin ja katsoa kuinka kauan kestäisi, ennen kuin se alkaisi jälleen muistuttaa sitä viime kerralta tuttua vesikauhuista terrieriä, mutta musta tuntui, että Mio hoiti sillä hetkellä vittuilupuolen vähän turhankin hyvin yksinään.
”No sulla selvästi näyttää olevan tarve avautua, Jere. Anna tulla.”
Mä näin sen hymyn levenevän aavistuksen ja se kohotti toisen kätensä taputtamaan paitansa ympärille kietoutuneita sormia lähes ylimielisen alentuvasti. 

Jeren toinen silmäluomi nyki, ja siitä huomasi selvästi tasan kuinka paljon se halusi avautua.
”Älä ärsytä mua, saatana. Että sulle tekis hyvää, jos joku muotoilis tota naamavärkkiis vähän uuteen uskoon niin et olis noin helvetin koppava! Et sä oo mitään muuta kuin joku vitun narkkari, kaikki sen tietää!” 
Mä tunsin suuni aukeavan aavistuksen verran silkasta yllätyksestä. Mä en olisi ikinä uskonut, että kullat uskaltaisivat käydä pätemään Miolle, mutta näköjään ne kaikki eivät olleetkaan aivan niin riemastuneita vaaleahiuksisen pojan toiminnasta kuin mä olin kuvitellut. Mä olin jotenkin aina tottunut ajattelemaan kultapuistolaisia yksiaivoisena massana, enkä ollut koskaan pysähtynyt miettimään, että tuskin niistä kaikki todellisuudessa pitivät Miosta. Oudointa kuitenkin oli se, että vielä pari kuukautta sitten mä olisin varmaan hihkunut riemusta Mion saadessa vihdoin ansionsa mukaan, eikä me varmaan oltais koskaan kyetty Mikon kanssa lopettamaan nauramista, jos Mio olisi oikeasti päätynyt jonkun kullan hakkaamaksi. Mutta nyt mä en kyennyt ajattelemaan muuta kuin sitä, että jos Jere sanoisi vielä kerrankin jotain tuollaista mun valmennusparille, sen oma naama kokisi pienen muodonmuutoksen. 

Narkkarikommentti näytti herättäneen eloon myös jotain Mion ilmeettömyyden takana, sillä tyynestä hymystä ei ollut enää tietoakaan. Ennen kuin mä tai kukaan muukaan ehdittiin reagoida, vaalea poika oli potkaissut tuolinsa kumoon ja piteli vuorostaan varsin voimakkain ottein kiinni Jeren hupparin rinnuksista.

Voihan paska. 

”Ja mitäköhän sä narkkareista tiedät? Ei kai sun mutsi sua päästäis lähellekään sellasta? Vieläkö se ostaa sulle kindermunan, kun oot ollu kiltti ja ahkera poika? Vai onko sillä nykyään ihan muut munat ja palkitsemiskonstit mielessä?”
Mä näin, että narkkariksi kutsuminen oli oikeasti osunut vaaleaan poikaan, sillä se paineli nyt kaikkia Jeren nappeja, joiden epäili edes vähänkin puskevan isokokoisen pojan yli äyräiden. Ja se vähä mitä mä Jerestä tiesin, oli se, ettei tosiaankaan kannattanut ottaa esiin äitikorttia, jos ei tahtonut vakavissaan saada selkäänsä. 

Seuraavat muutama sekunnit kulkivat eteenpäin kuin aika olisi yhtäkkiä hidastunut tai vähintäänkin me kaikki oltaisiin jääty vangiksi johonkin laaduttomaan taideleffaan, jossa muka niin omaperäisesti ja aistikkaasti kiinnitettiin huomio pienimpiinkin epäolennaisiin yksityiskohtiin logiikan sijaan. Mun aivoni rekisteröivät lyhyessä hetkessä useita asioita. Palosammuttimen suun, joka oli auennut kuin sanoakseen jotain, kuivuneen purukumin kaatuneeseen tuolinjalkaan takertuneena, kaistaleen Mion ruskettunutta vatsaa paidan noustua ylös, Jeren leuan kireän linjan, sälekaihtimien lävitse heijastuvan auringon, tummansinisen paidan rinnuksilta irtoavan otteen, käsivarren jäntevän liikkeen heilahtaessa kauemmas ja ennen kaikkea sormet puristumassa nyrkkiin niin, että esille jäi enää ainoastaan naarmuiset rystyset. 

Mun katsojan roolini loppui viimeistään siihen, kun tajusin mihin suuntaan mun hajanaisten yksityiskohtien muodostama kuva oli rakentumassa ja kuinka seuraava jatke tarinaan olisi luultavasti veren tai vähintäänkin mustelmien sävytteinen. En edes kunnolla rekisteröinyt missä vaiheessa olin astunut tappelupukareja lähemmäs, mutta seuraavassa hetkessä mun sormeni olivat jo napanneet otteeseensa Jeren lyömävalmiudessa olevan käden ja puristuneet ranteen ympärille lähes musertavalla voimalla. 
”Päästä irti. Nyt heti.” Mä en tiedä mistä se kaikki uhkaavuus ja vaarallinen tummuus ilmestyi mun ääneen, mutta siellä se oli mun aukaistessa suuni.  
”Älä sä puutu tähän-”, Mio aloitti kärttyiseen sävyyn, mutta Jere jyräsi sen sanat yli mylvinnällään.
”Ai nyt sä pistät ton saakelin hiekkasaarelaishomppelin puolustaan sua?”
”Mä arvasin, ettei toi hinttivarpunen osaisi pysyä tästä erossa. Näytä sille Jere!” Vaahtosammutinkin liittyi rähinään mukaan ja yritti mulkoilla mua murhaavasti kaapin kokoisen kaverinsa kyynärpään alta. 
Koko tilanne oli siinä vaiheessa valmis räjähtämään käsiin ja aivan takuuvarmasti jollakulla meistä olisi kohta silmä mustana, ja mitä suuremmissa määrissä alkoi näyttää siltä, että se joku olisin mä. Mä aloin jo henkisesti valmistautua siihen, että saisin elämäni suurimman rökityksen, kunnes kokoushuoneen oven suusta kantautuva ääni keskeytti uhkaavaksi kääntyneen tilanteen juuri oikealla hetkellä.

”Mikäs tilanne täällä on?”

Me kaikki käännettiin epäuskoiset katseemme oviaukon suuntaan, ja hetken mun olisi tehnyt mieli melkein juosta halaamaan Kinnusta sen täydellisen ajoituksen vuoksi. Se hämmentävä mielihalu haihtui kuitenkin vähintään siinä vaiheessa, kun mä näin mitä Kinnusella oli päällään. Epäusko mun katseessa syveni entisestään, ennen kuin mun oli pakko myöntää etten nähnyt harhoja, vaan se oli oikeasti pukeutunut oranssivihreään, spiraalikuvioiseen t-paitaan, joka näytti vielä kaiken lisäksi itsevärjätyltä. Jos mä en olisi ollut vielä puoliksi antamassa turpaan Jerelle, joka puolestaan oli puoleksi valmis mukiloimaan Mion, mä olisin ehkä osannut nauttia tästä hirveydestä vielä enemmän, mutta niin – jostain kumman syystä turpaan saannin välttäminen oli se mun ykkösprioriteetti sillä hetkellä.

”Pojat?” Kinnunen sanoi nyt hieman voimakkaammalla äänellä, kun kukaan meistä ei ollut oikein halukas päästämään ensimmäisenä irti. Eikä ollut ihmekään, sillä oltiin kaikki ajauduttu sellaiseen sumppuun käsiemme kanssa, että ensimmäinen perääntyjä olisi automaattisesti heikoilla. Kinnunen ei kuitenkaan luovuttanut, vaan jatkoi itsepintaisesti tuijottamista. Hetken me vielä mulkoiltiin toisiamme varsin haastavasti, kunnes mä päätin olla se fiksuin porukasta ja irrottaa käteni ensimmäisenä. Jere ja Mio jatkoivat kyräilyä vielä hetken, kunnes lopulta nekin päästivät otteensa irti toistensa rinnuksilta. Mio oikoi paitaansa kuin mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei olisi tapahtunutkaan ja istui tyynesti pöydän ääreen. Mä nostin ylös sen Mion potkaiseman penkin ja istutin itseni valmennusparini ja raivokaksosten väliin ihan vain varmuuden vuoksi.

Kinnunen katseli meitä vielä hetken arvioivaan sävyyn, kunnes se taisi vihdoin uskoa, ettei me aiottu hyökätä takaisin toistemme kurkkuihin heti, kun sen silmä vain vältti. Se kohautti olkiaan ja vilkaisi vielä hieman kaipaavasti kahvinkeittimen suuntaan, mutta päätti kuitenkin mennä suoraan asiaan tällä kertaa.
”Viimeinen kokous leiristä pidetään ensi viikon perjantaina, jolloin annan teille lopulliset leirin aikataulut ja käydään ne vielä yhdessä läpi. Sitä seuraavana maanantaina sitten kaikkien pitää olla seitsemältä viimeistään parkkipaikalla. Autatte pakkaamaan leiritarvikkeita ja olette ottamassa vastaan omia ryhmäläisiänne. Lähtö on sitten puoli yhdeksältä ja -”
Kinnusen puhe jatkui samalla linjalla, jolla se oli kulkenut jo viime kokouksessakin, ja mä huomasin pian ajatuksieni lähtevän harhailemaan. Mä en ollut edes varma mikä tän kokouksen idea loppujen lopuksi oli, sillä ennen lopullisia aikatauluja Kinnusella ei oikeastaan ollut meille mitään uutta tietoa, mutta kai se ajatteli kertauksen olevan opintojen äiti. Tai sitten tää oli sille vain tekosyy olla äänessä hieman lisää.

”Sun olis pitäny pysyy erossa tosta.”
Mä hätkähdin hieman erottaessani yhtäkkiä Mion pehmeän kuiskauksen aivan mun korvaani vasten. Näköjään mun keskittymiskyky oli tosiaan matkustanut hetkeksi jonnekin kahvitauolle, kun en ollut edes huomannut vaaleahiuksisen pojan yhtäkkistä nojautumista lähelleni. Se tuoksui hyvälle. Auringolle, havumetsälle ja jollekin epäilemättä kalliille partavedelle. Mä tunsin äkkinäistä mielihalua tutkia sen tuoksua lähempää, mutta onneksi olin edes sen verran säädyllinen ihminen, että ymmärsin olla nuuskimatta valmennuspariani keskellä täpötäyttä huonetta. 
”Ja antaa sen hakata sut, niinkö?” mä tiedustelin matalalla äänellä harhauttaakseni itseäni epämääräisistä ajatuksistani.
Mä kuulin Mion hymähdyksen viereltäni, ja hetken se esitti kiinnostunutta kuuntelijaa Kinnusen vilkuillessa meidän suuntaan, mutta pian sen hengitys kutitti jälleen häiritsevän läheltä mun herkkää korvanaluettani. Mä olin puoliksi varma, että se teki sen tahallaan.
”Luuletko sä, että se oikeesti koskis muhun? Jere tietää, että mä pystyn tekeen sen elämästä vaikeaa, jos mä vain haluan. Mutta sun suhteen sillä on täydet vapaudet, sä et oo ees kulta.”
Mä virnistin pienesti ja vaikka mun olisi pitänyt takertua Mion puheesta siihen huolestuttavaan seikkaan, että olin luultavasti tällä hetkellä Jeren vihatuimmat-listan ykkösenä, ei se häirinnyt mua sillä hetkellä läheskään niin paljon kuin olisi pitänyt.

”Mio.”
”No?” toinen poika kysyi aavistuksen kulmiaan kurtistaen.
”Et kai sä ole musta huolissasi?”
Mun virnistys leveni, kun mä näin Mion yllätetyn ilmeen, ja matala, kädellä puoliksi suojattu nauru karkasi mun huulilta, kun Miolla ei ollutkaan tällä kertaa heittää takaisin nasevaa letkautusta kuin jostain apteekin hyllyltä, vaan sen vastaus kuulosti enemmän joltain suihkun alle joutuneen kissan pörhistelyltä.
”Mä oon vain huolissani siitä, että penskat jää kokonaan mun vastuulle siksi aikaa, kun sä laiskottelet jossain sairaalassa”, se sanoi sitten lopulta välinpitämätöntä sävyä tapaillen, mutta se vastaus tuli sen verran viiveellä, etten mä ollut ihan täysin vakuuttunut. En mä voinut sanoa osaavani sitä mitenkään sujuvasti vielä lukea, sillä suurimman osan ajasta se jätkä oli vielä mulle täysi mysteeri, mutta kyllä mä olin alkanut erottaa jo tiettyjä eleitä ja äänenpainoja, jotka kertoivat mitä se oikeasti oli mieltä. 
”Älä pelkää. Ei mulle mitään pahaa tapahdu”, mä en voinut olla kiusaamatta vähän ja nojauduin taputtamaan vaaleahiuksista poikaa teeskennellyn lohduttavasti käsivarteen. Se palkitsi mun lohdutusyritykset pienellä, huvittuneella hymähdyksellä ja oli jo kääntymässä takaisin sateenkaaren nimeltä Kinnunen suuntaan, kunnes se yllättäen kesken liikkeen ilmeisesti tuli toisiin ajatuksiin ja siirtyi takaisin mun läheisyyteeni.

”Mutta oikeesti. Onko sulla munaa ottaa Jere vihamieheksi? Seuraavalla kerralla ei paikalla välttämättä ole Kinnusta keskeyttämässä tilannetta”, Mio kuiskasi katsellen mua samalla arvioivaan sävyyn.
Mulla oli aika hyvä käsitys siitä mitä sen mielessä sillä hetkellä liikkui. Se pohti kumpi jäisi henkiin, jos mä ja Jere ikinä päädyttäisiin ottamaan yhteen. Mä tiesin kyllä vastauksen, ja niin tiesi varmaan Miokin, mutta sen verran miehistä ylpeyttä mulla kuitenkin oli, etten sitä menisi ääneen myöntämään.
”Totta helvetissä mulla on.”

Kinnunen köhi vähemmän hienovaraisesti kurkkuaan ja vilkaisi meidän suuntaan hivenen loukkaantuneena kuin se ei olisi voinut käsittää miten joku ei pitänyt sen pitkäveteisiä jaarituksia mielenkiintoisina. Mä hymyilin sille pahoittelevasti ja hetken yritin ihan tosissani keskittyä siihen höpinään. Jotain se selitti  huonejärjestelyistä, mutta sekään ei ollut mitään uutta informaatiota. Meille oltiin jo viikko sitten kerrottu, että valmentajat nukkuisivat kahdeksan hengen huoneissa, mikä tarkoittaisi suurella todennäköisyydellä sitä, että mä ja Mio päästäisiin samaan huoneeseen iki-ihanien Jeren ja sammuttimen kanssa. Mikä taas tarkoitti myös sitä, että mut varmaan tapettaisiin nukkuessani. Mahtavaa, kerrassaan huikeaa. Lisää syitä, miksi tää leiri oli ihan hemmetin loistava idea.

No okei. En mä oikeesti ollut enää läheskään niin paljon tätä leiriä vastaan kuin olin ollut vielä kesän alussa. Silloin mä olin vielä ihan varma, että mä sekoaisin jo yhden Mio-täyteisen päivän jälkeen ja tukehduttaisin itseni jalkapallolla, mutta nyt musta tuntui siltä, että se ei välttämättä tulisikaan olemaan niin kamalaa. Itse asiassa, jos mä olin täysin rehellinen niin musta tuntui siltä, ettei siitä tulisi lainkaan kamalaa. Mä saatoin jopa odottaa tätä leiriä huolimatta siitä, kuinka paljon mä ääneen Miolle siitä valitin. 

Mä kaduin hetkellistä tunteiluani lähes välittömästi, sillä olin melkein pompata ylös penkiltäni, kun aivan yllättäen käsi laskeutui mun polvelleni. Huuliltani karkasi epämääräinen älähdys, jonka yritin naamioida yskänpuuskaksi. Huonolla menestyksellä. Jopa Kinnunen pysähtyi kesken lauseen tuijottamaan mua, eikä se suinkaan ollut ainoa. Sieltä täältä ympäri pöytää uteliaat silmäparit kurkkivat mun suuntaani. Mä tunsin nolostuksen hiipivän poskilleni polttavana kipristelynä ja kirosin mielessäni typeryyttäni, että olin edes hetkeksi pysähtynyt ajattelemaan Mioa kunnollisena ihmisenä. 
”Flunssa”, mä mumisin epämääräisesti ja köhähdin vielä uudestaan yrittäen kuulostaa edes ripauksen verran uskottavalta.
Vasemmalta puoleltani kantautuva hiljainen naurahdus sai mut toivomaan, että olisin antanut Jeren ravistella Mioa sittenkin hetken verran kauemmin.

Kinnunen pällisteli mua vielä hetken kuin miettien milloinkahan mun viisarini olivat lakanneet liikkumasta, kunnes viimein jatkoi opastusta rinkan oikeaoppisesta pakkaamisesta. Tai jostain. Ikään kuin mä muka enää pystyin keskittymään mihinkään mitä sen suusta tuli ulos Mion käsi mun polvellani. Reidelläni. Mä purin huultani etten olisi päästänyt suustani enää yhtään äskeisen kaltaista äännähdystä, mutta kieltämättä se  oli aikahelvetin vaikeaa, kun Mion käsi oli vain senttien päässä mun strategisista paikoistani. 
”Mio, mitä vittua sä teet?” mä sihahdin tuntiessani sen käden lähtevän hitaasti kohoamaan mun reittäni ylöspäin kuin aavistaen mun vaikeudet. Tosin eipä mun sitä välttämättä olisi edes tarvinnut kysyä, sillä olin lähes sataprosenttisen varma, että tässä nyt oli takaisinmaksu mun äskeisistä kiusoitteluistani.

Mun koko vartalo oli niin jännittynyt, että istuin siinä penkilläni kuin joku ihmeen pyhäkoululainen selkä suorassa ja hetken mun melkein teki mieli ristiä kätenikin, jos se olisi jotenkin vapauttanut mut tästä hemmetin kiusallisesta tilanteesta. Mä yritin sulkea sen kosketuksen pois mielestäni ja keskittyä Kinnusen tasaiseen pälätykseen. Rinkkoihin, varasukkiin, kumisaappaisiin. Yritin ajatella sitä Kinnusen värihirviöpaitaa, joka oli ehkä maailman tehokkain seisokin tappaja ja jonka näkemisen jälkeen kenenkään ei olisi pitänyt haluta seksiä vähintään vuoteen, mutta se typerä käsi mun reidellä ei kuulunut ihan kenelle tahansa. Se kuului Mio Kelovaaralle, joka istui aivan mun vieressä tuoksuen ihan vitun hyvältä ja jonka kädet tekivät juuri sitä mitä ne olivat jo tehneet mun runkkausfantasiassa muutama ilta sitten. Oikeastaan se fantasia oli ollut elossa siitä kännykkäepisodista lähtien, jolloin vaaleahiuksinen pojan sormet olivat puhelinta etsiessään koskeneet vähän muuallekin kuin sinne taskuun, missä luuri oli ollut. Ja mun ei todellakaan olisi pitänyt ajatella sitä sattumusta juuri nyt.

Mion olkapää puski hetken verran mun omaani vasten sen nojautuessa kuiskaamaan mulle. Mä näin sivusilmällä sen huulien aukenevan aavistuksen kuin aikeissa puhua, mutta sanojen sijaan sieltä karkasikin ensin kevyt puhallus vasten mun korvaani, joka aika lailla kulki sieltä suoraan mun haaroväliini. 
”Mä vain tarkistan, että onko sulla sitä munaa”, kuului vastaus ja se pieni, kuriton naurahdus sanojen päätteeksi oli viimeinen pisara mun jo valmiiksi heikolle itsehillinnälleni.
Mä en ikinä voisi nousta tästä pöydästä ylös. Vitun Mio. Jos sen vuoksi joku luulisi, että mä kävin kuumana Kinnuseen, mä oikeasti menisin hukuttamaan itseni. Tosin ensin mä varmaan hukuttaisin Mion. Se ansaitsisi sen.

Mä sain pian todeta, että hukkuminen oli vähintä mitä se ansaitsi, kun yhtäkkiä sen käsi ei enää harhaillutkaan siellä mun yläreidellä, vaan painautui vaativasti vasten mun farkkukankaan peittämää erektiotani.
”No mutta”, Mio lausahti puoleksi yllättyneenä, puoleksi huvittuneena.
Mun suusta pääsi lähes hätääntynyt vinkaisu, jonka peittäminen yskäksi ei onnistunut yhtään sen paremmin kuin viime kerrallakaan. Paniikinomaisesti tarrasin Mioa kiinni ranteesta ja suurin piirtein heitin käden takaisin sen puolelle toivoen, ettei se enää erehtyisi seikkailemaan mun luokseni. Tietenkään mun minihermoromahdukseni ei jäänyt vaille yleisöä tälläkään kertaa, vaan kerättyäni tarpeeksi rohkeutta vilkaistakseni ympärilleni tajusin koko huoneen tuijottavan mua. Jälleen kerran. Jopa Jerekin näytti aavistuksen uteliaalta, mikä oli ehkä siinä tilanteessa se kirsikka koko häiriintyneen kakun päälle.
”Pojat? Onko teillä joku ongelma siellä?” Kinnunen kysyi, nyt jo hieman epävarmasti kuin ei olisi ollut varma halusiko todella tietää. 
Mä aukaisin suuni vastatakseni jotain, ihan mitä vain, mutta esiteltyäni parin sekunnin verran purukalustoani tajusin, ettei suustani ollut pullahtamassa ulos edes tekoyskän puolikasta. Onneksi Mio käyttäytyi kerrankin edes vähän kuin tunne-elämään kykenevä olio ja tuli mun apuun.
”Ampiainen”, se sanoi heilauttaen kättään epämääräisesti jonnekin itsestään vasemmalle saaden siten kaikkien silmäparien huomion kohdistumaan itseensä, mikä sopi mulle enemmän kuin hyvin.
”Aivan”, Kinnunen lausahti hitaasti kuulostamatta kovinkaan vakuuttuneelta.

”Jos nyt yrittäisitte keskittyä vähän, kun on enää pari asiaa käymättä läpi”, se jatkoi sitten vielä tarkkaillen meitä sen verran epäluuloisesti, että olisi voinut kuvitella olevan rikollista olla haltioitumatta sen häikäisevistä puheenlahjoista.
”Ehdottomasti”, mä vakuutin yhä aavistuksen säröilevällä äänellä, mutta kuitenkin sain jo jotain puheelta kuulostavaa ulostumaan suustani. 
Kinnunen nyökkäsi hyväksyvästi, vilkaisi jälleen kahvinkeitintä kuin voimaa hakien ja jatkoi sitten sepustustaan kuka ties mistä. Tai ehkä jotkut valmentajista tiesivätkin, mutta multa oli mennyt kyky keskittyä yhtään mihinkään siinä samaisena hetkenä kuin Mion käsi oli ensimmäisen kerran tehnyt lähempää tuttavuutta.

”Mio, mä vihaan sua”, mä kuiskasin ääneen enemmänkin pöydälle kuin itse mun vieressä istuvalle valmennusparilleni. 
Pieni virne käväisi pellavahiuksisen pojan huulilla, ennen kuin se kääntyi Kinnusen puoleen kuin se olisi yhtäkkiä päättänyt ruveta kiltiksi kuunteluoppilaaksi. Ha, niin kuin siitä saisi kilttiä tekemälläkään. Oikeasti se varmaan parhaillaan vaan kehräsi tyytyväisenä onnistuttuaan nolaamaan mut koko valmennusryhmän edessä. Mä katselin hetken sen profiilia, kunnes sain itseni kiinni tuijottamisesta ja tuhahtaen laskin katseeni pöytään. Toivottavasti se tajusi, että mä todellakin pistäisin sen maksamaan tämän. Huomisissa harkoissa takuulla nakittaisin sille ne kaikista paskimmat tehtävät ja pistäisin sen kärsimään. Tai sitten hoitaisin takaisinmaksun meidän pukkareissa, ennen kuin kersat saapuisivat paikalle. Siinä nähtäisiin kummasta meistä sai irti ne oudoimmat äännähdykset. 

Ja mun pitäisi todellakin lopettaa Mion päästämien äänien ajattelu, jos meinasin saada tän hemmetin seisokin koskaan laskeutumaan.


-0-0-0-


Mun vakaat päätökset vihata Mioa ja olla enää koskaan puhumatta sille kestivät niinkin kauan kuin huikeat kolme tuntia. Ja niistäkin kolmesta tunnista eka puolituntinen kului siihen, että mä lähes juoksin kokoushuoneelta kotiin, jotta ehtisin paikalle, ennen kuin äiti palaisi teatterista. Ja se seuraava puoli tuntia kuluikin sitten muistellen Mion sormien piirtämää reittiä mun polvelta erektiolleni ja yrittäen omalla kädelläni arvuutella miten tilanne olisi siitä jatkunut, jos me oltaisiin oltu jossain edes vähän yksityisemmässä tilassa. 

Kun mutsi sitten tuli kotiin, se löysi mut istumasta myllätystä sängystäni hiukset pörrössä, posket yhä kuumottaen ja vasemman käden ranne arkana. Mä yritin hymyillä viattomasti ja näyttää siltä, että olin lukenut Aku Ankan taskukirjaa viimeiset 20 minuuttia, enkä suinkaan ollut runkannut itseni kipeäksi mielikuvalle entisestä parhaasta kaveristani. Onneksi mun äiti oli kuitenkin sen verran innoissaan näkemästään näytelmästä, ettei se tainnut huomata mun räjähtänyttä olemustani, mikä olikin ehkä ainoa hyvä asia tän päivän aikana. 

Äidin suunnattua keittiöön hakemaan iltapalaa, mä heittäydyin takaisin mytyksi kasaantuneiden vuodevaatteideni sekaan kiroten mielessäni koko päivän ja Mion. Siinä makaillessani kädessäni roikkuva Aku Ankka rupesikin yhtäkkiä ihan aidosti kiinnostamaan, ja sivuja eteenpäin selaillessani aloin ymmärtää entistä paremmin miksi Aku vihasikaan aina niin onnekasta Hannu Hanhea, jolle ei ikinä tuntunut käyvän huonosti. Mä olin ihan varma, ettei Ankkalinnan palloseuran kokouksissa kukaan ollut koskaan yrittänyt tunkea kättään Hannun housuihin ihan vain tehdäkseen sen elämästä mahdollisimman hankalan. Tosin ei sillä ollut kyllä housujakaan.

Viihdyin taskukirjan parissa ihan kiitettävän ajan, kunnes yllättäen kännykkäni piippasi tekstiviestin saapumisen merkiksi ja hieman laiskasti hamusin luurin yöpöydältä käteeni.

mä uskon nyt
Se oli Miolta. Mä yritin olla tuntematta minkäänlaista kiinnostusta epämääräistä tekstiviestiä kohtaan, sillä tiesin sen olevan viestin tarkoituskin. Saada mut uteliaaksi. Niin uteliaaksi, että mun olisi pakko ottaa Mioon yhteyttä selvittääkseni mistä se puhui. Mielenosoituksellisesti tyrkkäsin kännykkäni takaisin pöydälle ja jatkoin taskarini lukemista. Onnistuin etenemään tarinassa ehkä puolentoista sivun verran, ennen kuin kännykkä päätyi takaisin käsiini, ja olin jo näpyttämässä vastausta.

uskot mitä?

Tällä kertaa mä en enää edes vaivautunut laskemaan kännykkää uudelleen pöydälle, vaan tuijotin sen näyttöä itsepintaisesti odottaen uuden tekstiviestin saapumista. Kun luuri sitten luikautti viestiäänen ilmoille, tunsin hentoa, väreilevää jännitystä sisälläni, ennen kuin klikkasin viestin auki.

että sulla on tarpeeksi munaa ;)

Mun ensireaktio oli epäuskoinen naurahdus, sillä varsinkin viestin loppuun ängetty silmäniskuhymiö oli  jotain niin kornia, etten voinut uskoa Mion läntänneen sitä sinne täysin vakavalla naamalla. Tosin enhän mä hirveästi Mion tekstailutottumuksista tiennyt, jos se vaikka harrastikin ties mitä seksiviestittelyjä niiden muikkeleidensa kanssa, mutta mä kuitenkin tulkitsin sen viestin enemmänkin erittäin miomaisena yrityksenä sovitella kokoushuoneen tapahtumia. Hetken mun teki mieli luovuttaa ja pistää sille takaisin jotain yhtä kornia kuten”mikä sun kuppikoko on?”, mutta en halunnut päästää sitä aivan niin helpolla.

hyvää yötä mio, mee ajoissa nukkuun sillä tuut tarviin kaiken mahdollisen levon ennen huomisia harkkoja.

En mä ollut sille oikeasti enää suuttunut, mutta kyllä mun piti sitä vähän härnätä ihan vain oikeudenmukaisuuden nimissä. Laskin kännykän sekä Aku Ankan yöpöydälle ja kohottauduin sängystä  vetääkseni pimennysverhot alas. Hetken katselin vielä viimeisistä auringonsäteistä nauttivaa pihamaata, kunnes verhot sulkivat näkymän ja hieman laiskansorttisesti käännyin ympäri suunnistaakseni kylpyhuonetta kohti. En kuitenkaan ehtinyt kuin huoneeni puoleen väliin, kun puhelimeni yllättäen piippasikin vielä kerran.

hyvää yötä

Mä en todellakaan hymyillyt niille kahdelle typerälle sanalle kuin joku lemmensairas teinityttö painellessani hampaiden pesulle.
En tosiaankaan.

-0-0-0-

Mä erotin jo kentän toiselta laidalta tutun pellavapään istuskelemassa pukuhuoneen portailla ja vaikka kuinka yritin komentaa kasvolihaksiani harjoittamaan itsehillintää, huuleni kaartuivat väkisin hymyyn. En mä oikeasti voinut olla ilahtunut sen seurasta eilisen tempun jälkeen. Mun oli pitänyt kostaa ja tehdä sen olosta mahdollisimman tukala, eikä olla selittämättömän iloinen pelkästään sen kasvojen näkemisestä.

”Moi kusipää”, mä huikkasin päästyäni puhe-etäisyydelle valmennusparistani, joka ei ilmeisesti ollut vielä huomannut mua.
Mio kohotti katseensa kännykästään, jota se oli aikansa kuluksi räpeltänyt, ja mä ehdin jo henkisesti varautua sen punertavien huulien välistä karkaaviin pirullisiin heittoihin tai vähintäänkin kiusoittelevaan hymyyn, sillä se olisi ollut niin sen tapaista. Mihin mä en ollut lainkaan osannut varautua oli se harkitun tyyni nyökkäys, jonka Mio mulle soi, ennen kuin se laski katseensa takaisin kännykkäänsä kuin mä olisin ollut yhtä mielenkiintoinen kuin baarireissun jälkeen rappukäytävässä vastaan tuleva postimies.

Mä jäin seisomaan varsin tyhmänä sen eteen ja hetken vain tuijotin sitä kuin miettien olinko mä matkalla jotenkin eksynyt aikakoneeseen, joka oli singonnut mut takaisin kesäkuun alkuun. Mitä ihmettä? Oliko tää se sama Mio, joka oli eilen toivottanut mulle hyvää yötä ja joka oli lähes sanonut käsipäivää mun seisokille?
Miten se pystyi jälleen hetkessä muuttumaan täysin eilisen versionsa vastakohdaksi? 
”Mio, mitä -”
”Sulla on yleisöä”, se huomautti katse yhä kännykässään ja nyökkäsi kentän vasemmalla puolella sijaitsevaa puista katsomoa kohti. Mä käänsin katseeni kysyvänä katsomon suuntaan ja tunsin silmieni laajenevan nähdessäni Karon vilkuttavan innokkaasti ylimmältä penkkiriviltä.

Voihan helvetti.



-0-0-0-0-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti