Mio ja Pyry vihaavat toisiaan. Sen tietävät kaikki aina Kultapuiston lukiosta Hiekkasaareen asti. Kesä tuo kuitenkin yllättäen pojat yhteen, ja Pyry joutuu tahtomattaankin arvioimaan uudelleen inhoaako vihamiestään aivan niin paljon kuin on vuosikaudet vannonut.

Osa 13


ALWAYS IN YOUR SHADOW


OSA 13



Pyry:



”Ei helvetti, Pyry. Oikeesti.”

Mä mutristin nyrpeänä huuliani hahmon ilmestyessä peittämään aurinkoni ja häiritsemään epäkohteliaasti lämmön turruttamaa aamupäivääni. Raotin vastentahtoisesti silmiäni selvittääkseni tunkeilijan henkilöllisyyden ja huokaisin alistuneena kohdatessani tuttujen haaleanvihreiden silmien lujan, turhautuneen katseen. Janin kädet olivat päättäväisessä puuskassa sen paljaan rintakehän päällä ja sen silmissä oli tiukka katse, joka muistutti mua epämiellyttävästi Saara-tädistä, josta me äidin kanssa ei oltukaan päästy aivan niin helpolla eroon kuin oltiin luultu. Kun se oli kerran meille jo pesiytynyt, se olikin päättänyt kaikkien riemuksi jäädä sitten vähän pidemmäksi aikaa. Joku sen hihhulikirjapiiri piti kesälomaa, eikä sillä nähtävästi ollut sitten muuta elämää niin sehän oli sitten päättänyt, että me saataisiin nauttia sen seurasta vielä toisenkin viikon verran. Mä olin meinannut tukehtua uusiin perunoihin ja voikastikkeeseen kyseisen ilmoituksen johdosta, ja äidinkin hymy oli saanut hieman väkinäisen vivahteen. Muutaman päivän Saaraa kesti kerran vuodessa, mutta kaksi viikkoa yhteensä sitä pirttihirmua oli mun mielestä kärsimystä aivan tarpeeksi ilman, että jouduin vielä sen lisäksi kestämään Mikon marttyyriasennetta. Mitä ihmettä mä olin muka tehnyt ansaitakseni tämän?

”Tää on ihan naurettavaa. Tulkaa tonne meidän kans”, Jani yritti määrätietoiseen sävyyn ja nyökäytti päätään vaativasti mattolaiturin toisella puolella viihtyvän poikajoukkion suuntaan.

Mä annoin katseeni hitaasti kiertää rantahietikossa päämäärättömästi kirmaavista ja nauravista kersoista lämmön kärventämillä puukaiteilla kuivuviin mattoihin ja sieltä mutkitellen varovaisesti Janin nyökkäämään suuntaan. Pasi heilautti kättään tervehdykseksi huomatessaan mun epävarman vilkuilun, ja Eetukin hymyili siihen tapaan, että mä päättelin saaneeni parin päivän takaisen teinikohtaukseni anteeksi. Mä en voinut olla väläyttämättä pientä helpottunutta hymyä vastaukseksi.

Vaikka Pasi ja Eetu vaikuttivat olevan anteeksiantavaista sorttia, haaleansinisellä viltillä istui silti eräs, jonka koko vartalonkieli suorastaan huusi, ettei se ollut hyväksynyt, eikä se ollut edes yrittänyt ymmärtää. Selän luonnottoman suora ryhti, sinisen viltin laskoksiin puristuneet sormet, kasvojen jähmettynyt, jäätynyt ilme viestittävät kaikki siitä, kuinka pojan sisällä kyti vielä se sama raivo, kuinka se yhä hengitti sisäänsä sitä samaa pettymystä, jonka täydellä kapasiteetilla se oli lähes viikko sitten mua vastaan hyökännyt.

Se ei edes katsonut mun suuntaani, vaan tuijotti jääräpäisesti joelle, Pasiin, Eetuun, minne tahansa muualle paitsi mun ja Karon suuntaan. Se oli kuin yhtäkkiä olisi unohtanut, että oli olemassa vasen ja näki vain joko eteensä tai oikealle, vaikka mä olin varma, että se olisi unohtanut nekin, jos mä olisin keksinyt vaihtaa paikkaa. Se olisi varmaan tullut täysin sokeaksi, jos mä olisin yhtäkkiä rynnännyt sen eteen. Kuuroksi, jos mä olisin huutanut kuinka se oli yks vitun idiootti, joka ei edes yrittänyt kuunnella, tunnottomaksi, jos mä olisin yrittänyt ravistella siihen takaisin sen ihmisen, jonka kanssa mä olin kokenut niin paljon.

Ihan sama, mä ajattelin kiukkuisena ja mieleni teki viskata pyyhkeelläni kipittävä koppakuoriainen sen niskaan. Jos Mikko halusi leikkiä kärsivää marttyyria, niin siinäpä leikki. Jos se halusi unohtaa mun olemassaoloni, siinäpä unohti. Kyllä mäkin sen unohtaisin, tuosta noin vain. Jos tää oli sen käsitys siitä mitä ystävyys oli niin oli vain parempi, ettei me oltaisi enää tekemisissä keskenämme. Se voisi olla ymmärtämätön, uppiniskainen idiootti ihan yksinään, mä en sitä tulisi kaipaamaan. En todellakaan.

Mulla oli muitakin kavereita. Jani, Pasi ja Eetu. Vaikka joutuisinkin jakamaan ne Mikon kanssa, ne oli silti paljon parempaa seuraa kuin herra Marttyyri itse. Mulla oli mun jalkapallojoukkueen pojat, mulla oli kersat. Mulla oli Karokin, vaikka mun omatunto huusikin, ettei mulla olisi saanut olla. Ei enää kaiken sen jälkeen mitä olin tehnyt, mitä olin sanonut ja mitä olin ajatellut. Karo ei ansainnut mitään siitä ja jos mä oikeasti olin anteeksipyynnön velkaa jollekin, se ei ollut draamakuningatar-Mikolle vaan Karolle. Mä tunsin terävien hampaiden pureutuvan muhun sisältä päin joka kerta, kun mietin kuinka paskamainen Karoa kohtaan olin ollut. Jotain syövyttävää, lonkeroista ja suorastaan pakokauhuista kiemurteli mun sisälläni joka kerta, kun muistin kuinka törkeästi olin pettänyt sitä ja kuinka en edes hävennyt tekojani. Mä en toivonut Mion ja mun suudelmia pois, mä en olisi tehnyt mitään toisin.

Mun ei olisi koskaan pitänyt lähteä tähän mukaan. Silloin siellä Kultajoutsenen terassilla olisi pitänyt olla mies ja sanoa, että välitin Karosta vain ystävänä. Ei olisi pitänyt pelätä sen omenanvihreitä silmiä ja luvata mahdottomia vain, jotta näkisi niiden loistavan. Olisi pitänyt kuunnella itseään, tajuta, ettei mun tunteeni tulisi siitä koskaan kasvamaan vahvemmiksi, ihastumiseksi tai etenkään rakkaudeksi. Mä en vaan olisi halunnut koskaan satuttaa ketään, varsinkaan Karoa, joka oli ollut mua kohtaan enemmän kuin täydellisen huomaavainen. Mua oli satutettu niin monesti ja niin läheltä, että joskus huomasin yrittäväni tehdä muut iloisiksi oman onnellisuuteni kustannuksella.

Mutta mitä kauemmin mä tätä jatkaisin, sitä pahemmin Karo tulisi lopulta särkymään. Jonain päivänä se vielä tajuaisi, etten mä tuntenut samoin ja tieto siitä osuisi siihen paljon murskaavammin kuin se, että mä tekisin jutusta lopun nyt vielä, kun me ei oltu edetty liian pitkälle. Me ei sovittu yhteen, vaikka mä kuinka olisin sitä toivonut. Olisi ollut niin helppoa olla ihastunut Karoon, haaveilla tulevaisuudesta sen kanssa. Kuinka huojentavan yksinkertaista se olisikin ollut, mutta mä en kyennyt siihen. Mä en voinut pakottaa itseäni ihastumaan siihen, eikä se johtunut yrittämisen puutteesta. Mä olin oikeasti yrittänyt kaikkeni.

Mulla ei voinut olla Karoa, mutta mä en voinut olla miettimättä olisiko mahdollista, että mulla voisi olla Mio. Voisinko mä saada sen takaisin, edes osan siitä mitä me pienenä oltiin oltu? Se oli tuntunut kutkuttavan läheiseltä silloin suihkulähteellä, lähestyttävältä. Me oltiin ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden pystytty juttelemaan huolettomasti ilman ainaista molemminpuolista piikittelyä ja vittuilua. Tai olihan meidän keskustelussa pysynyt tietynlainen kettuilu mukana, mutta se oli ollut paljon leikkimielisempää eikä ollut tihkunut arsenaalia aina keittiöveitsestä harppuunaan asti niin kuin yleensä. Mio oli ollut jotenkin paljon avoimempi kuin yleensä, mistä mä päättelin sen suojatason laskeneen edes numeron verran alemmas. Jotenkin se oli antanut itsestään paljon enemmän irti, eikä ollut pysynyt vain jonkun roolin tai kylmän hymyn takana.

Vaikka mä olinkin iloinen Mion muuttuneesta käytöksestä, mä olin myös hieman huolestunutkin. Miosta ei koskaan tiennyt. Koko ”lämpeneminen” saattoi aivan hyvin olla uusin juoni millä horjuttaa kivasti mun tunnetasapainoani tai sitten se oli siltä vain hetkellinen mielenhäiriö, jonka jälkeen se palaisi takaisin omaksi jäiseksi itsekseen. Mä en halunnut antaa itseni odottaa liikoja, vaikka Mio olikin selvästi viihtynyt mun seurassani, nauranut mun heitoilleni, muistanut meidän menneisyyden. Se ei välttämättä merkitsisi mitään, sillä Mio saattoi kääntää kaiken taas ympäri jollain tarkkaan harkitulla tempullaan ja repiä kirjan loppuratkaisun viime hetkillä irti.

Se oli itse arvaamattomuus käänteissään. Niin hankala ja niin hemmetinmoinen riski, mutta mä halusin sen takaisin mun elämääni. Se oli merkinnyt mulle joskus niin paljon, eikä se koskaan ollut täysin menettänyt merkitystään. Se ei koskaan ollut häipynyt täysin, vaan aina häilynyt jossain mun näkökenttäni ja alitajuntani rajoilla. Se oli ollut enemmän tai vähemmän osana mun arkeani ja ajatuksiani niin kauan kuin saatoin muistaa ja nyt mun mielestä olisi taas sen enemmän aika. Mio oli ollut yksi mun elämäni vaikuttavimmista ihmisistä ja jos se haluaisi tulla takaisin mun elämääni, mulle oli ihan sama mitä Mikko siitä ajatteli. Mulle oli ihan sama koko vitun Mikko!

”Eiku me pysytään tässä Karon kanssa, kiitos vaan”, mä tokaisin Janille tiukkaan sävyyn ja tarrasin Karoa kädestä kuin juurruttaen itseni siihen auringonkeltaiselle viltille.

Mikko katsoi yhä tiukasti horisonttiin kuin olisi yrittänyt ennustaa tulevaa myrskyä tai jotain muuta yhtä piristävää. Sen leuka oli ylpeästi pystyssä lähes naurettavuuteen saakka ja sen polttavaa, pilvettömään taivaaseen reikiä kärventävää katsetta seuratessani yritin vakuuttaa itselleni, etten tarvitsisi sitä enää. Että mulle olisi oikeasti vain helpotus päästä siitä ja sen tuittupäisyydestä eroon.

Yritin jopa säikytellä sisälleni laskeutuneen onttouden tunteen pois, mutta sitä ei tuntunut pelottelut hätkäyttävän.

-0-0-0-

”Valle, nyt lakkaat peilailemasta siellä uusia nappulakenkiäs ja keskityt. Kyllä me kaikki huomattiin, että ne on Copa Mundialit. Voit istuu jo.”

Huterilta, ajan kuluttamilta puupenkeiltä kuului hillittyjä, kämmenien alle piilotettuja nauruntyrskähdyksiä, kun puhuteltu tummatukkainen poika punehtui kasvoiltaan kesäisen mansikanpunaiseksi jäätyään kiinni tiirailemasta muka kovin huomaamattomasti syntymäpäivälahjaksi saatuja nimikoituja nappulakenkiään.

”En mä mitään peilaile!” kersa kiljahti vähän turhan puolustelevaan sävyyn kuulostaakseen uskottavalta naamataulu yhä piristävän kirkuvansävyisenä.

”Mikä on päivän väri, Valle?” Joakim ja Max huusivat kuorossa ja muut yhtyivät pentujen hilpeään käkätykseen.

”Nyt kakaralauma ne naamat umpeen tai jäätte kohta koko pentue tänne vähän peilaileen ja me mennään Pyryn kans pelaan teidän puolesta”, Mio puuttui keskusteluun pukuhuoneen ovenkarmin suunnalta ja hymyili hieman susimaisesti kuin tehdäkseen selväksi, ettei epäröisi lainkaan toteuttaa uhkaustaan, jos piltit ei kiltisti kuuntelisi sitä.

”Ette te voi nolata meidän joukkuetta niin pahasti! Vastapuoli naurais tollaset raihnaset vanhukset kentältä ulos!” Alex kiljahti riemukkaasti pelipaitansa alta puolivälissä vaihto-operaatiota.

Kommentti sai aikaan sarjakikatuksen kakaralaumassa, eikä punakutrinen poika tyytyväiseltä virnistelyltään edes huomannut pahaenteistä hymyä mustikkasilmäisen valmentajansa huulilla.

”Pyry, mitä luulet suostuisko Saara-täti lapsenvahdiksi tälle meidän pikkuenkelille? Kantoloilla olis kuulemaan tarvetta ens viikonlopuksi”, Mio tiedusteli herttaisesti.

”Kyllä mä uskon. Se varmasti heltyy, kun mä kerron kuinka harras Raamatun lukija meidän Alex on”, lupasin oitis ja nostin kännykän korvalleni teeskennellen soittavani.

”Pikavalikossa?” Mio hymyili vinosti ja pörrötti yökkäysääniä harrastavan Alexin hiuskuontaloa lähes hellästi.

”Heti Emilion ja Laurin jälkeen”, mä vakuutin virnistäen.

Mion nauru oli houkuttelevan tumma. Se vilkaisi mua pukuhuoneen toiselta laidalta ja komensi sitten kakarat hiljaisiksi.

”Eli. Koska Jeren pelistrategiat on aina olleet tajunnanräjäyttäviä monipuolisuudessaan, teidän ainoa huoli on välttää niitä kolmea rekkalesbon näköstä jätkää, jotka on pelissä mukana ainoastaan siksi, että ne osuu helpommin jalkaan kuin palloon”, Mio totesi saaden kersat tyrskimään kämmeniinsä. Tosin pari nuorinta kysyvine ilmeineen näyttivät siltä, että uusi sana oli juuri opittu. Vanhemmilla tulisi olemaan varmaan kivat selitystuokiot tänä iltana, mä mietin virnistäen pienesti.

”Nopeutta, nopeutta ja nopeutta. Pysytte poissa tieltä ja pelaatte pallon takas itellenne heti, ettei toiset pääse kunnolla aloittamaan. Nopeilla syötöillä saatte vastustajan sekaisin, ettekä ehdi päätyä jyrättäviksi”, elovenapoika lisäsi vielä ja katsahti muhun kuin kysyen oliko siinä ollut kaikki mitä meidän oli pitänyt sanoa. Mä nyökkäsin sille vahvistavasti.

Pienikokoinen, hiirtä etäisesti muistuttava Kalle vapisi hiljaa nurkassa ja näytti siltä, että pelisortsien vaihto tulisi kohta tarpeen, mutta muuten meidän joukkue näytti niin henkisesti kuin fyysisestikin valmistautuneelta tulevaan otteluun. Heti kun vastustajat oli selvinneet meille, me oltiin nopeasti vaihdettu harjoittelurutiineja nopeatempoisemmiksi ja keskitytty pääasiassa jalkatyöhön, jotta saataisiin omaan peliimme sellaista vikkelyyttä mitä toiselta joukkueelta tulisi puuttumaan.

Vastustajajoukkueen toinen valmentaja kuului nimittäin Mion kanssa samaan koulujoukkueeseen, ja Mio tiesi tasan tarkkaan mitä joukkuekaveriltaan olisi odotettavissa. Mäkin olin nähnyt Jeren pari kertaa, enkä yhtään epäillyt Mion sanoja, kun se kertoi kyseisen jätkän kannattavan vastustajat ketoon -taktiikkaa. Jere oli aivan mieletön kaappi, joka jykevine kasvonpiirteine ja siilitukkineen vaikutti jätkältä, jonka kanssa ei kannattanut joutua vaikeuksiin. Se oli yksinään lähes samankokoinen kuin mä ja Mio yhteensä, mikä ei lainkaan ilahduttanut mua, kun muistelin mitä siitä tyypistä olin kuullut. Huhujen mukaan se oli todella arvaamaton, lyhytpinnainen raivohullu jätkä, jonka inhokkilistalle ei kannattanut päätyä, jos halusi säilyä yhtenä kappaleena. Mikään siihen liitetyistä adjektiiveista ei rohkaissut mua tekemään lähempää tuttavuutta ja mä tosissaan toivoin, ettei se keksisi tehdä musta muussia ja kersoista käristystä, jos me satuttaisiin voittamaan.

”Ja vitut. Jere on varmaan ite käyny pistään kylillä vähän huhuja liikkeelle. Se on täys pelle koko jätkä. Oltiin vappuna sen kans samassa porukassa liikkeellä ja se oli unohtanu kännykkänsä kotiin. Herkolle tuli sitten jossain vaiheessa huolestunut puhelu, jossa kysyttiin että olihan äidin omalla pikku Jermukalla kaikki hyvin”, Mio oli nauranut, kun olin avautunut sille aiheesta ja piruillen luvannut suojelevansa mua, jos mua rupesi pelottamaan.

”Haista”, olin vastannut kohteliaasti, mutta päättänyt jättää murehtimisen siihen.

Jere oli kuitenkin kulta, eikä kullat käyneet vittuilemaan Miolle. Ja vaikka mä en ollut läheskään varma luotinko Mioon tai sen motiiveihin, uskoin siihen sentään sen verran, ettei se heittäisi mua susille tai tässä tapauksessa Jerelle, jos me satuttaisiin viemään pelin voitto sen lyttynenän edestä.

”Eiköhän siinä sit ollu kaikki. Onnea peliin ja tehkää parhaanne. Jos kaikki on valmiita, niin kentälle sitten vaan”, mä tokaisin vilkaistuani kelloa ja tajutessani pelin alkavan kahden minuutin kuluttua.

Jännittynyt pulina täytti jälleen huoneen ajaen hiljaisuuden pimeisiin, pölyisiin nurkkiin odottamaan kersojen lähtöä. Äänekkäästi mesoten pennut alkoivat nousta penkeiltä ja suunnata ulos aurinkoiselle nurmelle. Mio siirtyi laiskasti ovenkarmilta kauemmas antaen penskojen kirmata ensimmäisenä ulos ja jäi odottamaan mua.

”Muista sit et jos ne hävii, mä syytän sua kaikesta.”

”Niin tietysti. Mut entä jos ne voittaa?” en voinut olla tiedustelematta, vaikka olinkin aika varma vastauksesta.

”Sit mä olen ihan vitun hyvä valmentaja”, Mio vastasi hymyillen säteilevästi.

”Ooksä koskaan kirjottanu päiväkirjaa? Rakas päiväkirja, tunnustin tänään syvän rakkauden itseäni kohtaan ja tunteet olivat molemminpuoliset -”

”Sä oot vaan katkera, kun et oo päässy Saaran kukkamekon alle.”

”Hyi helvetti, Mio! Mikä tää fiksaatio Saaraan nyt on?” puuskahdin toiselle syvästi järkyttyneenä aivojeni aiheuttamista mielikuvista, joita ilman olisintodellakin voinut elää.

”Mä oon aina ollu heikkona vanhempiin naisiin”, pellavapäinen poika heitti takaisin liioitellun haaveilevaan sävyyn, mikä sai mut purskahtamaan nauruun.

”No tervetuloa sit meille vaan raamattupiiriin”, toivotin samalla, kun pukkasin ulko-oven auki ja astuin edellä auringossa kiiltävälle nurmikentälle.

-0-0-0-

Meidän pelikentän vastakkaisella puolella sijaitseva pieni puinen katsomo oli epätavallisen täynnä. Yleensä pentujen pelejä ei tullut katsomaan kukaan muu kuin niiden vanhemmat tai törkeän kiristyksen uhriksi joutuneet sukulaisparat, mutta nyt penkkirivejä kansoitti ainakin tuplasti enemmän porukkaa kuin normaalisti. Ilmeisesti tapahtumaköyhä torstai-iltapäivä oli houkutellut paikalle kesähelteiden pitkästyttämiä sieluja, jotka olivat sitten päättäneet etsiä viihdytyksensä meidän ipanoiden pelistä. Toisaalta molemmat joukkueet olivat kaupungin omia, mikä myös osaltaan varmaan selitti suuremman yleisömäärän.

Me asteltiin pukuhuoneista ulos yhä Saara-tädin “vastustamattomuudelle” virnistellen ja mä olin juuri aikeissa ilmoittaa Miollekin yllättävästä yleisöryntäyksestä peliin, mutta mun aikeet katkaisi huuto yleisöstä.

“Mio!”

Mio kohotti katseensa ylimmälle istumariville ja sen huulia yhä värittänyt pieni hymy kuoli pois siinä samassa, kun se huomasi ketkä sille huhuilivat. Se singahti kauemmas musta niin nopeasti, että mun vielä yrittäessä tihrustaa yleisöön paikantaakseni äänen lähteen, pellavapäinen poika oli jo onnistunut hankkimaan meidän kahden välille vähintään parin metrin turvavälin. Mun vihdoin löytäessä huutelijat muuten suhteellisen tuntemattomasta ihmisjoukosta, yritin luoda jonkinlaisen katsekontaktin valmentajapariini, mutta se ei ollut enää huomaavinaankaan mua, vaan keskittyi tervehtimään tuttujaan rennolla käden heilautuksella kuin sen äskeistä ninjaliikettä ei olisi edes tapahtunutkaan.

Katsomon ylärivillä istui Mion oma jalkapallojoukkue lähes kokonaisuudessaan. Mä tunnistin ainakin entiseen kuutosjengiin kuuluneen Jonnen, joka ei ilmeisesti enää hengannut niin tiiviisti Mion, Emilion, Laurin ja Herkon seurassa, vaikka näiden hyvä kaveri vielä olikin. Myös se toinen muinaisen kuutosjengin jäsen, jonka nimeä en koskaan muistanut, oli paikalla ja tietenkin lauma muita pesunkestäviä kultia, jotka mulkoilivat mua enemmän tai vähemmän sitruunan nielleinä. Helpottuneena pistin kuitenkin merkille, ettei Emiliota näkynyt joukkueen riveissä, sillä se oli oikeastaan ainoa kulta, joka sai mun oloni edes hitusen verran epämukavaksi. Se ei ollut tyhmä jätkä ja välillä mulla tuli sen seurassa sellainen tunne, että se tajusi vähän liikaakin.

”Toiko se on?” Havahduin ajatuksistani vieraaseen ääneen ja käänsin katseeni yllättäen paikalle pelmahtaneeseen lyhyeen, varmaan johonkin 150 senttiä pitkään pojanrääpäleeseen, joka nosti itsekin katseensa uhmakkaasti mun kasvoihini mulkoillakseen mua lähes yhtä lemmekkäästi kuin kullat katsomon puolelta.

Mä vilkaisin eteeni syöksähtänyttä uhoavaa pätkää vähän hölmistyneenä, sillä en ollut muistaakseni nähnyt sitä kertaakaan elämässäni ja silti olin onnistunut jo jotenkin ärsyttämään sitä niin paljon, että sekin alkoi muistuttaa erehdyttävästi viirukissaa tylyine katseineen. Olinko mä taitava vai mitä?

”No vittu. Kaikki ne hiekkasaarelaiset on tollasia käenpoikasen näkösiä emohomoja”, puuskahti joku toinen ja räkäisi kauniin sylkyläntin mun nappulakenkieni eteen.

Että niin minkä näköisiä? Siirsin nyt jo syvää hämmennystä kielivän katseeni rääpäleen vasemmalle puolelle asettuneeseen poikaan ja muistutin sillä hetkellä varmasti enemmänkin pöllönpoikasta hämmästyksestä laajentuneine silmineni kuin mitään pojan itsensä kuvailemaa, mutta onneksi jokin klikkasi mun ihmetyksen puurouttamissa aivoissa ja tajusin tunnistavani kohteliaisuuksia jakelevan kovanaaman.

Jere Survanto. Hieman vinoon taittunut nenä, jonka oli täytynyt murtua useammin kuin kerran, toinen korvalehti lävistetty hopeisella niittikorulla, karskit, hieman lyttääntyneen näköiset kasvot ja terävät etuhampaat. Puhumattakaan sitten siitä, että se järkälemäisellä olemuksellaan melkein peitti auringon kokonaan taakseen. Sanoi Mio mitä sanoi pikku Jermukasta, niin mä en menisi ton näkösen otuksen lähelle eläintarhassakaan. Se olisi varmaan pystynyt huitaisemaan mun pään irti yhdellä niistä sen jättimäisistä kourista ja mä todellakin mieluiten pitäisin pääni ihan paikallaan, kiitos vain. Lähes vaistomaisesti pakitin askeleen kauemmas mua kulmiensa alta tuijottavasta möröstä, sillä vaikka mä en mikään pelkuri ollutkaan, kyllä multa itsesuojeluvaisto löytyi.

”Joo, saatana. Eikö se Kassu vaihtanutkaan sun kans joukkueita? Mä puhun sille, Kelovaara, älä sä huoli. Mä ja Jere neuvotellaan se vaihtamaan. Sun ei todellakaan tarvi kattoo tollasta hinttivarpusta”, se palosammuttimen kokonen jätkä rupesi taas uhoamaan ja seuratessani sen kovistelua mun teki lähinnä vaan mieli nojata kyynärpäälläni sen sopivalla korkeudella olevaan päälakeen, sen verran hyvin se mut vakuutti.

”Älkää ny viittikö. Mähän ihan häkellyn kaikista näistä kauniista sanoista”, aloitin sarkastiseen sävyyn, mutta en päässyt kovin pitkälle, ennen kuin se hemmetin palosammutin pomppas taas mun naamalle.

”Kysykö sulta joku vittu mitään, hä?”

”Kiitos, Niklas. Mutta enköhän mä osaa hoitaa tän mun hinttivarpusen ihan itsekin”, Miokin oli päättänyt vihdoin herätä ja vaikka sen katse olikin suunnattu palosammuttimeen ja sen äänensävy oli täynnä auktoriteettia, sen oli täytynyt huomata mun mulkoiluni, sillä sen huulet kaartuivat pieneen huvittuneeseen hymyyn sen lopetettua.

”Siis totta kai osaat, Kelovaara. Emmä sitä ikinä epäillytkään. Sä hakkaat tollaset pikku piipittäjät kuusnolla ja- ”

”Anteeks, pikku piipittäjät? Kuule, ootkohan sattunu kattoon peiliin lähiaikoina-”

”Sä rupee mitään Niklakselle uhoon, vitun homorastas! Sanaki vielä niin mä muokkaan sun naaman uuteen uskoon!” Jerekin innostui jylisemään palosammuttimen toiselta puolelta ja mä olin jo lähes satavarma, että musta tulisi muusia jo ennen kuin koko peli ehtisi edes alkaa.

”Voi vittu Jere, nyt yhdistät ne sun kaksi pientä aivosoluas ja mietit hetken. Meinaatko oikeesti hakata hiekkasaarelaisen tässä täyden yleisön edessä? Voitte kattoo uudestaan sit pelin jälkeen mut nyt mennään vittu et saadaan tää peli ees joskus käyntiin”, Mion äänensävy oli pitkästynyt ja välinpitämätön, mutta siitä erottui pieni säväys, joka suorastaan yllytti testaamaan, kuinka kävisi, jos ei tottelisi.

Kumma kyllä Pekka ja Pätkä tottelivat lähes säyseästi ja lähtivät Mion perässä laahustamaan kohti kentän vastakkaista päätyä, jossa vastakkaisen joukkueen kersat näyttivät vielä venyttelevän. Mun huulilleni ehti kaareutua jo jotain tyytyväisen hymyn tapaista, kunnes oikeastaan vasta tajusin mitä olikaan meneillään.

”Mio? Mihin  meet?”

Jere ja Niklas pyörähtivät lähes heti ympäri kuin verikoirat, joille mun sanat olivat kuin paljas sääri valmiina kaluttavaksi. Ne kummatkin aukoivat suutaan siihen malliin, että vähintään yksi hinttivarpunen lentelisi sieltä ulos taas vaihteeksi, mutta tällä kertaa Mio ehti onneksi puuttua tilanteeseen, ennen kuin pääsisin jälleen kuuntelemaan sulosanoja.

”Miltä näyttää? Mä oon menossa kattomaan peliä, ehkä sunkin kannattais?” Mion äänessä ei ollut tippaakaan jäljellä siitä tummasta, houkuttelevasta naurusta, joka oli kaikunut meidän pukuhuoneissa. Sen silmissä ei ollut välähdystäkään siitä kiusoittelevasta pilkkeestä, jonka olin niissä vielä pukuhuoneiden oven avatessani havainnut. Hetken mun oli melkein vaikea hengittää. Tuntui siltä kuin joku olisi lyönyt mua täysillä palleaan ja pakottanut kaikki ilmat musta pihalle. Mitä helvettiä? Mä näytin varmaan taas vaihteeksi joltain pöllön jälkeläiseltä tuijottaessani sitä täysin typertyneenä. Miten se onnistui heilahtamaan siedettävästä, suorastaan pidettävästä Miosta täydeksi kusipääksi vain muutamassa minuutissa?

”Sä et oo tosissas.”

Mion katse oli täynnä varoitussignaaleja, mutta mä en ollut yksi sen kultapuistolaisista, enkä totta helvetissä vaan kiltisti nielisi kaikkea mitä se mulle suolsi. Jos se kuvittelisi, että se voisi vieläkin käyttäytyä miten sitä huvitti, se eli vielä pahemmin omissa harhamaailmoissaan kuin palosammutin pituutensa kanssa. En kunnolla edes ehtinyt itse rekisteröimään milloin olin ottanut muutaman ratkaisevan askeleen eteenpäin, mutta yhtäkkiä huomasin puristavani Mion käsivartta lähes kipeästi.

”Me puhutaan. Nyt”, mun ääneni oli matala, täynnä alkukantaista saalistajan vaistoa ja sen kummempia odottelematta revin elovenapojan kauemmas Pekan ja Pätkän luota.

”Mitä sä kuvittelet tekeväsi?” Mio sähähti heti, kun oltiin päästy muutaman metrin päähän mua uhkaavasti mulkoilevista kultapuistolaisista.

”Mitä sä kuvittelet tekeväsi? Miks helvetissä sä meet kattoon peliä vastustajajoukkueen valmentajien kanssa? Jeren kanssa? Etenkin kun sä vielä sanoit-”

”Entä sitten? Mä voin mennä kattomaan peliä minne mä haluan! Emmä ole sulle mitään velkaa! Päästä irti!” Mio sihisi kuin ärsytetty kissa ja yritti riuhtoa käsivarttaan takaisin itselleen samalla, kun sen silmät vilkuilivat levottomina katsomon suuntaan. Sen sanoista ärsyyntyneenä puristin sen käsivartta entistä tiukemmin lietsoakseni sen kiukkuisuusasteen samoihin lukemiin omani kanssa.

”No entä meidän pennut sitten? Mitä sä vittu veikkaat, että ne aattelee, jos meet vastakkaisen joukkueen puolelle kattoon peliä?”

”Päästä mut nyt irti vittu!”

Välittämättä katseista, jota meidän huutoshow oli alkanut kerätä, mä kiskaisin pellavapäisen pojan niin lähelle, että meidän nenänpäät melkein kosketti toisiaan.

”Entä jos mua ei huvita? Mitä sä meinaat tehdä, keksiä jonkun oman nokkelan lintuletkautuksen?” huusin pojalle kuin yllyttäen sitä.

”Mä vaan haluun et sä päästät musta irti nyt!” Mio huudahti mulle jo hieman paniikinomaisesti ja tyrkkäsi mut voimalla kauemmas niin, että mun sormet väkisinkin irtosivat sen käsivarresta.

”Kiitos vitusti et autoit meitä taas häviämään!” mä huusin raivostuneena Mion selälle ja mun olisi tehnyt mieli viskata sitä jollain. Kengällä, jalkapallolla, tuomarilla, pianolla, millä tahansa, kunhan siihen sattuisi ja paljon! Helvetti mä vihasin sitä jätkää!

Mä en tajunnut, miksi sen piti yhtäkkiä käyttäytyä kuin joku täys kusiaivo, kun se oli vielä pukuhuoneissa ollut ihan normaali, jopa mukavakin. Mikä hemmetti sitä riivasi? Oliko sillä joku jakomielitauti vai oliko se taas alkanut vetää kamaa? Kyllähän ihmisillä saattoi mielialat heitellä, mutta tää oli jo jotain täysin utopistista. Ei kukaan muu ollut tollanen sekopää tuuliviiri, jonka mielialat vaihtuivat pienimmästäkin puhurista!

Mä huomasin kersojen luovan mun suuntaan kysyviä katseita ja yritin rauhoitella niitä hymyilemällä vakuuttavasti takaisin kuin en olisi moksiskaan Mion liittymisestä vihollisleiriin ja kuin koko juttu olisi ollut etukäteen suunniteltu taktinen hämäys tai jotain muuta yhtä nerokasta. Vähän epäilin kyllä sitä, että onnistuin helpottamaan penskojen hermostusta millään lailla, sillä musta tuntui, että hymyni oli enemmänkin murhanhimoinen kuin mitään tyyntä ja rauhoittavaa, mutta se saisi nyt kelvata. Vitun Mio. Mä vihasin sitä niin niin paljon!

-0-0-0-

Pelin alkaessa pidin katseeni määrätietoisesti kentällä, enkä ollut huomaavinaankaan vastakkaisella puolella nurmea istuvaa poikakolmikkoa. Mulle sitä puolta kentästä ei ollut enää olemassa ja kaikki sillä puolella olivat mulle yhtä kuin kuolleita. Varsinkin yksi pellavahiuksinen paska, joka ei todellakaan ansaitsisi mun huomiota enää sen jälkeen mitä se oli tehnyt.

Myös pennut näyttivät olevan hiukan eksyksissä huomatessaan kokonaisen kentän valmentajiensa välissä. Näköjään me oltiin jopa niidenkin mielestä opittu tulemaan toimeen, sillä nähdessään meidät taas kyräilemässä toisillemme, ne eivät oikein näyttäneet tietävän miten päin niiden olisi pitänyt olla. Varsinkin kun se yksi hemmetin idiootti oli mennyt taas vaihteeksi veljeilemään vihollisten kanssa aivan kuin meidän pentujen peli ei olisi liikauttanut sitä himpun vertaa. Mitä se oikein puuhasi? Se oli sanonut mulle, ettei halunnut enää hävitä ja tääkö nyt oli sen voittamistaktiikka? Hämmentää meidän pennut pelikyvyttömiksi? Aika hemmetin surkee taktiikka kyllä, jos multa kysyttiin! Etenkin, kun otti huomioon sen, että koko meidän kahden yritys tulla toimeen keskenämme perustui alunperin sille, että me ei oltu haluttu kokea enää yhtäkään niin nöyryyttävää häviötä kuin ekassa pelissä. Ja nyt Mio oli mennyt syömään kaikki sanansa ja painunut kuhertelemaan vastapuolen kanssa. Oliko sen pakko olla niin hemmetin vaikea aina?

Kun yksi Jeren ja palosammuttimen joukkueen rekkalesboista sitten jyräsikin Maxin alleen ja teki pelin ensimmäisen maalin, mä tunnustin pellavapään eläväksi niin kauan, että sain kohotettua myrkkyä tihkuvan katseeni sen mustikkasilmiin. Mun katse ei jättänyt lainkaan epäselväksi sitä, kenen syytä kaikki olisi, jos me tää peli hävittäisiin. Mio vastasi mun katseeseen kohottaen tyynesti toista kulmaansa, eikä ollut välittävinäänkään vieressään ensimmäisen maalin johdosta ilakoivista pikku Jermukasta ja Niklaksesta. Mä en kuitenkaan noin vain voinut ignoorata niiden riemua johtotilanteesta ja siksi käänsinkin katseeni kiukkuisena takaisin peliin.

Meidän joukkueen peli ei jatkunut sen paremmin, sillä vastapuoli käytti meidän penskojen hämmennystä häikäilemättä hyväkseen ja jyräsi armotta päälle viskoen meidän lapsia lentelemään pitkin poikin nurmikenttää. Mustelmia näytti satelevan kersoille kuin purkkapalloja riehaantuneesta automaatista ja valtaosa pojista alkoi näyttää enemmän tai vähemmän siltä, että huomenna ei hirveästi käveltäisi. Missäköhän oli taas vaihteeksi tuomarin silmät? Mä vilkaisin ärtyneenä tuomarin suuntaan melkein epäillen sen olevan se sama puolueellinen äijänkäppyrä, joka meillä oli ollut viime pelissäkin, mutta huomasin nopeasti veikanneeni väärin katseeni osuessa nuorehkoon, happaman näköiseen mieheen. Näköjään vaan kaikki tuomarit vihasi meitä, sillä rekkalesbot olivat saaneet jo hyvän ajan muksia meidän lapsia kumoon lähes keskeytyksettä. Ainoa lohtu oli se, että vastapuolen pahin luunmurskaaja, numero 12, oli sentään jäänyt kiinni verekseltä potkaistessaan Eelistä suoraan sääreen pelin alkuminuuteilla ja oli saanut jo varoituksen itselleen.

Kun toinen maali sitten läsähti meidän verkkoon, mun teki mieli luovuttaa siihen, nousta ylös ja lähteä vetämään. Mä olisin voinut mennä kotiin kattoon telkasta vaikka kesäuusintoja mieluummin kuin hävitä tahallaan. Mitä järkeä oli istua täällä katsomassa, kun yksi ihminen heitti meidän koko joukkueen kovan uurastuksen viemäristä alas? Ja kun mä oikeasti tiesin, ettei meillä todellakaan olisi mennyt näin huonosti, ellei se nimeltä mainitsematon ääliö olisi pilannut kaikkea. Mä olin niin vihainen, etten mä edes voinut katsoa Mion suuntaan enää ilman, että olisin räjähtänyt ja syöksähtänyt kentän läpi nirhaamaan sen.

Ainoa mikä sai mut pysymään paikallani oli kersat, jotka näyttivät oikeasti todella pettyneiltä omaan suoritukseensa, enkä mä olisi voinut ikinä tehdä niille sitä, että olisin häipynyt kesken pelin lannistaen niitä entisestään. Mun olisi tehnyt mieli huutaa niille, ettei tää todellakaan ollut niiden syytä, vaan Mio oli ainoa syypää, mutta ehkä ei ollut viisain idea tuoda lisähuomiota mun ja Mion uusimpaan välirikkoon.

”Älkää lannistuko. Muistakaa mitä pukkarissa puhuttiin!” huusin kersojen suuntaan yrittäen kannustaa niitä edes hieman, sillä niiden toinen valmentaja ei sitä kyllä todellakaan tehnyt.

Joakim nyökkäsi mun suuntaan ja paineli Alexin luokse vaihtaakseen punakutrisen pojan kanssa muutaman sanan ennen pelin jatkumista. Alex nyökkäsi myös ja mä tunsin pienen toivon palaavan takaisin sisälleni nähdessäni määrätietoisen ilmeen nousevan penskojen kasvoille.

Kun pallo sitten lähti jälleen liikkeelle, peli näytti hetken verran kulkevan aivan samaa rataa kuin se oli tehnyt alusta lähtienkin ja mä ehdin jo luulla toivoneeni turhia. Yksi karskin näköinen kauhukakara vastapuolelta sai pallon haltuunsa ja lähti tekemään tietä kohti meidän maalia panssarivaunun tavoin murskaten kaiken mikä tielleen osui. Sami meidän maalissa alkoi näyttää valkohaihin kesken sunnuntaipolskutteluiden törmänneeltä hylkeeltä ja mä olin lähes satavarma, että se olisi 3-0, kunnes aivan yhtäkkiä jostain jyrän tielle syöksähti punainen pyörremyrsky varastaen pallon itselleen. Mulla kesti hetken ajan tajuta, että kyseessä oli meidän Alex ja siinä vaiheessa punapää oli jo puolivälissä kenttää lähestyen uudelleen löydetyllä itsevarmuudella vastajoukkueen maalia.

Vastapuolen tiejyrä toipui pallon menetyksestä kuitenkin nopeasti ja lähti noutamaan omaisuuttaan takaisin. Mä nousin silkasta jännityksestä seisomaan ja melkein aukaisin suuni huutaakseni Alexille varoituksen, mutta Alex oli osannut ennakoida tilanteen ja teki nopean syötön toista reunaa nousevalle Joakimille, joka kaappasi pallon itselleen ongelmitta ja laukaisi… ja laukaisi maaliin! 2-1! Mä yhdyin kersojen riemunkiljahduksiin ja mun olisi tehnyt mieli kirmata nurmelle halaamaan niitä ihan vaan sen takia, etteivät ne olleet lannistuneet. Vaikka olin yhä aika hemmetin vihainen Miolle, en voinut olla vilkaisematta sen suuntaan kentän vastakkaiselle puolelle.

Mio keskusteli paraikaa täysin välinpitämättömän oloisesti nyrpeän palosammuttimen kanssa kuin sitä ei olisi edes kiinnostanut pelin tapahtumat ja mä olin jo kääntää katseeni kimpaantuneena pois siitä paskiaisesta, joka ei näyttänyt edes välittävän, että oltiin juuri tasoitettu maalin verran, mutta juuri kun olin siirtämässä katsettani takaisin kentälle, palosammutin kääntyi tivaamaan jotain Jereltä, ja Mion katse siirtyi haukan tavoin paikallistamaan Alexia kersajoukosta. Mä näin niiden kahden katseiden kohtaavan kentän yllä, ja Mio vilkaisi pikaisesti kinastelevien vastakkaisen joukkueen valmentajien suuntaan, ennen kuin nosti ensin nopeasti molemmat kätensä pystyyn ja sitten kaksi sormea. Alex nyökkäsi ymmärryksen merkiksi, ja mä erotin tyytyväisen hymyn kohoavan Mion huulille, ennen kuin tämä itsekin nyökkäsi ja muodosti äänettömästi huulillaan sanan, jota mä en etäisyyden takia kyennyt hahmottamaan.

Alex nyökkäsi uudelleen, jonka jälkeen molemmat pojista rikkoivat katsekontaktin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mä näin Mion liittyvän uudelleen kultien keskusteluun, ja Alexin kävelevän kuiskaamaan jotain Vallen korvaan. Rypistin hieman epäluuloisesti kulmiani. Mitä ihmettä oli äsken tapahtunut?

Mä en joutunut pohdiskelemaan kyseistä mysteeriä pitkään, sillä pelin jälleen jatkuessa Joakim sai pallon haltuunsa ja lähti kuljettamaan sitä vakaasti kohti vastapuolen päätyä. Poika ei ehtinyt päätyä kuitenkaan kovin pitkälle, kun sai seurakseen murskaajatrion, joka näköjään oli päättänyt lähestyä pienikokoista poikaa kolmesta eri suunnasta maksimoidakseen vahingon. Mun suuni aukeni kauhusta ja mun kielen päälle kohosi jälleen ainakin muutama varoitushuudahdus, mutta tälläkään kertaa tilanne ei ehtinyt kehittyä niin pitkälle, että mun olisi tarvinnut tosissaan hätääntyä. Valle sinkosi itsensä keskelle koko kuviota ja sekoitti murskaajien suunnitelmat juoksemalla niin vauhdilla päin yhtä pojista, että paiskautui yhteentörmäyksen johdosta kylki edellä maahan. Korvia vihlova kivun rääkäisy karkasi pojan huulilta tämän päätyessä tervehtimään nurmea lähietäisyydeltä, ja tummahiuksinen poika kohotti kärsivästi toisen kätensä pitelemään käsivarttaan. Tuomari vihelsi pilliin ja peli keskeytyi jälleen jättäen hölmistyneenä ympärilleen toljottavan murskaajatrion muistuttamaan lähinnä laumaa ihmisten ilmoille eksyneitä peikkoja.

Meidän koko joukkue sekä tuomari olivat kokoontuneet äänekkäästi nyyhkyttävän Vallen ympärille, ja mä tunsin jotain kylmää ja niljakasta kiemurtelevan sisälleni tajutessani, että poikaan oli saattanut sattua pahastikin. Mun jalat liikahtivat lähes automaattisesti kentän suuntaan ja ennen kuin olin edes kunnolla ehtinyt tajuta liikkuvani, olin jo päätynyt pentujen ringin luo kurkkimaan muiden huolestuneiden tavoin Vallen vointia. Miksi ihmeessä poika oli mennyt juoksemaan päin yhtä isokokoisista pojista? Oliko se ollut vahinko?

”Mitä tapahtui?” tuomari kysyi kumartuen katsomaan Vallen kättä.

Poika päästi säälittävän vinkaisun ja puri huultaan tuskastuneen näköisenä.

”Mä yritin tulla Joakimia vastaan mut numero 12 tuli suoraan mun kimppuun, enkä ehtiny väistää”, poika nyyhkäisi lohduttomasti kättään yhä pidellen.

Mun huuliltani karkasi typertynyt henkäisy, joka kuitenkin hukkui Vallen voivottelujen alle. Siis mitä? Eihän vastakkaisen joukkueen poika ollut ollut se, joka oli tullut päin? Mitä ihmettä – mä nostin hitaasti katseeni Vallesta ylöspäin ja kohtasin mustikkasilmien intensiivisen katseen kersaringin yllä. Pieni hymy leikitteli elovenapojan päivettyneillä kasvoilla tuoden sen etuhampaat esiin. Mun silmäni laajenivat ymmärryksen iskeytyessä tajuntaani ja suuni loksahti varsin viehättävästi ammolleen. Ei helvetti, se ei voinu olla tosissaan! ajattelin lähes epätoivoisesti ja tuijotin pellavapoikaa tietämättä olisiko mun pitänyt nauraa vai raivostua. Mion hymy leveni aavistuksen verran. Mä jouduin tosissani hillitsemään suupieliäni, etteivät ne olisi kohonneet edes ripauksen verran vastaukseksi.

-0-0-0-

Numero 12 oli ulkona. Toisin sanoen vastapuolen pelistä puuttui nyt se pahansisuisin tiejyrä. Valle puolestaan istui meidän vaihtopenkillä kättään yhä pidellen ja varsin uskottavasti kivusta irvistellen. Jos mä en olisi tiennyt kaiken olevan show’ta, mä olisin voinut jopa uskoakin Vallen esityksen. Sen verran hyvin se veti, ainakin verrattuna siihen ipanaan meidän ekassa pelissä. Mä en silti tiennyt mitä mun olisi pitänyt ajatella koko jutusta. Vastapuolen kannustajat oli tällä hetkellä aivan raivona meille, ja mä muistin kyllä varsin hyvin miltä se oli tuntunut viime pelissä, kun Alex oli heitetty syyttä kentältä ulos. Tai no, itse asiassa mä olin ollut ehkä vähän turhan keskittynyt erottamaan Mion ja blondin toisistaan, jotta olisin ehtinyt täysillä keuhkota tilanteen epäoikeudenmukaisuudelle, mutta mä muistin kyllä varsin hyvin, kuinka raivona Mio oli ollut. Sen takia olinkin aika ihmeissäni, että se itse pisti pennut käyttämään samaa temppua. Tosin Mio jos kuka osasi ottaa ne elämän kitkerimmätkin sitruunat tyynen laskelmoivasti vastaan ja mehun tekemisen sijaan ruiskuttaa kirpeän sitrusmehun päin vastustajiensa näköä.

Ja tää ainakin tarkoitti sitä, että Mio ajatteli meidän joukkueen parasta omalla omintakeisella tavallaan ja että sitä oikeasti kiinnosti menestyikö meidän pennut vai ei. Se välitti meidän joukkueesta, ja mä olin naiivisti ehtinyt kuvitella sen jollain tasolla oppineen välittämään myös musta, edes vähän. Me tultiin toimeen, enemmänkin, meillä oli oikeasti välillä hauskaa yhdessä ja silloin juhannusaattona Mio oli ollut aika hemmetin vastaanottavainen sen suudelman aikana. Kai se merkitsi edes jotain?

Ja silti. Eihän tää edes ollut ensimmäinen kerta, kun se oli viskannut mut kuin rikkoutuneen leluauton lelulaatikkoon uuden kauko-ohjattavan tieltä kultien ilmestyessä kuvioihin. Vaikka siitä olikin jo vuosia, mä muistin yhä kirkkaanvalkoiset Adidaksen lenkkarit vasten koulunpihan kulunutta asvalttia, mä muistin polvia kurottelevan jääkiekkopaidan, mä muistin katseen, joka meni suoraan mun lävitseni ja mikä pahinta, mä muistin ne sanat.Mee helvettiin, Pyry. Sä kyllästytät mua.


Sä kyllästytät mua.

Ehkä tää oli kaikki mitä mä pystyin Miolta saamaan? Mä olin olemassa sille silloin, kun sillä ei ollut kultia viihdyttämässä sitä, ei bimboja, ei sen vanhempia, ei ketään muuta? Me oltiin oltu parhaita ystäviä joo, mutta katsoin mä asiaa miltä kantilta tahansa, niin mä en voinut olla kieltämättä sitä tosiasiaan, että Mio oli vaihtanut ystäväpiiriään kesken ala-asteen ja se oli yhä Emilion, Herkon ja Laurin ystävä. Toisin kuin mun.

Vaikka mä kuinka väitin itselleni, että mulle riittäisi edes pieni edistyminen mun ja Mion välillä, en mä voisi koskaan tyytyä olemaan Miolle se viimeinen vaihtoehto, kun itse olin valmis vaarantamaan suhteen parhaaseen ystäväänikin vain sen vuoksi. Mieluummin mä en olisi sille mitään kuin se viimeinen oljenkorsi.

-0-0-0-

Meidän joukkueen peli parantui ihan silmiinpistävästi, kun numero 12 ei ollut enää kentällä aiheuttamassa meidän kersoille painajaisia, mutta mä en osannut iloita asiasta aivan niin paljon kuin olisin halunnut. Mun mieliala oli laskenut aika reippaasti Mion käsikirjoittaman draamakohtauksen jälkeen ja nähdessäni elovenapojan kuikkivan innokkaasti takanaan olevaan yleisöön oman joukkueensa suuntaan, mun oloni ei muuttunut suinkaan yhtään sen paremmaksi. Mitä vittua niissä kultapuistolaisissa oli mitä mussa ei muka ollut?

Miksi mä en ollut vaan mennyt katsomaan niitä uusintoja? Mieluummin mä vaikka turruttaisin aivoni jollain Päivien Viemää -maratonilla kuin istuisin täällä yksikseni Mion nauraessa kultien kanssa mun typeryydelle ja säälittävyydelle. Ja sitä paitsi -

”MAALI!”

Mä räpäytin hämmentyneenä silmiäni yhtäkkisen huudahduksen ansiosta ja kohdensin katseeni takaisin kentälle nähdäkseni mitä oli oikein tekeillä. Max juoksi villisti kiljuen vastapuolen maalin suunnalta Alexia, Joakimia, Rikua ja muita meidän pentuja vastaan ja yhdessä ne muodostivat yhden riemukkaan, pomppivan ja huutavan ringin, joka oli halkaista kaikkien muutaman metrin säteellä parveilevien katsojien tärykalvot. Mi-mitä? Oltiinko me-? Mä kohotin katseeni uudelleen kentän toiselle puolelle, ja Mio vastasi mun katseeseen nopean virnistyksen kera. 2-2? Vau! Me oltiin tasoissa! Me saatettiin jopa olla häviämättä tää peli! Pieni hymy nousi mun huulilleni Miosta huolimatta ja vaikka sen temppuilun vuoksi olinkin hieman allapäin, päätin keskittää ajatukseni täysillä kersojen peliin. Mion säätämisestä huolimatta ne pelasivat aivan mahdottoman loistavasti tänään! Mä tunsin melkein isällistä ylpeyttä seuratessani niiden riemua tasoitusmaalin johdosta. Ne olivat todellakin ansainneet menestyksen, sen verran ahkerasti ne olivat tehneet töitä tätä peliä varten.

Tasatilanteen jälkeen peli alkoi hieman kiristyä, sillä vastajoukkuekin näytti toipuneen ykkösmurskaajansa menetyksestä. Pallosta käytiin kovaa taistoa ja hetkeen tilanne ei juurikaan edennyt keskikenttää pidemmälle. Jeren ja palosammuttimen joukkue piti oman linjansa ja näytti ilmeisesti yrittävän jotain lasten viskonnan maailmanennätystä, mutta myös meidän joukkue piti kiinni oppimastaan ja ne käyttivät ketteryyttään hyväkseen väistäessään isompien pelaajien hyökkäyksiä. Muutaman minuutin verran keskikentällä olikin varsinainen torikokous meneillään pallon vaihtaessa omistajaa lähes sekunnin välein kenenkään juuri etenemättä metriä pidemmälle.

Mä vilkaisin nopeasti kännykkäni kelloon ja totesin, ettei peliaikaa ollut jäljellä enää kuin viisi minuuttia. Nyt tarvittaisiin jotain nopeaa ratkaisua, ennen kuin peliaika kuluisi umpeen. Pennut näyttivät kuitenkin yhä olevan jumissa keskikentällä lähes yhdessä sumpussa taistelemassa pallosta. Päättyisikö peli tasapeliin?

Olin juuri kääntymässä uudelleen kurkkaamaan aikaa kännykkäni näytöltä, kun yhtäkkiä yksi vastapuolen joukkueen penskoista murtautui kersasumpun läpi ja ryntäsi pallon kanssa kohti meidän maalilla päivystävää Samia. Mä älähdin kauhusta ääneen ja heilautin itseni istumisasennosta polvilleni seuraamaan tarkemmin tilannetta. Meidät pennut näyttivät huomaavaan karkausreissun vähän turhan myöhään, sillä kun ne tajusivat vihdoin lähteä perään, pallo lähestyi maalia jo hurjaa vauhtia. Maalin seutuville, nipin napin kentän ulkopuolelle pesiytynyt valmennuskolmikko näytti myös syttyneen eloon jännittävän käänteen johdosta ja vaikka mä en erottanutkaan kasvonilmeitä hirveän tarkasti kentän toiselta puolelta, olin lähes satavarma, että Jermukan ja palosammuttimen silmät hohtivat sillä hetkellä voitonhimosta.

Kun palloa kuljettava pentu sitten päätyi lähes naurettavan helposti Mion ja kultien kohdalle, mun teki mieli sulkea silmäni, sillä tiesin, että maali oli tulossa. Puolustajat olivat vielä kaukana perässä, sillä keskikenttäkahina oli kiinnostanut niitäkin, ja vaikka Sami ihan kohtalainen olikin, en mä olisi siltikään luetellut maalivahtipeliä meidän joukkueemme suurimmaksi vahvuudeksi. Irvistin pelokkaana nähdessäni pennun valmistautuvan tähtäykseen lähes luonnottomalla itsevarmuudella. Sen katse oli nauliutunut päättäväisesti maalin vasempaan ylänurkkaan ja sen koko vartalo näytti elävän ratkaisun hetkessä mukana, kun sen jalka heilahti taaksepäin valmiina potkuun. Mun todellakin pitäisi sulkea silmäni nyt, ennen kuin -

”Syötä taakse! Nopeaa!”

Mitä?

Mitä!

Katsahdin hölmistyneenä meidän joukkueen maalin lähettyvillä norkoilevaan Jermukkaan ja palosammuttimeen. Mitä hemmettiä ne oikein pelleili? Ne oli sekunnin päässä voittomaalista ja niiden mielestä oli nyt hyvä idea ruveta vitsailemaan?

Kun mä paikansin niiden kasvot toiselta laidalta, ymmärsin kuitenkin nopeasti, että ne näyttivät aivan yhtä järkyttyneiltä tilanteesta kuin mäkin ja osasivat ainoastaan äänettömästi möllöttää toisiaan ymmärtämättä lainkaan mitä oli juuri tapahtunut, ennen kuin ne hitaasti käänsivät typertyneet katseensa niiden vierellä istuvaan koomisen viattomalta näyttävään pellavahiuksiseen poikaan. Ei vittu. Mio!

Tahaton virnistys kohosi väkisinkin mun huulilleni ja leveni entisestään vastajoukkueen penskan mennessä omien valmentajiensa suunnalta kantautuvien neuvojen johdosta niin hämilleen, että meidän kersat onnistui kuin onnistuikin lopulta kuromaan välimatkan kiinni, ja Max kykeni kaappaamaan pallon sulavasti haltuunsa. Puoli katsomoa räjähti tässä vaiheessa mylvimään yhtä melodisesti kuin lauma juoppoja autiomaassa kossupullon nähdessään. Ne eivät olleet ilmeisesti älynneet kuka päättömän neuvon takana oli ollut ja räyhäsivät nyt nyrkkejään puiden Jermukan ja sammuttimen suuntaan. Näköjään niiden apaattisen näköisten robottien sisällä, jotka tulivat noutamaan lapsensa aina harkkojen loputtua, oli sittenkin vielä jotain nuoruuden tulta ja kapinaa jäljellä. Ainakin mitä saattoi päätellä siitä, kuinka tunnelma yleisössä oli selvästi sähköistynyt näiden viimeisten minuuttien aikana.

Maxin kaapattua pallon kilpajuoksu lähtikin rynnistämään kovaa vauhtia kohti vastakkaisjoukkueen maalia. Keskikentän juorupiiri oli jo onneksi hajonnut, minkä ansiosta Max onnistuikin pujottelemaan tyylikkäästi kakkosjyrän ohitse ja teki nopean syötön Joakimille keskikentän toiselle laidalle. Joakim ehti omimaan pallon itselleen ongelmitta, ja mä tunsin sydämenlyöntieni lähtevän mukaan villiin laukkaan Joakimin edetessä määrätietoisesti kohti vastakkaista päätyä. Kiiruhdin nopeasti polviasennosta ylös pitkäaikaisesta istumisesta puutuneille jaloilleni kuin toivoen näkeväni siten tilanteen paremmin, vaikka näköyhteyteni vastakkaiselle maalille oli jo valmiiksikin lähes virheetön.

Hengitys karkasi huulien välistä kiihtyneinä, terävinä puuskahduksina, ja vatsanpohjassa kiemursi kuin olisin haukannut kastematoja välipalaksi. Joakim lähestyi maalia ihailtavalla vauhdilla, ja mä tunsin sydämeni yrittävän porautua rintakehäni lävitse silkasta jännityksestä. Pystyttäisiinkö me siihen? Voitaisiinko me voittaa tää peli kaikesta huolimatta?

Joakimin tuuri alkoi kuitenkin olla lopuillaan, sillä vastustajien puolustajat olivat ehtineet päästä pojan kintereille. Vaaleahiuksisen pojan syöksähtäessä Joakimin eteen, mä ehdin jo luulla meidän mahdollisuuden voittoon olevan mennyttä, sillä peliaikaa oli enää jäljellä kaksi minuuttia, ja jos vastustajat nyt onnistuisivat torjumaan tämän hyökkäyksen, uutta maalitilannetta tuskin enää ehtisi muodostua. Hetken Joakim näyttikin siltä, että oli jäänyt umpikujaan, mutta vaalean pojan rynnätessä lähemmäs kaappaamaan palloa, pallo lähtikin liikkeelle ja sinkosi voimalla maalin suuntaan… jossa sitä vastassa oli Alex! Punakutrinen poika oli näyttänyt ilmestyneen maalinseudulle kuin tyhjästä. Poika otti pallon haltuunsa helposti, eikä antanut maalivahdille juurikaan aikaa reagoida yllättävään tilanteeseen, ennen kuin sysäsi pallon liikkeestä kohti maalia. Ja maaliin.

Maaliin! Maaliin! Ei helvetti! Me oltiin voitettu! Meidän hemmetin upeat mahtavat loistavat taitavat kersat oli voittanu! Ei voinut olla totta!

Pennut huusivat kentällä toistensa päälle ja näyttivät enemmänkin järkyttyneiltä kuin riemukkailta kuin ne eivät olisi voineet kuvitellakaan, että niillä olisi oikeasti ollut mahdollisuus voittoon. Ne ryntäsivät hieman hämillisen näköisen Alexin kimppuun lähes litistäen punapäisen penskan rinkinsä keskustaan. Jotkut niistä nauroivat lähes hysteerisesti, toiset kiljuivat niin lujaa, etteivät luultavasti saisi sanaakaan suustaan seuraavana päivänä ja jotkut olivat nähtävästi liikuttuneet voitosta niinkin paljon, että pyyhkivät hieman nolostuneina kyyneliä poskiltaan.

Mä seurasin niiden kiljumista hetken kentän reunalta, kunnes en pystynyt enää hillitsemään itseäni ja syöksähdin niiden ringin jatkoksi kaatuen polvilleni vihreään nurmeen rutistaen pikkuruista Kallea ja Maxia niin lujaa, että oli varsinainen ihme, jos ne saivat vielä henkeä.

”Te olitte ihan uskomattomia! Ihan mahtavaa pelaamista, siis voi hel- himputti!” huudahdin kersojen hurraamisen ylitse onnistuen onneksi ajoissa sensuroimaan hurmion hetkessä lausuttuja sanojani hieman lapsiystävällisemmäksi.

Penskat puhkesivat lähes hysteeriseen nauruun, sillä ne olivat voitosta yhä enemmän tai vähemmän sekaisin. Alex virnisti koko pentujoukon keskeltä leveästi selvästi tyytyväisenä kaikesta saamastaan huomiosta, ja Joakim sen vieressä yhä roikkui pojan kaulassa kuin ei olisi vieläkään täysin käsittänyt, että voittomaali oli mennyt putkeen. Myös Valle oli hylännyt sairaspenkkinsä ja riekkui nyt muiden pentujen jatkeena äänekkäästi elämöiden, vaikka se välillä yrittikin muistaa pitää showta yllä ja voivotella kivusta riemun kiljahduksien väliin.

Meidän voittoringin toiselta puolelta kuuluva tömähdys tuntui kasan toiselle puolelle asti, ja mäkin jouduin hetken verran taiteilemaan polvillani tasapainon kanssa, mutta rinki piti hyvin huolta omistaan, ja Maxin nykäisy mun oikealta puolelta onnistui vetämään mut takaisin pystyyn siitä huolimatta, että meidän joukkioon oli liittynyt yksi jäsen lisää.

”Onneks olkoon ipanat. Mä arvasin, että te pystytte siihen, ihan huikee voitto!” hihkaisi rinkiin saapunut pellavahiuksinen poika ja sen hymy oli yhtä valkoista hammasriviä. Mutta mikä mut eniten pysäytti, oli sen silmät. Niin kliseiseltä ja romanttiselta soopalta kuin se kuulostikin, Mion silmätsädehtivät, enkä mä muistanut, koska olin viimeksi päässyt niin läheltä todistamaan aitoa iloa toisen pojan kasvoilla. Vaikka mä olinkin yhä kiukkuinen ja loukkaantunut sille, mä en kyennyt irrottamaan silmiäni siitä näystä. Mä olin niin kaivannut tätä puolta Miosta, jota mun läheisyydessäni ei ollut esiintynyt sitten lapsuuden. Välitöntä, puhdasta onnea ja aitoa hymyä. Voi helvetti miten hyvältä se näytti, kun se hymyili. Siinä oli jotain niin valovoimaista ja kutsuvaa, ja sen koko kasvotkin näyttivät suorastaan hehkuvan. Mun olisi tehnyt mieli päästää Kallesta ja Maxista irti, kurottaa ringin ylitse ja vain riuhtoa elovenapoika mun luokseni, kokeilla miltä se hymy maistui.

Ja joo ei, mun ei olisi tosiaankaan kannattanut harhautua moisille ajatuspoluille juuri nyt, sillä tiesin vähän turhankin hyvin, mihin ne yleensä johtivat ja tää ei ollut ehkä se parhain hetki. Ja mä olin yhä loukkaantunut ja vihainen Miolle. Vaikka se hymyilisi kuinka nätisti ja aurinkoisesti tahansa, niin ei se niin helpolla onnistunut mua lepyttämään.

”Ai arvasit vai? Mitenköhän ihmeessä sä onnistuit noin osuvasti veikkaamaan?” en voinut olla heittämättä Miolle piikkiä meidän joukkueen juhlinnasta huolimatta ja vilkaisin merkitsevästi enemmän tai vähemmän uskottavasti kättään pitelevään Valleen.

Totta kai mä olin ihan hemmetin iloinen siitä, että me oltiin voitettu, enkä mä epäillyt sitä etteikö numero 12 olisi ansainnut lentää pelistä ulos, mutta siitä huolimatta mä olisin mieluummin voittanut koko pelin reilusti kuin sortumalla huijaamiseen. Enkä mä voinut olla miettimättä oliko meidän voitto vain ja ainoastaan Mion juonittelun ansiota, sillä jos vaaleahiuksinen poika ei olisi mennyt häiritsemään vastakkaisen joukkueen pelaajaa ratkaisevalla hetkellä, Jermukan ja sammuttimen joukkue voisi olla tällä hetkellä se, joka juhlisi voittoaan.

”No totta kai mä luotin meidän pikku muksuihin ihan sataprosenttisesti. Hei, mähän oon ne tähän valmentanu”, Mio vastasi takaisin huolettomaan sävyyn lainkaan mun vähemmän hienovaraisista vihjauksistani hermostumatta.

”Ai niin, nytkö sä oot se ihan vit – tota siis- ihan himputin hyvä valmentaja?” en voinut kysymättä muistaessani Mion peliä edeltävät sanat, vaikka tiesinkin jo valmiiksi, mikä vastaus tulisi olemaan.

”Luonnollisesti”, Mio vastasi hymyillen herttaisesti.

Mä hymähdin sille takaisin ja päästin sen onnittelemaan Alexia.

”Oot kyllä varsinainen tähtipelaaja, hemmetin miniporkkana! Saat anteeksi, että nimitit mua ja Pyryä vanhuksiksi, mutta parempi tehdä yhtä häikäisevä voittomaali ensi pelissäkin!” Mio hihkaisi hyväntuulisesti ja nojautui pörröttämään Alexin punertavia kutreja lähes isällisen ylpeästi. Moinen näky sai mut virnistämään huvittuneena ja huomasin, että Joakimiakin nauratti hieman, varsinkin kun Alexin kasvot punehtuivat mielihyvästä.

Mä tiesin, että mun pitäisi puhua Mion kanssa myöhemmin, sillä en todellakaan aikoisi vain sivuuttaa sen viimeisintä tempausta noin vain. Ei se voinut kohdella mua miten sattui ja heivata mut tieltään aina, kun parempaa osui kohdalle. Sen mä aioin tehdä sille varsin selväksi ja se saisi luvan kuunnella. Mutta juuri nyt, tällä hetkellä, kun ilta-aurinko paistoi meidän yllemme, ruoho oli vihreää, meidän joukkue oli voittanut ja kaikki mun ympärilläni hymyilivät, en mäkään voinut olla yhtymättä kersojen nauruun.

-0-0-0-

Okei. Me oltiin näköjään suututettu aika paljon populaa meidän voitolla. Vastustajajoukkueen penikoiden vanhemmat olivat ihan raivoissaan ja ne mesosivat suureen ääneen skandaalista ja riistetystä voitosta kuin oltaisiin oltu maailmanluokan jalkapallostadionilla vaatimattoman pikkukaupungin nurmikentän sijaan. Yksi varsin äänekäs ja sylkeään rääkyessään auliisti jakeleva täti-ihminen uhkasi jopa pirauttaa jalkapalloliittoon moisesta epäurheilijamaisesta käytöksestä saadessaan selville, että Mio oli vastajoukkueen pallon menetyksen takana.

”Suorastaan röyhkeän uppiniskaista käytöstä sinulta, nuori mies! Ettäs kehtaat varastaa voiton minun Antti-Pekaltani!” tätönen räyhäsi kuin joku mustavalkoelokuvista karannut pirttihirmu ja mä olin melkein pettynyt, kun se ei kaivanutkaan suuren tanttalaukkunsa pohjalta kaulinta tehostamaan mielikuvaa.

”Meidän joukkueessa lapsille ainakin opetetaan ensimmäisinä asioina se, että pelin aikana tulee sulkea pelin ulkopuoliset äänet pois mielestä, jotta peliin kykenee keskittymään. En tiedä miten toisessa joukkueessa on toimittu, mutta huomaa kyllä, ettei teidän poika ainakaan hallitse tuota ammattimaista suhtautumista peliin”, Mion äänensävy oli rauhallinen ja hallittu, mutta sen kasvoilta pystyi kyllä lukemaan varsin selkeästi kuinka innostunut se oli kuuntelemaan kyseisen tantan ininöitä. Täti itsekin näytti siltä, että pienoinenkin kritiikki tämän kultaista Antti-Pekkaa kohtaan saisi naikkosen kiehumaan yli reunan.

”Sinä et kyllä minun Antti-Pekkaani arvostele! Minun poikani on lahjakas pelaaja ja sinä olet ilmiselvästi vain kateellinen hänen lahjakkuudestaan. Saat vielä korvata sen, että sotkit minun poikani tähtihetken. Minä soitan liittoon ja voit heittää hyvästi valmennusurallesi!” tätönen päättikin sitten odotetusta pimahtaa totaalisesti ja kirkui sanomaansa niin raivoisalla volyymilla, että kentän vastapäisten kerrostalojen parvekkeillekin alkoi ilmestyä muutamia hämmentyneitä silmäpareja. Myös pikku Antti-Pekkakin alkoi näyttää hieman nolostuneelta.

”No, ainakin on hyvä huomata, että Antti-Pekka ei ole kokonaan menettänyt kuuloaan huolimatta siitä, että mutsina on tuollainen rääkyvä sekopää, joka -”

Tässä vaiheessa mä päätin, että olisi ehkä paras viedä Mio rauhoittumaan, ennen kuin se onnistuisi pahentamaan tilannetta vielä entisestään. Ei mua sinänsä haitannut, vaikka se olisikin puhunut suunsa puhtaaksi ja kutsunut pirttihirmua jokaisella haukkumasanalla minkä vain muisti, ei tosiaankaan. Mikä mua huoletti oli se, että se täti-ihminen riemastuessaan voisi oikeasti saada Mion vaikeuksiin ja se ei jäisi mihinkään pikku nuhteluun liitolta, vaan pahimmassa tapauksessa Mio saisi potkut, jos se ämmä vaan osasi vetää oikeista naruista.

”Pyry, mitä helvettii -”, Mio sähähti ärsytetyn kissan tavoin, kun tarrasin sitä päättäväisesti käsivarresta jo toisen kerran sen päivän aikana ja voimaa käyttäen vedin sen sivuun astuen itse naisen ja sen väliin.

”Me ollaan tosi pahoillamme -”, mä aloitin hieman pahoittelevaan sävyyn samalla, kun työnsin Mioa tapahtumien keskipisteestä kauemmas ja yritin lepyttää naista edes hiukan, mutta Mio ei ollut kuulevinaankaan moista.

”No ei helvetissä olla!”

”Mio, ihan sun oman hyvinvointis kannalta vois nyt olla hyvä hetki pitää se hemmetin suukku kii! Me ollaan tosi pahoillaan ja se oli varmasti vaan joku vahinko, että -”

”Toi ämmä oli vahinko!”

”Mio!”


Mä tiukensin otettani sen käsivarresta ja riuhdoin sen äkäisestä väkijoukosta kauemmas, sillä tätösen oma setänen alkoi näyttää vähän siltä, että Mio saisi maistiaisen sen nyrkistä, jos solvaaminen ei loppuisi. Mio ei alistunut kovinkaan säyseästi retuuttamiseen, vaan pisti vastaan kuin kuljetuskoppaan joutuva kissa riuhtoen itseään raivokkaasti irti.

”Onko pakko vittu aina repiä mua joka suuntaan?” se sihahti heti, kun me oltiin mun mielestäni päästy sopivan matkan päähän vanhempien ryhmästä ja kun olin uskaltanut hieman höllentää otettani siitä.

”Jos et käyttäytyis ku idiootti koko ajan niin ei mun tarvis”, heitin sille takaisin pitäen tiukkaa linjaa, sillä en todellakaan pellavakutriseen poikaan kohdistuvasta suojeluvaistostani huolimatta ollut unohtanut mitä se oli mulle tänään tehnyt, enkä mä alkaisi tosiaankaan nöyristelemään sen edessä.

”No toi ämmä todellakin ansaitsi sen!” Mio puuskahti kärttyisesti ja käänsi päätään suodakseen naiselle hyytävän mulkaisun mun ohitseni.

”Entä mä? Ansaitsinko mäkin sen?” en voinut olla tivaamatta.

”Ai minkä?” Mio kysyi, mutta ei katsonut mua silmiin.

”No tiedät aivan hyvin minkä, Mio.”

”Se on eri asia.”

”Se on ihan vitun sama asia. Sä et näe olevas tolle tantalle mitään velkaa, etkä sä kuulemma ole mullekaan mitään velkaa, vai miten se meni?” puuskahdin turhautuneena kiristäen uudelleen otettani toisen pojan käsivarresta kuin viestittäen, ettei se pääsisi musta niin helpolla eroon kuin jostain mäkättäjätädistä.

”Rauhotu ny vähän.”

”Ai  rauhotun? Miksi mun pitäis rauhoittuu? Et sä voi tehdä noin, Mio! Et sä voi vaan feidata mua tolleen peleissä ja olla kuin mitään ei olis tapahtunu! Me ollaan yhdessä valmentajia, etkä sä voi lähtee vetään tolleen!” huusin sille kaikki pelin aikana patoutuneen turhautumisen ja mun tylpät kynnet pureutuivat vaativina sen ruskettuneeseen ihoon.

”No mut-”

”Helvetti mitään muttia nyt, Mio!”

”Pyry, sä-”

”Et sä voi vaan-”

”Pyry, nyt oot hetken vittu hiljaa! Anteeks! Kuulitko, anteeks!” Mio huusi takaisin ääni tiheänä samaa turhautumista mitä itsekin tunsin sisälläni.

”Ei se riitä, että sä – mitä?” älähdin typertyneenä ja tunsin suuni väkisinkin levähtävän hämmästyksestä raolleen.

Kuulinko mä oikein? Oliko Mio oikeasti pyytänyt anteeksi multa vai oliko se pirttihirmu ehtinyt karjua munkin kuulon jumiin?

”No kuulit kyllä. Älä todellakaan kuvittele et toistan enää”, Mio tuhahti jo hieman närkästyneesti ja näytti olevan varsin kiinnostunut vilkuilemaan mustia tennareitaan.

Mä tunsin kireyden kasvoillani rentoutuvan huomattavasti ja pieni, pehmeä hymy kohosi poskilleni.

”Ei tarvi”, lupasin ja otteeni pojan käsivarresta hellentyi huomattavasti.

Mio kohotti vihdoin katseensa muhun ja sen mustikkasilmissä häivähti jotain, mikä sai hieman kutkuttavan tunteen ilmestymään mun alavatsaani.

”Mä en tiedä miksi, miten tai mikä mut joku on muuttunu”, Mio sanoi hieman varovaiseen, testaavaan sävyyn tarkkaillen hervahtamatta silmiäni odottaen mun ensireaktiotani kuin olisi pystynyt siitä analysoimaan, kuinka pitkälle kannatti jatkaa.

”Niin on”, vastasin myöntyvään sävyyn kutsuen sitä jatkamaan.

”Ja vaikka mä en haluaisikaan myöntää asiaa, sillä mä ja sä… no, ei tulla toimeen tai ainakaan meidän ei pitäis… niin mä kuitenkin tajuun että oon jotain sulle velkaa”, Mio jatkoi kuulostaen nyt jo hieman vaivaantuneemmalta kuin ei olisi halunnut puhua asiasta enempää, mutta mä en ollut ihan vielä valmis jättämään juttua siihen.

”Kuten, että katsot seuraavalla kerralla mun kanssa kersojen pelin?” mä painotin vielä tehdäkseni mun kantani selväksi.

”Kuten niin”, Mio myönsi, ja mä päätin päästää sen piinasta.

”Mites pikku Jermukka ja palosammutin?” kysyin hieman huvittuneena vilkuillen poikien suuntaan. Nämä olivat aika näppärästi äkäisen väkijoukon vankina, joka oli kääntänyt syyttävät sormensa niiden suuntaan mun raahatessa Mion pois niiden ulottuvilta.

”No, varmaan ainakin nähdään nyt pitääkö ne huhut Jerestä paikkaansa”, Mio sanoi ja virnisti pienesti.

”Ai? Eikö kaikkien kultien pitänytkään olla sun uskollisia ja aivottomia käskyläisiä?” en voinut olla kiusoittelematta.

”Äh. Pää kii, hinttivarpunen”, Mio heitti takaisin, mutta se hymyili. Ja mä hymyilin takaisin.





-0-0-0-0-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti