Osa 9

ALWAYS IN YOUR SHADOW

OSA 9

Pyry:


Mä havahduin epätoivostani pukuhuoneiden ovien lävähtäessä auki ja iloisena pulputtavan penskalauman rynnätessä sisälle hämäriin palloseuran tiloihin. Joakim ja Max vitsailivat jostain äänekkäästi nauraen ja näyttävästi ilmeillen. Mukaan juttuun liittyi pian myös Alex, joka väänsi kasvoilleen mitä hullunkurisimman irveen muiden viihdytykseksi. Koko poikaporukka ryhtyi vaatteiden vaihtoon naurusta tyrskien.

Useimmat penskoista tervehtivät mua hilpeästi, jopa Alex huikkasi moin mun suuntaani. Ennen mä olisin varmaan rämähtänyt penkiltä lattialle silkasta hämmästyksestä, mutta nyt mä tyydyin ainoastaan hymyilemään takaisin punakutriselle pojalle. Mun ja Mion alati muuttuvista ja sotkuisista väleistä huolimatta pennut olivat sentään näyttäneet vihdoin löytäneen yhteisen sävelen ja kuppikunnat oli kaikkien iloksi unohdettu.

Kersojen hilpeä tunnelma oli ilahduttavaa katseltavaa ja yritin päästä mukaan tunnelmaan heittämällä jotain tuttavallista ja vitsikästä juttua penskojen kanssa, mutta mun ajatukseni eivät olleet täysin mukana rupattelussa. Kun kommunikoinnista ei näyttänyt tulevan mitään, päädyin vihdoin vaihtamaan jalkapalloseuran t-paidan ylleni. Ulos kentälle en vielä kuitenkaan uskaltautunut, en ennen kuin sinne olisi eksynyt muutama kersakin, sillä pelkkä ajatus Mion kanssa kahdestaan jäämisestä mun tunnepurkaukseni jälkeen hirvitti. Oikeastaan pelkkä ajatus Mion näkemisestä sai sillä hetkellä mun sisuskaluni kiemurtelemaan epämukavasti.

En ollut koskaan sen pahemmin välittänyt pölyisistä pukuhuoneista, joiden ilma oli tunkkaista, lattiat multaiset ja penkit hajoamiskunnossa, mutta sillä hetkellä huoneen pölyinen nurkka tuntui turvapaikalta, jonne mun olisi tehnyt mieli käpertyä, sulkea silmäni ja kuvitella, että tätä päivää ei olisi lainkaan tapahtunut. Mä halusin hautautua tomuun ja unohtaa sirpaleet yönsinisissä silmissä. Mä halusin kieltää ilkeät sanani, väittää kasvot viattomina, etteivät ne olleet karanneet mun huuliltani, kasvaneet mun omasta epävarmuudestani, ruokailleet mun mustasukkaisuudellani ja peloillani.

Mä olin niin kovasti tahtonut olla tasavertainen Mion kanssa, mutta en mä koskaan ollut halunnut olla samanlainen. Mio oli se, joka kykeni satuttamaan ihmisiä ilman sen suurempia tunnontuskia ja hymyilemään vielä huvittuneesti päälle, mutta en mä osannut olla sellainen. Mä en voinut vain tunteettomasti kohauttaa olkiani, jos tiesin loukanneeni jotakuta. Olkoonkin sitten Mioa. Enkä mä ollut täysin varma oliko poika tällä kertaa edes ansainnut mun räyhäämistäni.

Mion maine oli yleisessä tiedossa meidän kaupungissa. Se ei etsinyt vakavaa suhdetta tai rakkautta, se vain halusi pitää hauskaa. Se oli käynyt läpi sen verran kunnioittavan määrän meidän kaupungin naispuolisesta väestöstä, että ihmisen oli täytynyt todella kasvaa tynnyrissä, jos se ei tiennyt mikä Mio oli miehiään. Eikä Mio ollut mun mielestä koskaan juurikaan peitellyt menneisyyttään naisasioissa, mutta silti aina naiset vain lankesivat siihen ja sen maailmanvaltias-asenteeseen. Eivätkä vain naiset. Mä olin ollut hyvää vauhtia lankeamassa siihen myös.

Meillä oli koko menneisyys meitä vastaan, jokainen katkera muisto muistuttamassa siitä, kuinka meidän tulisi inhota toisiamme. Mulla oli niin monta hyvää syytä vihata Mioa. Oli Johannes, jolle Mio oli syöttänyt valheita, oli koulukiusaamista, nauloja kengissä, askartelusaksilla taiteiltuja koulukirjoja. Ja tietenkin oli Fanny, se kaikkein pahin ja anteeksiantamattomin teko.

Ja silti mä en kyennyt vihaamaan elovenapoikaa. Jokaisen ilkeän teon vastineeksi oli jotain mikä sai mut kaipamaan sitä niin, että hengittäminen sattui. Mä muistin pienen pojan kummitustalon narisevilla lankuilla, makaamassa hengästyneenä lumihangessa mun vieressäni lumisodan jälkeen huppu täynnä lunta, lapaset märkinä. Linnoituksen luokan perällä, kepposet kuutosjengille, pulkkamäet takaperin laskien ja ennen kaikkea pienen pojan naurun, sen aidon. 
Mä en ollut myöskään unohtanut sinisiä silmiä suurina ja pelokkaina Elias Kelovaaran puhutellessa poikaansa, en niitä yömyöhäisiä soittoja, joiden jälkeen mä olin pakottanut äidin hakemaan Mion meille. Mä näin yhä mielessäni pienen pojan makaamassa patjalla mun huoneeni lattialla Turtles-lakanoissa tuijottaen ilmeettömänä kattoon ja yrittäen niin kovasti olla vahva. 

Mun olisi kuulunut olla vahingoniloinen siitä, että olin vihdoin onnistunut iskemään Mioa jonnekin suojamuurin taakse ja horjuttanut sen ylipaisunutta egoa edes hieman. Mun olisi pitänyt saada jotain sadistista nautintoa siitä, että Miokin oli loppujen lopuksi vain ihminen ja kun sitä vastaan hyökkäsi tarpeeksi kauan, niin kyllä siihenkin lopulta koski. Mutta se särkynyt katse toi mun mieleeni niin elävästi ne lapsuuden yöt, jolloin kumpikaan meistä ei ollut nukkunut. Mio oli maannut koko yön tuijottaen varjojen värittämää kattoa silmät kiiluen epäilyttävän kirkkaasti pimeässä, ja mä olin tuijottanut salaa sitä peittoni suojista toivoen jotenkin voivani muuttaa kaiken paremmaksi. 

Joka kerta kun Mio oli soittanut ja kysynyt hiljaiseen sävyyn voisiko se tulla meille yöksi, olin vihannut sen vanhempia ripauksen verran enemmän. Joka kerta kun Mio oli istahtanut meidän auton takapenkille yökyläreppu mukanaan kuolleen ja miottoman näköisenä, mun olisi tehnyt mieli huutaa, säikäyttää Mio takaisin siihen elottomaan kuoreen, joka oli ilmestynyt meidän nuhjuisille autonpenkeille.
Jonain päivinä mä olisin halunnut ravistella, kiljua, potkia, lyödä, havahduttaa sen vanhemmat tajuamaan, että niiden poika tarvitsi niitä ja pakottaa ne viettämään aikaa Mion kanssa. Toisina päivinä mä taas olisin halunnut viedä Mion niiltä kokonaan pois, jotta ne ei olisi enää pystyneet satuttamaan sitä.   
 
Ja vielä vuosien jälkeen ne terävät, rikkinäiset palaset sen silmissä saivat mussa aikaan aivan saman reaktion. Mä yhä toivoin jotenkin voivani muuttaa kaiken niin paljon paremmaksi, en vain Mion, mutta myös mun itseni vuoksi.

-0-0-0-

Mio istui nurmikolla toisen maalin lähellä ja hypisteli käsissään nimilistaa niin kiireellisen näköisenä, että olisi voinut luulla listan tarjonneen pojalle kovinkin merkittäviä faktoja, kuten totuuden elämän tarkoituksesta tai kaavoja avaruuden tilavuudesta. Mä astelin varuillani pojan luokse yrittäen samalla kehitellä mielessäni sanoja, jotka palauttaisivat kaiken ennalleen, meidän välit sellaisiksi kuin ne olivat ennen välikohtausta olleet. Eiväthän ne silloinkaan mitenkään hyvät olleet olleet, mutta kyllä me oltiin alkukesän aikana saatu edes hieman edistystä aikaan. 

Päästessäni pellavapään luokse mä pysähdyin hetkeksi hieman vaivaantuneen oloisena sen eteen tuijottaen sen täysin sulkeutunutta ilmettä, tiukasti yhteen puristuneita huulia ja leuan ylvästä linjaa kuin yrittäen imeä sen vihasta jotain voimaa itselleni. Lopulta aukaisin epävarmasti suuni ja päästin ilmoille ne tarkkaan suunnitellut nerokkaat sanat, jotka selittivät kaiken, pyysivät anteeksi ja paikkasivat meidät välit takaisin entiselleen.

”Ööm, mitä meillä olikaan suunnitelmissa tämän päivän treenejä varten?”

Mio ei aivan lämmennyt mun sulavalle ja varsin ovelalle yritykselleni parantaa ilmapiiriä meidän välillämme, vaan se länttäsi tuntisuunnitelman mun käsiini kohottamatta katsettaan hetkeksikään nimilistan kiehtovista arvoituksista. Okei, se ei ollut ihan toiminut niin kuin olin suunnitellut. Se ei ollut toiminut lainkaan.

Hieman epävarmana siitä miten mun olisi pitänyt jatkaa laskin katseeni hetkeksi käsissäni olevaan paperinippuun, selasin tuntisuunnitelmanivaskaa oikean päivämäärään kohdalle ja totesin meillä olevan ohjelmassa yhteisleikkejä. Tunti oli viimeinen ennen juhannusta ja tunteja suunnitellessamme me oltiin sovittu Mion kanssa keksivämme jotain rennompaa toimintaa ennen keskikesän juhlaa.

Kun olin toljottanut Mion siistillä käsialalla kirjoitettua ”yhteisleikit”-saraketta jo sallittua pidemmän ajan, päätin ottaa itseäni uudestaan niskasta kiinni ja jatkaa vähän määrätietoisemmin.
”Tuota... Mio? Mä haluaisin sanoa et oon pah -”, aloitin, mutta lauseeni kesketyi vaalean pojan pongahtaessa yhtäkkiä ylös nurmikolta. Ennen kuin mä olin ehtinyt ihmetellä asiaa sen suuremmin, poika oli jo painellut mun ohitseni Alexin seuraan kuin olisin ollut ilmaa.
Hetken toljotin sen perään täysin typertyneenä, mutta tajusin onneksi kääntää katseeni muualle Alexin suodessa muhun hyvin kummastuneen katseen tuijottamiseni vuoksi. Roikotin avuttomana tuntisuunnitelmaa toisessa kädessäni tietämättä lainkaan mitä mun olisi pitänyt tehdä. Tästä nimittäin tulisi huomattavasti vaikeampaa, jos Mio ei edes antaisi mulle mahdollisuutta pyytää anteeksi.

Kun Joakim tuli tiedustelemaan, että alotettaisiinko me tunti kohta, määräsin penskat pelaamaan polttopalloa toivoen saavani mahdollisuuden jutella Mion kanssa sillä aikaa. Mio kuitenkin rutisti mun toiveeni kasaan lähes heti ilmoittamalla, että osallistuisi myös leikkiin mukaan ja lupautuipa poika vielä ensimmäiseksi polttajaksikin. Koska en halunnut jäädä yksikseni kentän reunalle norkoilemaan, päätin myös liittyä peliin mukaan ja astelin pettyneenä kakaroiden seuraksi rinkiin. 

Mio oli aina ollut lähes ylivertainen pallon tähtäämisessä ja ringin joukkio karsiutuikin tasaista vauhtia. Pellavapää oli pitänyt potkunsa kesyinä ja harmittomina koko pelin ajan. Ne eivät olleet lähteneet kovinkaan suurella voimalla ja tuskin olivat osuessaan sattuneet lainkaan. Se sai mut toivomaan, että se olisi edes hieman rauhoittunut. Mä sain kuitenkin pian huomata olleeni hyvin, hyvin kohtalokkaasti väärässä, sillä kun meitä oli ringissä jäljellä enää vain muutama, Mio sinkautti mun suuntani sen verran raivokkaan potkun, että jos se olisi osunut, mun keuhkoni olisivat luultavasti tulleet selästä läpi.
Onneksi seuraavana potkuvuorossa oli Sami, joka tähtäsi myös mun suuntaani. Mä päätin oman turvallisuuteni vuoksi antautua ja antaa pallon koskettaa jalkaani. Kun astelin ringin ulkopuolelle, mä yritin saada katsekontaktia pellavapäähän, mutta se katsoi visusti aivan vastakkaiseen suuntaan.

Kun polttopallo saatiin päätökseen, me siirryttiin riparilla opetettuun Romeo ja Julia -leikkiin, mikä herätytti poikaporukassa paljon enemmän naurua ja nolostumista kuin silloin joskus vuonna lapio ja kihveli mun sekalaisessa rippikouluryhmässä. Mä seurasin huvittuneena, kuinka kersat yrittivät mahdollisimman tunteellisesti ja dramaattisesti julistaa palavaa rakkauttaan toisilleen yrityksenä saada vastapuoli nauramaan ja siten tippumaan pelistä. Me oltiin luvattu palkinnoksi kilon pussi irtokarkkeja, joten pennut olivat erityisen innostuneita voittamaan leikin.

Me oltiin juuri todistamassa Alexin pakahduttavan romanttista heittäytymistä Joakimin jalkoihin, kun yhtäkkinen kimeä huuto kantautui kentälle. 
”Mio!”
Alex lopetti rakkaudentunnustukset kuin seinään ja jäi muiden tavoin tuijottamaan hämmentyneenä nurmikentän laidalle ilmestynyttä tyttöä.

Tytön vaaleanruskeat hiukset heilahtivat puolelta toiselle tämän kävellessä ripeästi meitä kohti. Mä näin jo kaukaa tytön kasvojen lähes hurjistuneen ilmeen, joka sai tytön tylsät silmät näyttämään hetken ajan kiinnostavilta. Punatut huulet olivat viivasuorat, ilme raivoisan loukkaantunut ja koko vartalon asento sellainen, että sotaan oli valmistauduttu. 
”Mitä sä teet täällä?” kuului tasainen ääni mun selkäni takaa, mutta huolettomissa sanoista pystyi selvästi erottamaan uhkaavan vivahteen. 

Mä ja koko penskalauma riistettiin katseemme Rantalan Marista ja käännettiin ne Mion suuntaan. Hetki sitten musta lähes raivoisalta näyttänyt Mari muistutti nyt enemmänkin uitettua kissanpentua Mion rinnalla. Pellavapään silmät olivat kiperintä pakkasyötä tummuudessaan ja tämän jokainen lihas jännittynyt äärimmilleen kuin petoeläimellä, joka oli valmis hyökkäämään uhrinsa kimppuun ja raatelemaan tämän hengiltä. 
Mari ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan vaalean pojan vaaralliseksi muuttunutta katsetta, vaan tuntui pelkästään innostuvan saamastaan huomiosta.
”Mähän oon missä haluan! Varsinkin kun sä et edes vittu vastaa mun puheluihin!” tyttö kiljui, eikä sitä näyttänyt ollenkaan kiinnostavan se, että sillä oli yleisöllinen pieniä kersoja ympärillään.
Pennut katselivat huutavaa tyttöä suut auki kuin se olisi ollut joku avaruuden muukalainen, joka oli saapunut kaappaamaan niiden toisen valmentajan alukselleen. Alex varsinkin näytti siltä kuin se olisi paraikaa suunnitellut pelastussuunittelmaa Mion hyväksi.

”Ja siitä ei voinut päätellä mitään?” Mio tiedusteli kylmällä äänensävyllä, joka viestitti ainakin mulle selvästi ja kuuluvasti, ettei Mio tahtonut olla Marin kanssa missään tekemisissä.
Mari ei kuitenkaan näyttänyt aivan tajuavan tätäkään viestiä, vaan se tuijotti elovenapoikaa puoleksi hämmästyneenä, puoleksi kiukkuisena.
”Mä olen töissä nyt, joten jos voisit häipyä”, Mio jatkoi tyynesti kuin olisi puhunut kolmevuotiaalle tai jollekin hieman vajaaälyiselle. Sen vähättelevä ja holhoava äänensävy taisi vihdoin havahduttaa Marinkin.
”Vitun homokusipääpaskiainen!” se kiljaisi itsehillinnän täysin menettäneen ja talloi hetken ajan nurmikkoa korkkareillaan niin raivokkaasti, että olisi voinut luulla nurmikkoparankin tehneen jotain anteeksiantamatonta.
”Ensin sä sanot mulle, että oot ihastunut muhun ja heti seuraavana päivänä meet nuoleen jotain vitun huoraa!”

Mä kohotin kulmiani niin Marin itse sanoille kuin sen sanavalinnoillekin. Ensinnäkin, se olisi ehkä voinut valita hieman kauniimpia sanoja käytettäväksi penskojen kuullen, jotka tuijottivat yhä keskustelua yhtä kiinnostuneena kuin jotain jännittävää PlayStation-peliä. Toiseksi, kaikesta huolimatta en voinut olla säälimättä Maria. Mä en tiennyt mitä oli tapahtunut tai mitä Mio oli sanonut, mutta se oli tehnyt todella paskamaisesti, jos oli väittänyt olleensa ihastunut tyttöön päästäkseen sänkyyn.

Mä en kuitenkaan päässyt selvittämään asian todellista laitaa, sillä Miokin taisi tajuta, että sen naisdraamat saattoivat olla vähän liikaa pikkuisten korville. Se nappasi määrätietoisesti Maria ranteesta ja repi sen vastusteluista ja kiroilusta huolimatta kauemmas pukuhuoneiden suuntaan, jotta ne olisivat saaneet keskustella rauhassa. 

”No niin, eiköhän jatketa. Alex, se taisi jäädä suhun”, mä patistin kersoja, kun ne eivät tuntuneet saavan silmiään irti Miosta ja Marista. 
Alex nyökkäsi hieman vastahakoisen näköisenä ja alkoi sitten muistella mihin oli jäänyt ennen Marin keskeytystä. Ennen kuin se jatkoi rakkauden lurituksia Joakimille, se kuitenkin mutisi teeskennellyn rakkauden kohteelleen jotain, josta mä kykenin erottamaan ainoastaan sanat ”kamala akka” ja ”hirveä harakka”. 

-0-0-0-

Lopputunnin mä vedin penskoille yhteisleikkejä yksinäni, sillä Mio oli unohtunut väittelemään kiivaasti Marin kanssa. Tai väittely oli oikeastaan kiivas ainoastaan Marin puolelta, kun taas Mio näytti enemmänkin pitkästyneeltä kuin närkästyneeltä. Marin kasvot näyttivät synkkenevän synkkenemistään kinastelun edetessä ja tytön ääni kohosi välillä niin kimeäksi ja korkeaksi, että sen loukkaantuneisuus kantautui munkin korviin. 
”Miten sä voit tehdä näin? Mä oikeasti tykkään susta niin paljon! Ja mä luulin et.. et -”, itkuinen ääni sopersi pukuhuoneiden luota.
En kuullut mitä Mio sanoi takaisin, mutta jotain todella loukkaavaa sen oli täytynyt olla, sillä sen sanat saivat Marin henkäisemään järkyttyneenä. Tyttö tuijotti hetken pellavapäätä kuin shokissa, ennen kuin kääntyi ympäri ja juoksi kentältä pois kastellen vihreän nummen kyyneleillään.

Pennut olivat siinä vaiheessa jo onneksi sen verran syventyneitä rosvo ja poliisi -leikkiin, etteivät edes huomanneet kyseistä välikohtausta, mutta multa se ei jäänyt huomioimatta. Vaikka mä olin kuinka vihannut Maria ja sen lapsellista kikatusta Kultajoutsenen terassilla, vaikka mä olin inhonnut sen Mioon takertuneita käsiä, onnellista hymyä ja ylipäätänsä sitä, että se oli saanut viettää aikaa mun lapsuudenkaverin kanssa, mä en voinut sillä hetkellä olla tuntematta sääliä sitä kohtaan. Se oli näyttänyt niin onnettomalta ja rikotulta ja todella pelkäsin, että joku päivä Karo tulisi näyttämään aivan samanlaiselta.

Me saatiin vihdoin tapahtumarikas tunti päätökseen, enkä mä voinut muuta kuin huokaista huojennuksesta pentujen vanhempien alkaessa ilmestyä paikalle. Me toivotettiin kersoille hyvät juhannukset ja mä jaoin niiden vanhemmille muistuksen tulevasta pelistä, joka pidettäisiin lähes heti juhannuksen jälkeen meidän kentällä. Kun kaikki lapset oli ängetty autoihin, Mio lähti sanaakaan sanomatta kohti pukuhuoneita ignooraten mut taas aivan täysin. Mä en kuitenkaan aikonut päästää sitä niin helpolla, vaan juoksin sen kiinni. 

”Mikä ihme tossa Marin ja sun jutussa oli kyse?” mä tivasin siltä päästyäni sen rinnalle. 
Mun hengitykseni tuli ulos asteen normaalia raskaampana yhtäkkisen juoksupyrähdyksen jälkeen ja mä olin niin keskittynyt pysymään toisen pojan matkassa, etten aluksi edes tajunnut sen pysähtyneen. Mä jähmetyin kesken askeleen ja pyörähdin sitten ympäri nähdäkseni syyn Mion yhtäkkiseen pysähtymiseen. 
Mä nielaisin aika kuuluvasti huomatessani sen vihdoin vastaavan mun katseeseeni ensimmäisen kerran koko treenien aikana ja aloin toivoa, etten olisi sittenkään avannut suuntani. 
Merimyrskynsiniset silmät salamoivat sen verran vaarallisesti, että hyvin pian aloin tuntemaan oloni turvattomaksi, sillä kentällä ei ollut enää meidän kahden lisäksi ketään muuta.

”Ja miksi se sua kiinnostaa? Mä en kaipaa sun moraalisaarnoja”, se sihisi hyvin kissamaiseen tyyliin ja muistutti mua taas saalistaan vaanivasta kissapedosta.
”En mä sitä. Mä vaan -”
”Sä mitä? Tulit kertoon lisää syitä miksei kukaan voi välittää musta paskan vertaa tai miksi mä olen sun mielestä täysin sydämetön kusipää?” elovenapojan äänensävy oli niin hyökkäävä, että mä hätkähdin tahtomattani.

”Mä olen pahoillani, mun ei olisi pitänyt...” yritin katuvana, mutta sekään ei tuntunut auttavan, vaan Mio tuntui vain saavan lisää öljyä liekkeihinsä. Se soi muhun niin murhaavan katseen, että mun olisi tehnyt mieli luikkia kentältä pakoon.
”Kuvitteletko sä oikeasti, että mä välitän?” se lähes huusi, mikä ei ollut lainkaan Mion tapaista. 
Se ei koskaan huutanut. Se sähisi, se tiuski, se lateli ilkeyksiä kylmän rauhallisella äänellä, se oli jäätä, mutta se ei koskaan huutanut. Mä olin meistä se, joka yleensä tulistui, huusi naama punaisena ja raivosi kuin mielipuoli. Mä olin se, joka oli tulta ja raivoa, kun taas Mioa oli yleensä pelkkää jäätä, ilkeitä sanoja ja täysin kontrollissa olevaa kiukkua.
”Mä en kaipaa sulta mitään! En varsinkaan mitään anteeksipyyntöä, jonka sanottuasi sä voit taas teeskennellä olevasi niin vitun täydellinen ihminen!”

Mä en osannut muuta kuin tuijottaa silmät suurina, kun Mion jääkuori mureni pala palalta polttavan kiukun alle. Sen vaivalla rakennettu hillitty ja välinpitämätön rooli halkeili pojan tunteiden ryhtyessä kapinaan. Ne olivat nähneet pakotien Mion aukottomaksi kuvitellusta kontrollista ja hyökänneet poikaa itseään vastaan. Pitkästä aikaa Mio vaikutti oikeasti tuntevan jotain täydellä kapasiteetilla.

”Mä en ole koskaan väittänyt olevani täydellinen”, aukaisin suuni kovin vastahakoisena, sillä olin aivan liian lumoutunut pellavapään itsehillinnän pettämisestä, enkä olisi halunnut rikkoa hetkeä latteilla sanoilla. 
”Etkö muka? Sä käyttäydyt kuin olisit mua miljoona kertaa parempi ihminen”, Mio heitti takaisin äänensävy jo hieman hillitympänä, mutta kiukku kuului yhä sen sanoissa vahvana.
Mion syytöksen herättivät mut lumoutuneesta tilastani ja saivat mutkin puolustuskannalle. 
”Ai mä vai? Sä se marssit ympäriinsä kuin joku Jumalan lahja ihmiskunnalle!” kivahdin vaalealle pojalle takaisin loukkaantuneena siitä, että se kehtasi väittää mua itsekkääksi ihmiseksi, vaikka se itse ei varmasti rakastanut ketään muuta kuin peilikuvaansa. 
”No sittenhän mä en poikkea susta mitenkään”, tuttu sarkastinen sävy oli palanut Mion ääneen.

”Miten niin? Mä en ole koskaan käyttäytynyt ylimielisesti, enkä mä-” julistin tuohtuneena ja täysin typertyneenä siitä, että Miolla oli pokkaa syyttää mua omahyväisyydestä ja ylimielisyydestä. 
Mio naurahti kylmästi ja pistävästi mun puolusteluiden päälle.
”Mä sentään myönnän olevani ihan helvetin itserakas. Mutta sä, sä vain vedät jotain muka niin epäitsekästä roolia, vaikka sun elämä oikeasti pyörii vain sun oman navan ympärillä.”
On se pyörinyt aika paljon sunkin navan ympärillä, ajattelin turhaantuneena, mutten sanonut sitä tietenkään ääneen. 
”Mä - mä en ole samaa mieltä sun kanssa”, oli ainoa mitä sain sanottua, sillä Mion yhtäkkinen hyökkäys mun oletettua itserakkautta kohtaan oli tullut ihan puskista. 
Miten se pystyi väittämään mitään sellaista? Mä en ollut todellakaan itsekäs ihminen! Mä olin saanut kärsiä niin paljon sen omahyväisyyden ja itserakkauden vuoksi ja se kehtasi syyttää mua! 

”Älä? Ihanko tosi? Nyt kusetat”, sanat tihkuivat sarkasmia ja piruilua.
”Me ei olla koskaan mistään samaa mieltä, eikä me tulla lainkaan toimeen. Eikä me koskaan tullakaan”, Mio jatkoi vielä.
Mutta me voidaan tulla, jos me yritetään! Mä haluan, että me tullaan toimeen! mietin tuskastuneena.
”Meidän on pakko tulla toimeen niin kauan, kun me valmennetaan samaa joukkueta”, oli kuitenkin se versio, joka pääsi ulos suustani. 

”Eli ei kauan.”
”Miten niin?” mun äänensävyyn oli yhtäkkiä eksynyt vivahdus hätääntymistä.
Mio ei vastannut. Se vaan katsahti muhun ilmeettömänä, ennen kuin paineli pukuhuoneisiin sen näköisenä, että mun oli parempi pysyä siitä kaukana. 

-0-0-0-


Citymarketin retiisinpunaiset ostoskärryt heittelehtivät parkettilattialla sinne tänne kolmen eri henkilön yrittäessä ohjata kärryjä. Meidän äiti piti tukevasti ohjaustangosta kiinni ja yritti pukata puolillaan olevaa kärryä hedelmäosaston suuntaan, kun taas vasemmalta hyökkäävä käsipari riuhtoi kärryä lihaosaston suuntaan ja oikealta päin tarttuvat sormet nykivät kotteroa alkoholijuomien luokse. 
”Kuulkaas nyt, banaania ainakin otetaan”, äiti huomautti tarmokkaasti, mutta mä erotin pienen hymynkareen sen punatuilta huulilta.
”Ei me juhannuksena voida mitään banaania puputtaa! Me tarvitaan saunamakkaraa”, Johannes ilmoitti ja tyrkki jääräpäisesti kärryä lihatiskille päin.
”Mä tarvitsen ainakin six-packin olutta Korpijärvelle”, intin väliin pelkästä tottumuksesta, vaikka olisin voinut Johannesta lainaten vaikka sitten puputtaa koko juhannuksen banaania pelkästään siitä ilosta, että mun perheeni oli pitkästä aikaa koossa. 

Mun isoveljeni Johannes oli tullut kotiin juhannuksen viettoon, ja me molemmat äidin kanssa oltiin tosi iloisia saadessamme nähdä sitä pitkästä aikaa. Vaikka olinkin odottanut juhannusta Korpijärvellä jo päättäjäisistä lähtien, olin hieman pettynyt joutuessani hylkäämään isoveljeni seuran jo niin pian sen saapumisen jälkeen. Johanneksen näkeminen oli nimittäin ollut jo useamman vuoden ajan harvinainen onni meidän perheessä. 

Johannes ei ollut koskaan sen kummemmin ihastunut siitä, että Esko ja Sonja olivat liittyneet meidän perheeseen muutama vuosi isän lähdön jälkeen. Sen mielestä me oltiin pärjätty niin hyvin ilman isääkin, ettei me tarvittu ketään muutakaan. Mä olin aluksi ollut sen kanssa samaa mieltä, sillä olin tottunut pitämään meitä voittamattomana ja etenkin erottamattomana kolmikkona. Me oltiin oltu isän lähdön jälkeen aivan mielettömän läheisiä. Me oltiin tehty kaikki yhdessä, niin epämieluisat kotityöt kuin triojäätelön mussuttamisetkin. Meidän äiti oli aina ollut vain meitä varten, kuunnellut meidän huolia, pelannut nintendoa meidän kanssa ja puhdistanut polviin tulleet haavat. Me oltiin niin totuttu siihen, että äiti oli uhrannut kaiken vapaa-aikansa meidän paapomiseen, joten Eskon ilmestyminen kuvioihin oli tullut aikamoisena shokkina. Yhtäkkiä äiti ei ollutkaan ainoastaan meidän, vaan se oli tavannut miehen, joka oli rakastanut sitä ja jota se itse oli myös rakastanut.

Mä en ollut aluksi luottanut juurikaan Eskoon, ja Johannes oli luottanut vielä vähemmän. Isä oli hylännyt meidän ilman sen suurempia tunnontuskia, eikä ollut juurikaan vaivautunut pitämään yhteyttä lähtönsä jälkeen, joten miksi tää uusi mies ei voisi myös tehdä samoin? Tällä uudella miehellä oli vielä paremmat mahdollisuudet tehdä katoamistemppu, koska sillä ei ollut minkäänlaisia siteitä tai velvollisuuksia mua tai Johannesta kohtaan. Meillä oli ollut hyvin voimakkaat ennakkoluulot meidän elämäämme yhtäkkiä saapunutta miestä kohtaan, ja Johannes oli jopa mennyt niin pitkälle, ettei se ollut puhunut Eskolle ensimmäiseen kuukauteen mitään. Eikä sen puoleen Sonjallekaan. Mäkään en ollut ollut mitenkään ihastuttava poikapuoli Eskolle, mutta Sonjan kanssa me oltiin hyvin pian löydetty yhteinen sävel.

Mussa ja Sonjassa oli hyvin paljon yhteistä. Me oltiin molemmat hyvin välittömiä tunteiden suhteen. Me annettiin kaiken näkyä sekä kuulua. Mä olin tottunut aina näyttämään tunteeni suoraan, jonka vuoksi mulla olikin ollut jonkin verran vaikeuksia välillä ymmärtää muiden tunneskaaloja. Erityisesti hankaluuksia oli tuottanut mua tunneasioissa huomattavasti varautuneempi Johannes, ja tietenkin Mio, joka kuoletti tunteensa välillä täysin. Sonjan kanssa mulla ei ollut ollut missään vaiheessa samanlaista ongelmaa, sillä se oli läväyttänyt tunteensa ja mielipiteensä suoraan mun naamalle jo ensimmäisistä päivistä lähtien.

Johannes oli alkanut vältellä lettipäistä pikkutyttöä, joka paiskoi ovia suutuspäissään ja kiljui innosta hyvällä tuulella ollessaan, mutta mä olin tykästynyt uuteen tulokkaaseen heti. Mä olin ymmärtänyt tyttöä ja mä olin saanut siitä lähes heti sellaisen käsityksen, että sekin oli ymmärtänyt mua. Me oltiin molemmat ihmisiä, jotka elivät tunteella. Mä raivosin ja viskoin tavaroita, kun suututti, hautauduin peiton alle murehtimaan, kun olin surullinen ja suorastaan loistin positiivisuutta ja elämäniloa, kun olin hyvällä tuulella. Mä en ollut koskaan vaivautunut peittämään sitä mitä tunsin, enkä olisi varmasti osannutkaan, sillä koin asiat yleensä hyvin vahvasti tunteella. Sonja oli ollut aivan samanlainen ja lyhyessä ajassa meistä oli kasvanut todella läheiset. Se tuntui niin samanhenkiseltä ihmiseltä. Kuin oikealta siskolta. 

Johannes ei ollut ollut kovin ilahtunut mun ja Sonjan lähentymisestä, vaan se oli hyvin pian alkanut tuntea olonsa ulkopuoliseksi meidän perheessämme. Mä en ollut tätä huomannut, koska en ollut kovinkaan taitava lukemaan ihmisten tunteita, mutta Mio oli näköjään hoksannut tilanteen nopeasti, koska oli myöhemmin käyttänyt Johanneksen epävarmuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta satuttaaksen mua. Mion valheet siitä, kuinka en enää välittäisi isoveljestäni, vaan olisin toivonut Sonjan olevan mun oikea, biologinen sisarus sen sijaan, oli ollut viimeinen naula Johanneksen epäluulojen arkkuun. Se oli repinyt mun ja isoveljeni välit hajalle ja samalla erottanut erottamattoman kolmikon vuosiksi. 

Johannes ei ollut tuntenut kuuluvansa enää meidän uuteen onnelliseen uusperheeseen, vaan se oli muuttanut 17 vuoden iässä pois kotoa mun ja äidin vastusteluista huolimatta. Vuoteen se ei ollut ottanut mitään yhteyttä oma-aloitteisesti, vaan se oli aina ollut joko mä tai äiti, joka oli soittanut sille. Joka soiton jälkeen mä olin kuitenkin tuntenut oloni entistä surkeammaksi, sillä Johanneksen vastaukset mun uteluihini sen kuulumisista olivat olleet tylyjä ja usein yksisanaisia.
Noin vuoden kuluttua se oli vasta soittanut ensimmäisen kerran meille takaisin, ja mun ja äidin iloksi yhteydenpito Johannekseen oli pikku hiljaa alkanut muuttua hieman vuorovaikutteisemmaksi. Kyllä meidän välillä vieläkin oli jonkinlainen näkymätön seinä, joka suorastaan huusi, etteivät asiat olleet vieläkään täysin selvitetty, mutta jo se, että Johannes oli vaivautunut saapumaan juhannuksen viettoon meidän luokse merkitsi paljon.

Mä havahduin mietteistäni takaisin pääväreillä koristeltuun Citymarketiin kuullessani kovaäänistä ja hilpeää mekastusta kulman takaa. Meidän takana madellut mummo naksautti kieltään paheksuvasti moiselle mekkalalle ja pakeni lähestyviä ääniä säilyketölkkien valtakuntaan. Sipsihyllyjen suunnalta kurvasikin pian kaksi auringonkeltaista ostoskärryä semmoisella vauhdilla meidän eteen, että meinattiin saada kärrykolari aikaan ja läväyttää samalla puolet maustehyllystä alas. Meidän äiti kirkaisi säikähtäneenä ja munkin suusta pääsi joku yllättyneisyyttä viestittävä älähdys. Johannes kirosi ääneen ja riuhtaisi meidän kärryt nopeasti pois tieltä, mutta onneksi vastapuolikin oli tajunnut kiperän tilanteen, ja keltaisten kärryjen omistajat tekivät pikajarrutuksen omilla kotteroillaan. 

Hetken aikaa kumpikin osapuoli vain tasasi hengitystään ja huokaili helpotuksesta selvittyään läheltä piti -tilanteesta. Meidän äiti oli ensimmäinen, joka toipui yllätyshyökkäyksestä. 
”No mutta, eikös siinä ole Kelovaaran Mio?” se hihkaisi niin ilahtuneen oloisena, että kaikki mukana olleet osapuolet säpsähtivät rajusti, mä ja puhuteltava poika eritoteen.
Mä katsahdin tarkemmin keltaisten kärryjen omistajia ja erotinkin tutun nelikon kotteroiden takaa. Mio roikkui kärryn takaosassa jalat ostoskärryn pyöränpidikkeillä ja kädet huolettomasti ohjaustangolla. Mion takaa mua tarkkaili tylysti Lauri, jonka kädet olivat pellavapään molemmin puolin myöskin ohjaustangolla ja se oli selvästi antanut vauhtia kärrylle. Toisessa kärryssä valtaa pitivätkin sitten Emilio ja Herkko. 

Mio tuijotti hetken aikaa meidän perhettä kuin se olisi oikeasti joutunut kolariin ja saanut siitä ikuiset traumat, ja mä tuijotin sitä takaisin varmaan yhtä hämmentyneen näköisenä. Me ei oltu nähty toisiamme sitten toissapäiväisten, tapahtumarikkaiden treenien jälkeen ja mulle oli jäänyt edelleen todella epäselväksi mitä Mio oli viimeisellä kommentillaan tarkoittanut. Miten niin ei kauan? Meillä oli vielä puolet kesästä jäljellä.

”Iltaa, Tuulia. Ja kas, Johannes”, Mio vastasi kovinkin tuttavalliseen sävyyn mun perheenjäsenille toivuttuaan ensijärkytyksestä. 
Meidän äidin hymy pehmeni entisestään sen huomatessa Mion olevan yhä se pieni herrasmies, joksi se valheellisesti poikaa kuvitteli. Johannes puolestaan tyytyi vain nyökkämään kylmästi, sillä se ei ollut pahemmin välittänyt Miosta enää sen jälkeen, kun pellavapää oli syöttänyt sille valheita musta.
”Säkin sitten oot tullu tänne juhannukseksi”, Mio totesi keskustelevaan sävyyn mun isoveljelleni.
”Eikö Sonja päässyt?” se jatkoi vielä esittäen kysymyksen muka viattomaan ja uteliaaseen sävyyn niin kuin ei olisi muka huomannutkaan Johanneksen synkennyttä ilmettä tai mun nyrkkiin puristuneita sormia. Emilion, Herkon ja Laurin kasvoilla väreili identtiset, vahingoniloiset virneet Mion onnistuttua aiheuttamaan mielipahaa. 

”Voi, eikö Pyry ole kertonut? Sonja on yhä sairaalassa sen auto-onnettomuuden jälkeen. Hän pääsee vasta ensi viikolla kotiin”, meidän äiti kertoi, eikä tuntunut lainkaan tajuavan, että Mion kommentti ei ollut johtunut minkäänlaisesta mielenkiinnosta mun siskopuoltani kohtaan, vaan se oli tarkoitettu ainoastaan piikiksi Johannekselle. 
Pahansuopa virnistys, jota Mio oli yrittänyt estää pääsemästä kasvoille haihtui pojan suodessa uteliaan katseen mun suuntaan. Mä tuijotin sitä takaisin yllyttävä katse silmissäni, joka viestitti toiselle, että jos se ei halunnut mustaa silmää, sen oli parempi jättää sairaalassa olevasta Sonjasta piruileminen sikseen. Ei Miokaan niin tahditon sentään ollut, että olisi vittuillut onnettomuuteen joutuneesta ihmisestä, vaan tyytyi esittämään luultavasti teeskennellyt pahoittelut meidän perheelle.
”Toivottavasti Sonja paranee pian”, Mio lausahti.
Myötätunto kuulosti luonnottomalta sen suusta tulleena ja mä näinkin sen silmistä heti, ettei se edes tarkoittanut sanojaan. Sitä ei todennäköisesti vähempää kiinnostanut mun siskopuoleni kohtalo. 

Mä vilkuilin sitä harmissani kädet yhä puoleksi nyrkkiin puristuneita. Mion käytös mua kohtaan oli näköjään palannut samalle tasolle mitä se oli vielä kesän alussa ollut. Ne pienet edistysaskeleet mitä me oltiin kesäkuun aikana otettu tuntuivat nyt täysin poispyyhityiltä Mion seistessä siinä muinaisen kuutosjengin jäsenien kanssa täysin mun tavoittamattomissani. Se ei enää flirttaillut tai leikillään härnännyt, vaan se oli palannut takaisin koulukiusaaja-muottiinsa. Ja musta tuntui, että mä olin osaltani ajanut sen takaisin sinne.

”Miten sinä olet viihtynyt valmentajana? Pyryltä kuulin, että te valmennatte yhdessä. Sehän on todella mukavaa, kun on joku tuttu työkaverina”, meidän äiti jatkoi hyväntahtoista jutustelua Mion kanssa, joka roikkui yhä ostoskärryssä nojaten hieman takanaan olevaan Lauriin.
”Olihan se... mukavaa. Mutta valitettavasti mä joudun vaihtamaan valmennusparia.”

Mun huuliltani karkasi äänekäs älähdys, joka vangitsi hetkeksi kaikkien huomion. Siis mitä helvettiä? Mio oli vaihtamassa valmennusparia?! Mä tuijotin täysin haavi auki pellavapäätä, joka esitti meidän äidille olevansa kovinkin surullinen asian johdosta. Milloin se oli sellaista keksinyt? Miksei se ollut sanonut mulle mitään? Ja miksi se ylipäätänsä oli vaihtamassa paria? Ei se saanut!

Laurin toffeenruskeat silmät kaventuivat mielihyvästä sen huomatessa mun totaallisen järkytykseni ja se väläytti mulle voitonriemuisen hymyn Mion takaa.
”Pyry ei olekaan kertonut. Sehän ikävää”, meidän äiti vastasi mukaillen Mion onnetonta äänensävyä ilmeisesti luullen, että Mio oli oikeasti pahoillaan asiasta. Ja vitut oli. 
”Todella ikävää”, Mio nyökkäili niin dramaattisesti, että se ilmeisesti taas kuvitteli päätyneensä johonkin elokuvarooliin ja havitteli Oscaria esityksellään.
”Mun yksi tuttava vaan ei tule sitten yhtään toimeen sen valmennusparin kanssa, joten mä jouduin tekemään sydäntäsärkevän lupauksen tuttavani hyväksi ja suostuin vaihtamaan pareja sen kanssa”, Mio valitteli niin teatraaliseen ja traagiseen tyyliin, että Emilio joutui puremaan itseään ranteeseen, jottei olisi revennyt nauramaan. 

Meidän äiti nyökytteli ymmärtävän näköisenä ja kehui Mioa sen huomaavaisuudesta muita kohtaan. Herkolla ja Emiliolla tuli yhtäkkiä kiire maidon ostoon ja ne kurvasivat kärryillään nopeasti karkuun. Hyvin pian niiden häviämisen jälkeen kuului epäilyttävän tuttu naurunremakka maustehyllyn takaa. 
”Mio on kyllä aina niin ihmisläheinen ja epäitsekäs ihminen”, Lauri liittyi keskusteluun mukaan yrittäen pitää vakavaa naamaa, mutta sen suupielet nykivät niin pahasti, että epäilin senkin karkaavan pian jonnekin hyllyjen suojiin. Mio taisi myös huomata Laurin tukalan tilanteen, sillä se pahoitellen ilmoitti meidän äidille, että niiden pitäisi varmaan lähteä etsimään Emiliota ja Herkkoa.

”Nähdään taas pian. Tulehan joku päivä käymään meillä vaikka kahvilla”, äidin ehdotus sai mut melkein puremaan itseäni kieleen. 
”Varmasti”, Mio sanoi sellaisella äänensävyllä, että poika olisi aivan yhtä hyvin voinut sanoa ”ei ikinä”. Se katsahti muhun vielä, ennen kuin Lauri lähti kurvaamaan pois päin meistä ja hymyili mulle sitä sen tavaramerkiksi muodostunutta huvittunutta hymyä, joka tuntui olevan viimeinen vahvistus sille, että meidät välit olivat palanneet takaisin etäisiksi ja kylmiksi. Ja nyt vielä Mio oli lähdössä ja mun parikseni tulisi joku sen puolituttu, jonka se oli luultavasti pakottanut vaihtoon. Sen vaihdon jälkeen Mio lipuisi taas aina vaan kauemmas ja kauemmas musta, kunnes me oltaisiin taas vain naamatuttuja, jotka eivät voineet sietää toisiaan. Mulla oli hetken ajan ehtinyt olla jo jonkinlainen ote Miosta, mutta nyt tuntui siltä, että se ote oli livennyt ja Mio luisunut kauas pois. Mun mielialani laski toteamukseni johdosta reippaasti pakkasen puolelle ja loppukauppareissun ajan seurasin äitiä ja Johannesta hiljaisena ja apeana. 



-0-0-0-0-