Osa 1

ALWAYS IN YOUR SHADOW

OSA 1 

Pyry:

” Tekisi mieli mennä hakkaamaan tuo kusipää”, Mikko tokaisi tuimasti ja viskasi tupakkansa lätäkköön.

”No älä. Jos mä näen tuon virneen vielä kerran, mä oikeasti menen ja lyön siltä hampaat kurkkuun”, Jani sihisi mun toiselta puolelta ja potkaisi kivenmurikan tupakan seuraksi vesilammikkoon.

Mä en osannut muuta kuin tuijottaa Mioa, kun tämä nauroi ja tuuletti luokkatovereidensa ympäröimänä. Emilio ja Lauri nostivat kapteeninsa kultatuoliin ja kantoivat poikaa kentän ympäri tyttölauma perässään roikkuen. Mion pellavanvaaleat hiukset olivat liimaantuneet otsaan hien vuoksi ja sen hampaat välkehtivät vitivalkoisina auringonpaisteessa. Sillä hetkellä mä en löytänyt koko maailmasta mitään ärsyttävämpää näkyä.

Kultapuistolaiset lauloivat ”Sankareita” ja halasivat toisiaan ja itseään. Jalkapallo-ottelu oli ohitse. Mio oli taas päihittänyt mut. Kultapuisto oli taas voittanut meidät. Mä en voinut uskoa tätä. Mä vilkaisin myrkyllisesti elovenapoika-Mion suuntaan ja yllätyksekseni näin tämän katsovan mua valtavilla kissankellonsinisillä silmillään. Ne olivat aina onnistuneet vangitsemaan mut, eikä tämä kerta ollut poikkeus. Jokin niissä vain oli niin ainutlaatuisen kaunista ja viehättävää, että se sai mut tuijottamaan niitä kuin järkeni hukannut. Mio virnisti mulle ilkikurisesti ja puhalsi maissintähkähiukset silmiensä edestä pois. Mä näytin sille raivoissani keskaria, pyrähdin ympäri ja marssin ulos jalkapallokentältä. Mun teki mieli lyödä itseäni siitä hyvästä, että olin taas unohtunut tuijottamaan Mion silmiä. Mion harvinaisen ärsyttäviä silmiä. Kun mä rynnin kirosanoja ladellen ulos kentältä, mä kuulin Mion naurun korvissani. Mä en tiennyt nauroiko se meidän häviölle vai pelkästään mulle, mutta mua vitutti silti ihan suunnattomasti.

Meidän lukio ja Kultapuiston lukio olivat kilpailleet oikeastaan kaikesta kilpailemisen arvoisesta jo niin kauan kuin mä vain saatoin muistaa. Jo kauan ennen kuin mä olin edes koko lukioon saapunut. Mä muistin, kuinka mua viisi vuotta vanhempi velikin oli lukioaikoinaan suunnitellut kaveriporukkansa kanssa piloja Kultapuiston lukion oppilaille ja manannut ne sitten alimpaan helvettiin, kun pilkka olikin osunut omaan nilkkaan.

Kultapuisto tuntui voittamattomalta. Ne päihitti meidät jokaisessa luontovisassa, matematiikkakilpailuissa, pesis-, jalkapallo ja jääkiekko-ottelussa. Kaikessa missä ikinä vain pystyi voittamaan. Ja suurin osa siitä oli Mion syytä. Se oli joku hiton monilahjakkuus, joka tuntui olevan paras kaikessa.

Se loisti koulussa, urheilussa, oli uskomattoman hyvännäköinen, tytöt rakastivat sitä ja se omisti liudan kavereita. Se tunsi jokaisen meidän kaupungista ja kaikki tunsivat sen. Se oli vähän niin kuin mä, mutta kaikkea tuplasti enemmän.

Mä olin meidän koulun, Hiekkasaaren lukion suosituin poika. Mä olin meidän jalkapallojoukkueen kapteeni, oppilaskunnan puheenjohtaja ja tyttöjen mielestä komein koko koulussa, mutta se ei riittänyt mulle. Mä olisin tyytyväinen vasta sitten, kun mä olisin enemmän kuin Mio. Sitten, kun mä saisin nöyryyttää sitä oikein kunnolla. Vasta sitten, kun mä saisin sen luovuttamaan.

Jo viikkoja oli kulunut jalkapallo-ottelusta, mutta meidän koulussa kuohui yhä. Viha ja kateus Kultapuistoa kohtaan oli kasvanut päivä päivältä voimakkaammaksi. Meidän suosikkipuuhaa oli ilkeiden juorujen levittäminen Kultapuiston kermasta ja mitä nöyryyttävämpien haukkumanimien keksiminen Miolle ja sen joukkuekavereille. Mun kaverit eivät olisi voineet olla tyytyväisempiä, kun olivat kuulleet Kultapuiston jalkapallojoukkueessa olevan Johanneksen katkoneen koipensa viikonlopun aikana.

Mä en kuitenkaan voinut olla pelkästään vihainen Kultapuistolle. En, vaikka mä vihasinkin niitä koko sydämestäni. Mä olin vihainen myös itselleni. Jalkapallo merkitsi mulle erittäin paljon ja mä en kestänyt häviötä siinä. Mä olin luullut, että ME oltiin voittamaton joukkue, mutta näköjään me ei sitten oltukaan. Mä olin luullut, että MÄ olin voittamaton keskushyökkääjä, mutta näköjään mä en ollutkaan. Mio oli ollut aivan toisella tasolla jalkapallossa kuin mä. Se oli ollut ketterä kuin pantteri, kun se oli viilettänyt kentällä jalkapallo kuin liimattuna sen jalkaan. Joskus mä en ollut edes huomannut sitä, kun se oli ohittanut mut niin vikkelästi. Oliko se joku yli-ihminen vai olinko mä todellakin niin surkea jalkapallossa?

”Pyry, tuletko sä vai meinaatko sä jäädä siihen koko loppupäiväksi?” Jani ihmetteli ja pukkasi mua kylkeen.
Mä hätkähdin ja tajusin vihdoinkin maksaa kahvistani kärsimättömän näköiselle kassaneidille.

Mä seurasin kavereitani kahvilan nurkkapöytään ja lysähdin istumaan Jania ja Mikkoa vastapäätä. Me hörpittiin hetken kahvia ja vilkuiltiin välillä viereiseen pöytään, jossa istui kaksi meidän ikäistä kaunista tyttöä. Toinen hymyili meille leveästi ja kumartui sitten kuiskaamaan jotain ystävälleen. Me vilkaistiin toisiamme ja kätkettiin hymymme kahvikuppien taakse.

”Onko teillä mitään suunnitelmia viikonlopuksi?” mä tiedustelin pojilta ja katsoin niitä lievästi kiinnostuneena.
”Ei minkäänlaisia. Marikin on menossa sen Mion hinttikaverin bileisiin”, Mikko murisi kuppiinsa kiukkuisena.

Mikko oli ollut kiinnostunut Marista jo parin vuoden ajan. Mari oli käynyt ekan vuotensa meidän lukiossa, mutta sen jälkeen se oli vaihtanut Kultapuistoon. Se halusi kuulemaan opiskella espanjaa ja Kultapuisto oli ainoa koulu, jossa siihen oli mahdollisuus. Ja paskat, sanoin mä. Mä tiesin kyllä, miksi se sinne oikeasti oli halunnut. Se oli ihastunut Mioon päätä pahkaa yhden Hietasen bileissä ja sen jälkeen se ei ollut muuta tehnytkään kuin roikkunut Kultapuiston lukion kulmilla toivoen, että näkisi edes vilauksen Miosta. Se nainen oli täysi sekopää. Tätä mä en tietenkään kehdannut kertoa Mikolle, sillä Mari oli sen unelmien nainen, jonka vuoksi se olisi varmasti vaikka hypännyt kaivoon ja muuttanut sinne asumaan. Se ei olisi kestänyt sitä, että sen unelmien nainen oli rakastunut ihmiseen, jota se vihasi kaikkein eniten. Mä olin täysin varma, että kuultuaan se olisi etsinyt Mion käsiinsä ja hakannut sen sairaalakuntoon. Ajatus kuulosti sinänsä ihan houkuttelevalta, mutta en mä halunnut, että mun hyvä ystäväni joutuisi viettämään nuoruutensa vankilassa jonkun sellaisen paskiaisen kuin Mion vuoksi.

”Mari on näköjään ihan kultien hurmioissa, eikä se enää muistakaan meitä”, Jani virnisti kiusoittelevasti, eikä ollut huomaavinaankaan mun varoittelevia katseita.

”Mari ei todellakaan ole mikään kulta!” Mikko karjaisi takaisin ja mulkaisi Jania pahasti.

Kahvilan muut asiakkaat kääntyivät katsomaan meitä hämmentyneen näköisinä. Ne eivät kai tienneet kultapuistolaisten lempinimeä.

”Totta kai se on. Sehän käy kultien lukiotakin ja liikkuu niiden seurassa. Se on nykyään pesunkestävä kulta”, Jani intti vastaan ja joko sen tunneaisti oli mennyt epäkuntoon tai sitten se jätti taitavasti mun potkimisyritykset huomiotta.

”Pää kiinni!” Mikko sähähti ja näytti uhkaavasti siltä, että voisi läimäistä Jania.

Mä ja Mikko oltiin oltu kavereita ensimmäisestä luokasta lähtien, joten mä tiesin kyllä, ettei sitä kannattanut suututtaa. Jani puolestaan oli liittynyt meidän kaveripiiriin vasta lukion alussa. Se oli muuttanut meidän paikkakunnalle Oulusta.

Mikko oli yksi mun kaikista vanhimmista ystävistäni ja samalla yksi tärkeimmistä, vaikka mä olisin mieluummin kuollut kuin kertonut sen sille ääneen. Me ei nimittäin oltu koskaan juurikaan harrastettu mitään tunteellisia turhanpäiväisyyksiä ja se sopi meille molemmille varsin hyvin. 

Mikko oli toinen mun kahdesta parhaasta ystävästä, jotka mulla oli ollut ala-asteella. Mikko oli jäänyt, toinen oli pettänyt mut ja Mikon niin pahasti, ettei me ikinä enää haluttu olla sen kanssa missään tekemisissä.

Karo liittyi meidän seuraan sopivasti, ennen kuin Jani ehti jatkaa väittelyään Marin uskollisuudesta Hiekkasaarta kohtaan.
”Moi, mitäs jätkät?” Karo hihkaisi ja hivuttautui istumaan aivan mun viereeni.
Karo kävi samaa lukiota meidän kanssa ja se oli usein mun kanssa samoilla kursseilla. Se aikoi kirjoittaa samat aineet ylioppilaskirjoituksissa kuin mä. Se oli nätti tyttö kullanruskeine hiuksineen ja omenanvihreine silmineen. Mä tiesin, että se oli ollut kiinnostunut musta jo pitkään. Se oli yrittänyt iskeä mua viime vuonna yksissä bileissä, mutta mä olin torjunut sen päättäväisesti. Se oli kaunis, kiva ja seksikäs, mutta muuta se ei ollutkaan. Se oli ihan selvästi halunnut mua sinä iltana ja se oli ollut valmis menemään vaikka kuinka pitkälle saavuttaakseen mun mielenkiinnon. Mä en voinut kieltää, etteikö mun olisi tehnyt mieli silloin myöntyä sen tahtoon ja mennä sen kanssa sänkyyn, mutta mä tiesin, että se olisi ollut väärin sitä kohtaan. Karo oli mulle pelkkä kaveri, eikä se ikinä tulisi olemaan yhtään mitään muuta. Mä en ollut sellainen paskiainen joka lupasi tytöille maat ja taivaat päästäkseen sänkyyn niiden kanssa. Mä arvostin tyttöjä, toisin kuin eräät.

Siinä paha missä mainitaan, mä meinasin tokaista ääneen, kun Mio lampsi kamuineen sisään kahvilan ovista. Valtavat aurinkolasit peittivät suurimman osan sen kasvoista, mutta mä tunnistin sen silti heti. Sen pellavahiukset säkenöivät kahvilan ikkunoista tulvivassa auringonpaisteessa ja sen ohuilla huulilla lepäsi tutuksi käynyt itsevarma hymy. Mä en tainnut olla ainoa, joka sen tunnisti, sillä joka ikinen kahvilassa ollut tyttö kaivoi jostain nopeasti peilin esiin ja lisäsi ylimääräisen kerroksen huulikiillettä. Jopa ne meidän viereisessä pöydässä istuneet tytöt näyttivät täysin unohtaneen meidät ja katsoivat Mioa kuin se olisi ollut saapuva Messias.

Mä huomasin, kuinka paljon Mio nautti kaikesta sen saamasta huomiosta. Se asteli rennon näköisesti tiskille ja tilasi kahvin punastelevalta myyjältä. Se vilkutti parille tytölle ja virnisti huvittuneena kamuilleen, kun tytöt vilkuttivat yli-innokkaasti takaisin. Paskiainen. Mio Kelovaara oli kaupungin naistenmies numero yksi. Sillä oli joka viikko uusi muikki kainalossa. Se kohteli tyttöjä todella julmasti ja paskamaisesti ja silti tytöt suorastaan jonottivat sen syliin. Mitä kylmempi se oli, sitä enemmän tyttöjä se sai.

Mio suorastaan nautti muiden ihmisten kiduttamisesta. Se oli laskelmoiva ja ovela ja jollain ihmeen konstilla se onnistui aina löytämään ihmisistä sen jonkun heikkouden, jonka se sitten suloisesti hymyillen iski päin niiden näköä. Se käytti ihmisiä hyväkseen pahemmin kuin kukaan muu, eivätkä ne ihmiset edes aina tajunneet tulleensa hyväksikäytetyiksi. Miolla oli tapana esittää oikein mukavaa ja huomaavaista ja siksi ihmiset eivät koskaan tajunneet, mikä niihin oli iskenyt, kun ystävällisen hymyn takaa paljastuikin jotain aivan muuta. Mä olin oppinut jo kauan sitten, ettei Mioon voinut koskaan luottaa.

Mio hymyili flirttailevasti myyjälle, kun tämä ojensi pojalle kahvin. Myyjänä toiminut tyttö punastui entisestään, eikä varmasti olisi huomannut mitään, vaikkei Mio sille olisi kahvista maksanutkaan. Mio kääntyi kahvilan suuntaan ja etsi katseellaan vapaata pöytää. Hetken tiirailtuaan ympärilleen se huomasi meidät. Ilkeä hymy kohosi sen huulille ja se lähti kävelemään huolettoman näköisesti meitä kohti.

” Mitä vittua se haluaa?” Mikko sähähti ja mulkoili Mioa niin jäätävästi, että kuka tahansa muu olisi tajunnut pakittaa ja nopeasti.
” No mutta Pyry ja Mikko! Mitäs kuuluu?” Mio hihkaisi niin pirteästi, että sen täytyi näytellä.
Me ei vastattu mitään, vaan tyydyttiin mulkoilemaan sitä mahdollisimman epäystävällisesti.
” No, mistä nyt noin myrtsi ilme?” Mio tiedusteli ylitsepursuavan huolestuneena.
Se otti aurinkolasit pois silmiltään ja katseli meitä suurilla tummansinisillä silmillään. Sen tiheät vaaleat ripset näyttivät hullunkurisilta. Sitten se henkäisi dramaattisesti kuin olisi vasta tajunnut jotain.
” Niin tietysti! Teitä vituttaa, kun te hävisitte meille 6-0! Miksen mä heti tajunnut!” Mio huudahti ja tyytyväinen hymy nousi sen kapeille huulille ja kissankellosilmät tuikkivat vahingoniloisesti.

” Pää kiinni, Mio”, mä sähähdin tympääntyneenä ja katsoin sitä niin halveksivasti kuin mä vain osasin.
” Ja sitä paitsi se oli 6-1”, Karo huomautti väliin niin kuin sillä nyt olisi ollut suurta merkitystä.
” Anteeksi kamalasti. Sehän muuttaakin kaiken”, Mio totesi pirullisesti, eikä näyttänyt yhtään lähtevän näköiseltä.
Emilio ja Lauri olivat tulleet sen taakse ja vilkuilivat meitä omahyväisen näköisinä.
” Etkö sä mitenkään voisi painua siitä helvettiin? Ikävä tuottaa sulle pettymys, mutta kullat on ainoita, jotka kestää sun seuraa. Me muut toivotaan, että sä häipyisit muualle ja mahdollisimman nopeasti”, mä tokaisin kuivasti ja katsoin Mioa tylsistyneenä nenään. Mä en vieläkään pystynyt kohtaamaan sen silmiä ilman, että olisin jäänyt tuijottamaan niitä kuin idiootti.

Mio tyrskähti inhottavan tyytyväisesti. Se puhalsi maissintähkänvaaleita etuhiuksiaan silmiltään ja katsoi mua niin tarkasti, että lopulta mä en enää voinut pitää omia silmiäni erossa siitä.
” Onko näin?” se kysyi hitaasti katsoen mua aluksi silmiin, mutta antaen katseensa sitten lipua mun huuliini.
Mä nielaisin tahtomattanikin ja mun oli pakko kääntää katseeni pois, kun Mio nuolaisi huuliaan.

Mä vihasin Mioa. Se oli fakta. Mutta joskus, kun se katsoi mua tarpeeksi pitkään niillä mustikkasilmillään, mut täytti halu repiä vaatteet sen päältä ja naida sitä niin lujaa, että se huutaisi mun nimeä. Ja mä vihasin itseäni sen vuoksi. Mä en halunnut himoita Mioa, enkä mä takuulla ikinä haluaisi sen saavan selville, mitä mun häiriintyneessä pääkopassani oikein liikkui. Mä en halunnut luovuttaa sille sellaista valtaa. Se oli jo tarpeeksi paha, että se putkahti joskus mun erittäin henkilökohtaisiin uniini.

” Jos näin tosiaan on”, Mio aloitti ja mä tajusin unohtuneeni omiin ajatuksiini, ” mä kyllä ihmettelen, miksi Rantalan Mari lähettelee mulle rakkausviestejä harva se päivä.”
Mio virnisti leveästi ja Emilio sekä Lauri purskahtivat nauruun. Mä vilkaisin varovasti Mikon suuntaan ja näin sen ilmeen synkenneen monta astetta.
” Sä valehtelet”, Mikko murahti ja sen kädet puristuivat nyrkkiin.
Mio hymyili niin, että sen hampaat tulivat esiin.
” Ai niin, sähän taisit olla kiinnostunut siitä? Voi voi sentään, mutta tuskin tää sulle kovin suuri tappio on. Sä kun varmaan oot jo tottunut olemaan luuseri”, Mio tokaisi ja mä olin melkein vaikuttunut siitä, kuinka se pystyi katsomaan Mikkoa suoraan silmiin.

Mä vilkaisin Mikkoon ja näin sen puristavan käsiään niin lujaa nyrkkiin, että sen rystyset olivat aivan valkoiset. Ennen kuin se tekisi mitään, mikä aiheuttaisi meille ikuisen porttikiellon kahvilaan, mä nousin ylös paikaltani ja asetuin Mion eteen.
” Sun elämäsi täytyy olla todella tylsää, jos sun ainoa kohokohta päivässä on päästä hehkuttamaan meille sun uusimmista saavutuksista”, mä sylkäisin sanat suustani ja katsoin Mioa kyllästyneen näköisenä.
Mion hymy katosi hetkeksi, mutta palasi takaisin entistäkin pirullisempana. Se liikahti mua lähemmäs, niin lähelle, että sen kahvikuppi oli ainoa asia, mikä oli meidän välillä.
” Sä taidat olla oikeassa”, Mio nyökytteli myöntyvän näköisenä.
” Mun elämän täytyy olla aika hemmetin tylsää, kun mä olen vajonnut niin alas, että edes huomaan teidän olemassaolon.”
Emilio tyrskähti ja katsoi mua pahansuovasti, ja Lauri tuijotti Mioa ihailevasti. Mio hymyili mulle voitonriemuisena.

” Ei sun tarvi siitä enää huolehtia. Sä olet vajonnut jo kauan sitten niin alas, ettei sieltä tulla ylös edes taivaaseen vievillä tikkailla”, mä huomautin herttaisesti ja taputin mua pari senttiä lyhempää poikaa lohduttavasti olalle.
Mion hymy katosi kasvoilta ja se huitaisi mun käden närkästyneenä pois. Se mulkaisi mua pahasti ja törkkäsi kahvikuppinsa Laurin kämmeniin. Muut kahvilan asiakkaat olivat jo hoksanneet meidän aiheuttaman pienen kohtauksen ja töllöttivät meitä silmät ja suut lautasen kokoisina. Myyjätkin olivat lakanneet hetkeksi tekemästä töitään ja tarkkailivat meitä, kun me oltaisiin oltu suuriakin julkkiksia. Tai niinhän me oltiinkin meidän kaupungin piireissä.

” Mä en sentään jää aina kakkoseksi. Oletko sä huomannut, että sä olet ihmisille vain korvike siksi ajaksi, kunnes ne löytää jotain parempaa?” Mion äänensävy oli hiljainen, mutta niin varma, että kylmät väreet kulkivat mun selkäpiitäni pitkin. Hetki sitten hävinnyt hymy alkoi palata vaihe vaiheelta takaisin sen kasvoille entistä julmempana.
” Kerro mulle, miltä tuntuu, kun ystävä on ystävä vain säälistä?” Mio kuiskasi ja katsoi mua merkitsevästi.
Mä värisin. Muistot ala-asteajoilta palasivat mun mieleeni suhisten. Mä näin pienen pellavapään ylisuuressa jääkiekkopaidassa kääntyvän mun suuntaan ja katsovan mua kuin mä olisin ollut ilmaa. Mä näin huvittuneen hymyn kohoavan vielä lapsenpyöreille kasvoille, kun poika käänsi mulle selkänsä ja marssi toisten poikien matkaan. Miten mä olin ikinä voinut ajatellakaan, että Mio ja mä voitaisiin olla ystäviä? Mun oli täytynyt olla ihan toope silloin.

” Kerro mulle, miltä tuntuu, kun tyttöystävä hylkää ja lähtee paremman perään? Sen perään, josta se on unelmoinut joka kerta teidän kahden suudellessa?” Mion ääni muuttui innokkaammaksi ja sen silmät loistivat ahneutta.

Kiukku mun sisällä kohosi kuin tappava myrkky. Se lähti sormenpäistä pienenä kihelmöintinä, nousi rintakehälle ja pakotti mun sydämen hakkaamaan lujempaa ja lopulta se sai mun silmät kasvattamaan itselleen jääkuoren. Mio oli avannut jotain sellaisia haavoja, jotka eivät olleet vielä umpeutuneet. Mun hampaani puristuivat yhteen raivosta.

Ennen kuin mä ehdin ajatella tai hillitä tekojani sen tarkemmin, mä huomasin jo tarranneeni Mion rinnuksista kiinni ja paiskanneeni sen lähimpää pöytää päin. Mion pää kolahti inhottavan kuuluvasti pöytään, joka sai kahvilan tytöt henkäisemään kauhuissaan. Mä olin sillä hetkellä sille niin raivoissani, etten antanut moisten pikkuasioiden häiritä mua vaan hakkasin Mioa kaikkialle minne mä vain yletyin.

Ei Mio ollut tainnut päätään kovin pahasti loukata, sillä vaikka se olikin mua heiveröisempi rakenteeltaan ja makasi mun allani pöydällä, se onnistui silti käsittelemään mua ihan yhtä pahasti kuin mä sitä. Kun meidät revittiin pakolla irti toisistamme mä vasta tajusin, että mun nenä vuoti verta ja tuntui aralta.
Mion silmät olivat myrkkyä pohjamutia myöten ja mulkoili mua niin murhaavasti, että jos mä olisin ollut joku muu, mä olisin voinut laskea alleni silkasta pelosta.
” Tässä kahvilassa ei hyväksytä väkivaltaa”, kahvilan omistajalta näyttävä vanhempi naisihminen totesi kylmästi ja katsoi niin mua kuin Mioakin toruvasti.
” Toivoisin, ettette tulisi tänne vähään aikaan, kun ette kerta osaa käyttäytyä asianmukaisesti”, nainen jatkoi tylysti.
Mio aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta nainen ehti ensin.
” Tarkoitan teitä kumpaakin.”

Mio kääntyi uudestaan mun puoleen.
” Kiitti vaan vitusti, kusipää”, se sähähti kuin kissa pistoksissa ja mä melkein odotin sen kirvaavan olemattomalla hännällään.
Sen jälkeen se kääntyi kannoillaan ja marssi mielenosoituksellisesti ulos kahvilasta. Mä tuijotin sen perään ja tärisin yhä raivosta. Mä vihasin sitä jätkää niin paljon! Mä tekisin mitä vaan, että löytäisin sen heikkouden. Ja mähän löytäisin sen ja pistäisi sen maksaan kaiken, mitä se oli mulle tehnyt. Mio särkyisi vihdoinkin. 



-0-0-0-0-