Osa 3

ALWAYS IN YOUR SHADOW

OSA 3

Pyry

Pyry katseli innokkaasti uutta oppilasta, joka istui vain parin pulpetin päässä hänestä. Pojalla oli kurittomat, maissintähkänvaaleat kiharat ja suuret kissankellonsiniset silmät. Pojan kaulassa roikkui hain hammas ja kiharoiden välistä pilkisti valkoinen iso sulka. Strutsin sulka, oli poika sanonut. Jännittävä, Pyry ajatteli silmät kiiluen oudon kirkkaasti, eikä meinannut saada katsettaan irti pojasta. Uusi poika ei vaikuttanut lainkaan hämmentyneeltä saamastaan huomiosta, vaan kuunteli välinpitämättömän näköisenä opettajaa, joka oli jatkanut pojan ilmestymisen takia kesken jäänyttä tarinaa. Kellon soittaessa välitunnille Pyry ei jäänyt tapansa mukaan odottamaan aina viimeisenä luokasta ulos laiskasti matelevaa Mikkoa, vaan säntäsi hänelle täysin tuntemattoman kiihkon vallassa uuden pojan perään.
“Mistä sait hain hampaan?”
“Otin sen mun lemmikiltä.”
“Onko sulla hai lemmikkinä?” Pyryn silmät laajenivat kiinnostuneina ja ne kimmelsivät jännityksestä. Poika, jolla on hai lemmikkinä. Sellaisen pojan hän halusi tuntea.
Toinen poika kääntyi ja hymyili hänelle.
“Oli. Australiassa. Mut se tapettiin. Se kiersi yhden loma-asuntoalueen yksityistä rantaa. Meillä oli mökki siellä. Mä tykkäsin siitä haista, mut mun vanhemmat ei. Ne ei edes päästäneet mua uimaan”, poika mutristi lopuksi pettyneenä huuliaan.
Pyry näytti osaaottavalta. Hänkin olisi tahtonut uida hain kanssa. Pyry rakasti haita. Ja käärmeitä. Myrkyllisiä hämähäkkejä ja isohampaisia krokotiileja. Oikeastaan kaikkea erittäin myrkyllistä ja mieluiten hengenvaarallista. Kun viikko sitten Ihmeellisessä luonnossa oli käsitelty haita, Pyry oli liimaantunut televisioruutuun kiinni ja katsonut haltioituneena, kuinka nuo veden vaaralliset valtiaat olivat esitelleet kameralle hammaskalustoaan vain parin sentin päässä kuvaajasta. Hänellä oli melkein päässyt itku, kun Johannes oli kesken kaiken vaihtanut television jonkun ikävystyttävän räiskintäleffan puolelle.

“Ehkä sinne tulee uusi hai”, Pyry yritti kuulostaa lohduttavalta.
Pellavapää kohautti olkiaan ja siveli kevyesti kaulassaan roikkuvaa valtavaa hammasta. Poika jatkoi kävelemistään portaikkoa kohti kyllästyneen näköisenä. Pyry katsoi hieman hämmentyneenä pojan perään tämän hylättyä hänet noin vain käytävälle. Hänen totta vie täytyisi keksiä pian jotain jännittävää ja säväyttävää sanottavaa, jos aikoi saavuttaa ja pitää tuon pellavapään mielenkiinnon itsessään. Pyry ryntäsi toisen perään portaisiin ja oli innostuksissaan kompastua auki oleviin kengännauhoihinsa.
“Meidän kodin lähellä on kummitustalo!” Pyry huusi toisen pojan perään.
Hän katsoi tyytyväisenä, kuinka pellavapää pysähtyi kesken askeleen, mietti hetken ja kääntyi sitten uudestaan Pyryn puoleen selvä kiinnostus kasvoilta paistaen.
“Mikä sun nimi on?” poika kysyi ja katseli Pyryä silmät sirrissä auringon paistaessa täydellä teholla Pyryn takana olevasta valtavasta, avonaisesta ikkunasta. Ulkoa kuului jo naurua ja kiljunta lasten kirmatessa syksyisellä pihamaalla jalkapallon perässä. Pyryä nämä äänet eivät kuitenkaan tavoittaneet, sillä hän oli täysin keskittynyt mustikansinisiin silmiin, jotka tapittivat häntä hieman alempaa.
Pyry astui yhden portaan alemmas samalla, kun pellavapää nousi yhden ylemmäksi.
“Pyry.”
“Mio.”
Mio -niminen pellavapää nousi viimeisetkin portaat hitaan venyttelevästi ylös pitäen katseensa koko prosessin ajan Pyryn silmissä. Kun Mio seisoi vain yhden portaan Pyryä alempana, Mion kasvoille ilmestyi hymy.
“Milloin sä viet mut katsomaan sitä kummitustaloa?”
Pyry hymyili myös.

-0-0-0-0-

“Aika paska mäihä”, Jani tokaisi mulle myötätuntoisesti, kun mä kerroin sille ja Mikolle seuraavana päivänä mun tulevasta työparistani.
Mikko pudisteli päätään kuin ei olisi voinut uskoa, että jalkapalloseura pystyi tekemään mulle noin halpamaisen tempun. Se tumppasi mielenosoituksellisesti tuhahtaen tupakkansa ruman, muovisen roskalaatikon kylkeen ja katsoi mua sen verran säälivästi, että mun oli pakko kääntää katseeni pois. Jani taputti mua lohduttavasti selkään ja mutisi perään vielä muutaman kirosanan. Ei tarvinnut kauan miettiä, kenelle ne oli suunnattu. Mä suljin silmäni hetkeksi antaen auringon säteiden leikkiä mun silmäluomillani. Jani ja Mikko jatkoivat paasaamista mun onnettomasta kohtalostani ja vaikka mä en juurikaan keskittynyt kuuntelemaan niiden voivotteluja, tasapaksu äänensurina rauhoitti mua ja varsinkin mun sydäntäni, jonka syke oli seonnut täysin sen jälkeen, kun mä olin kuullut mun tulevasta työparistani. Pyry ja Mio. Taasko se alkoi? Mä huokaisin raskaasti ja sysäsin päättäväisesti ajatukseni takaisin mua ympäröivään roskalaatikkojen valtakuntaan.

Alkukesän aurinko tuntui lämpimältä sen paistaessa suoraan mun kasvoilleni. Koko toukokuun me oltiin saatu nauttia varsinaisesta helleaallosta. Päivä päivältä oli lämpimämpää, aurinkoisempaa ja tukahduttavampaa. Jo viimeviikolla paikallisuutisten säätiedottajalla oli mennä leuat sijoiltaan liian leveän tekohymyn vuoksi, joten me odotettiin kavereiden kanssa innolla, miten tällä viikolla tulisi käymään. Me oltiin jo valmiiksi netistä tarkistettu, että päättäjäispäiväksi oli luvattu sen kevään ennätyshelteitä. Sitä edeltävälle illalle oli jo sipsit ostettu ja Mikon kodin löhösohvat varattu. Me haluttiin olla todistamassa se päivä, kun säätiedottajan kasvot vihdoin repeäisivät, kun se pinnistäisi tekohymyään hieman liian pitkälle.

Ilma oli jo nyt kuin keskikesällä, mutta järven vedet olivat siitä huolimatta yhä hyytävän kylmiä. Uimaan ei siis vielä ainakaan ollut menemistä, mutta me oltiin kavereiden kanssa kuitenkin nautittu jokaisesta lämpimästä hetkestä. Paitsi tietenkin niistä, jolloin oltiin istuttu tukahduttavan kuumassa luokassa auringon porottaessa härnäävästi ikkunoista. Opettajat puolestaan olivat viettäneet koko toukokuun epäillen, mahtoiko koko kesän jatkua niin lämpimänä, eivätkä kyynisyydeltään olleet juurikaan ehtineet nauttia lämpöaallosta. Meidän matematiikankin opettaja kulki yhä toppatakissa kouluun saarnaten, että vielä se takatalvi tulisi, kun sitä vähiten odotettaisiin. Siinäpä sitten tulisi, se ainakin oli varautunut siihen. Mutta joskus, kun me maattiin koulun pihan nurmikolla aurinkoa ottaen ja se tuskasteli varjossa läkähtyen untuvatakkiinsa, mä mietin, olivatko opettajat loppujen lopuksi niin älykkäitä, kun ne antoivat ymmärtää.

Me nojailtiin likaisenvihreitä roskalaatikoita vasten meidän lukion lähellä sijaitsevan Siwan pihalla vastaostetut tupakat huulien välissä. Jani roikotti toisessa kourassa kolmea mikropizzaa, jotka tulisivat olemaan meidän sen ruokatunnin tarjoilu. Koulun keittiö olisi tarjonnut pinaattikeittoa, mutta me oltiin ystävällisesti ja hieman pahanvoivan näköisinä kieltäydytty tarjouksesta ja todettu muille, että ne saisivat litkiä meidänkin osuuden keitosta.
“Ehkä sä voisit pyytää siirtoa jonkun toisen joukkueen valmentajaksi”, Jani ehdotti hetken hiljaisuuden jälkeen ja pakotti mut taas siirtymään aiheeseen, jota mä olin viimeiset minuutit yrittänyt taitavasti vältellä.
Mä huokaisin syvään. Mä en ollut vieläkään täysin varma, miten mun pitäisi suhtautua siihen, että mä tulisin viettämään suuren osan kesästäni Mion seurassa. Toisaalta mun olisi tehnyt mieli kieltäytyä koko työstä ja viettää vaikka koko kesäni mieluummin rahattomana kuin altistua Mion seuralle. Rahaton kesä olisi voinut olla aika hemmetin ankea, kun mä olisin saanut vain kateellisena seurata, kuinka mun ystäväni laukkoivat tukka putkella festareilla, Tukholman risteilyillä ja juhlivat 18-vuotis päiviään tilaamalla pöydän täyteen mitä värikkäimpiä drinkkejä. Mutta samalla se olisi tarkoittanut myös kesää ilman draamaa, jatkuvaa varuillaan oloa ja loukkaavia huomautuksia. Ja se kieltämättä kuulosti hyvältä.

Mutta toisaalta mua sairaalla ja ihan hemmetin häiriintyneellä tavalla kiehtoi se, että mä saisin olla tekemisissä Mion kanssa viikoittain. Ehkä mä jossain syvällä sisimmässäni vielä toivoin, että me jonain päivänä saataisiin sovittua vuosia jatkunut vihanpitomme ja päätyä edes jonkinlaisiin väleihin. Ja se jos mikä oli säälittävää. Mio oli tehnyt jo aikoja sitten selväksi, ettei se halunnut olla mun kanssa missään tekemisissä ja eikä munkaan olisi pitänyt haluta olla. Enkä mä yleensä halunnutkaan, mutta välillä sen vihan ja katkeruuden alta paljastui muita tunteita. Joskus mä kaipasin Mioa niin paljon, että se sattui. Varsinkin silloin, kun se sattui katsomaan mua hieman liian pitkään niillä sen syntisillä mustikkasilmillään. En mä olisi tahtonut, mutta niin asiat vain oli. Mä olin viettänyt useita vuosia elämästäni yrittäen unohtaa, yrittäen vihata ja halveksia, mutta siitä huolimatta mun alitajunnasta puski silloin tällöin aivan käsittämätön kaipuu. Esimerkiksi silloin, kun mä sain sen kiinni kesken aidon ja vilpittömän hymyn. Hymyn, jota se ei olisi koskaan suunnannut mulle. Ei enää.
“Ihan varmasti se kusipää teki tän tahallaan”, Mikko murahti inhoavasti ja irvisti niin kuin olisi nähnyt jotain todella ällöttävää ja niljakasta.
Mä nyökkäsin ja päätin jättää mainitsematta, että Mio oli aivan yhtä vihainen tapahtuneesta kuin mäkin. Itse asiassa musta tuntui, että sitä vitutti vielä enemmän kuin mua. Sen verran raivokkaasti se oli mun ja Sonjan kimppuun kahvilassa hyökännyt, ettei se tosiaan tainnut pitää siitä ajatuksesta, että joutuisi työskentelemään mun kanssani. Enkä mä yhtään ihmetellyt. En mäkään aivan rauhallisesti ollut ottanut sitä tietoa, että mä tulisin valmentamaan joukkuetta yhdessä Mion kanssa. Se yhteistyö oli jo valmiiksi tuhoon tuomittu. Mä ja Mio oltiin niin jyrkästi menneisyytemme vankeja, ettei asioilla välttämättä ollut koskaan mahdollisuutta muuttua paremmiksi. Meillä oli takana niin paljon kipeitä muistoja, ettei me vaan yksinkertaisesti voitu suhtautua toisiimme asiallisen tyynesti kuin toisilleen jo kauan sitten kuolleet ihmiset. Aina, kun mä näin Mion kasvoilla vilahtavan sen pirullisen hymyn, mä muistin yläasteen. Mä muistin vapun. Mä muistin mun elämäni kamalimman hetken. Ja sen vuoksi mä vihasin Mioa joka solullani. Tärisin raivosta ja toivoin, että vielä joskus se saisi kokea kaiken saman. Että vielä joskus mä näkisin kyyneleet Mion poskilla ja nauraisin.

Mutta joskus, kun mä seurasin sivusilmällä kavereidensa seurassa luonnollisesti nauravaa ja vitsailevaa Mioa, mä muistin sen pienen pellavapäisen pojan, jonka silmät loistivat jännityksestä, kun se astui varovaisesti narisevalta lankulta toiselle rapistuneen omakotitalon pimeässä eteisessä. Sen hetken, kun se kääntyi mua kohti hymyillen niin, että sen hampaat hohtivat pimeässä.
“Sä oot kyllä ehdottomasti mun paras ystäväni. Kellään muulla ei asu kummituksia naapurissa.”
Mio oli ollut mun paras ystäväni ja pahin vihamieheni. Pystyikö se olemaan enää mitään niiden välimaastosta? Pystyikö se olemaan mulle ylipäätään enää yhtään mitään?

“Kyllä mä jotain keksin, lupaan. Mut nyt tärkeimpiin asioihin. Missä meidän lounas on?” mä kyselin jätkiltä vaihtaen tietoisesti puheenaihetta, sillä mun ajatukset alkoivat käydä hieman liian syvällisiksi ja ahdistaviksi.
Ne vilkaisivat toisiaan, mutta päättivät jättää asiasta lätisemisen siihen, sillä ne huomasivat, etten ollut kovin halukas jatkamaan. Jani virnisti ja viskasi kinkkupizzan mua kohti.

-0-0-0-0-

Kaarlo Kinnusen kasvoille kohosi pinnallinen tervetuliaishymy, kun se huomasi mun astuvan seuran kokoussaliin sisään.
“Sieltähän sinä tulet. Käyhän hakemassa kahvia ja pullaa niin päästään aloittamaan”, Kinnunen hörähti hymyillen isällisesti ja pukkasi mua kevyesti salin oikeassa reunassa sijaitsevan tarjoilupöydän suuntaan. Mä suunnistin kiltisti pöydän luo ja kaadoin itselleni puoli kuppia laihaa kahvia, ennen kuin käännyin katselemaan vähän tarkemmin ympärilleni. Salin keskellä oli pitkä kirsikkapuinen pöytä, jonka huterilla jakkaroilla istui jo suurin osa tulevan kesän valmentajista. Mä nyökkäsin nopeasti Saanalle, joka oli mun rinnakkaisluokalla ja käännyin sitten etsimään katseellani joukkuekavereitani. Ainoa mitä mun silmät tavoittivat, oli Mion tyytymätön katse pöydän toiselta puolelta. Se istui punatukkaisen jätkän vieressä, joka ilmeisesti oli jotain sen omia joukkuekavereita ja sitä selvästi näytti tympivän se, että mä olin ilmestynyt paikalle. Mä kohotin sille kulmiani kyllästyneenä ja käänsin katseeni nopeasti muualle, ettei mun kasvoni olisi vain kielineet muuta. Onnekseni mä huomasin Samin ja Maken istuvan pöydän päässä ja helpottuneena istahdin niiden viereen. Me ehdittiin vaihtaa vain muutama sana, ennen kuin Kinnunen taputti käsiään äänekkäästi yhteen ja asettui seisomaan pöydän toiseen päähän.
“Tervetuloa vain kaikille ja onnea uuden työpaikan johdosta”, Kinnunen toivotti ja hieroi käsiään hyväntuulisena yhteen.
Kinnunen oli keski-ikäinen, ylipainoinen ja punakasvoinen ukonrähjä, joka tykkäsi olla huomion keskipisteenä. Sen näki jo sen vaatetuksesta, sillä se muistutti keltaviolettikirjavine kravatteineen ja kesäpaitoineen enemmänkin värikarttaa kuin ihmistä. Mä vilkaisin Mioon suuntaan ja huomasin sen katsovan lähes yhtä huvittuneena Kinnusen vaatekokonaisuutta kuin mäkin. Hetkeksi meidän katseet kohtasivat ja me ehdittiin jakaa huvituksemme toistemme kanssa parin sekunnin ajan, kunnes me onneksi tajuttiin käyttäytyvämme aivan liian suopeasti toisiamme kohtaan. Mä käänsin katseeni nopeasti takaisin Kinnuseen ja sivusilmällä näin Mion tekevän samoin.

Mä pakotin itseni keskittymään jälleen Kinnusen kuivaakin kuivempaan puheeseen, sillä mä en välittänyt tarkemmin analysoida äskeistä tapahtumaa. Mielellään mä vain olisin unohtanut sen ikuisiksi ajoiksi, että mä olin juuri hetki sitten käyttäytynyt lähes ystävällisesti Mioa kohtaan. Se ei voinut olla tervettä.

Mä hätkähdin, kun mun vieressä istuva jätkä tökkäsi mua kylkeen. Se ojensi mulle ilmeettömänä pinon monistettuja papereita ja syventyi sitten jälleen Kinnusen puheeseen.
“Kuten varmaan huomasittekin, pistin kiertämään työaikataulunne. Poimikaa pinosta oman ryhmänne aikataulu, olkaa hyvä.”
Mä selasin papereita hetken, ennen kuin löysin oman joukkueeni aikataulun. Mä vilkaisin nopeasti Mioa, joka tutkaili parhaillaan omaansa. Me jouduttaisiin näköjään viihtymään toistemme seurassa puolentoista tunnin verran kolme kertaa viikossa. Miokin taisi huomata meidän tiheän tapaamisaikataulun, sillä se nosti katseensa paperista mulkaistakseen mua niin inhoavasti, että mä melkein säpsähdin. Näköjään äskeinen suopeus oli ollut Mionkin suunnalta niin suuri erehdys, että se täytyi korvata vielä kahta kauheammalla mulkaisulla. Mä soin sille lähes yhtä jäätävän katseen osoittaakseni, ettei mulla ollut yhtään sen enempää mielenkiintoa viettää aikaa sen kanssa.
“Kun katsotte tarkemmin aikataulujanne, huomaatte myös, että kesän lopussa järjestetään viiden päivän jalkapalloleiri”, Kinnunen jatkoi odotettuaan, että kaikki olivat ehtineet tarkistaa työaikansa.

Mikä leiri? Mä käänsin katseeni salamannopeasti takaisin monisteeseeni. Paperin alanurkassa mainittiin jalkapallokesän huipentuvan viiden päivän leiriin, jossa kamppailtaisiin leirin mestaruudesta.
“Leirejä järjestetään kaksi. Alle 13 vuotiaiden leiri pidetään heinäkuun lopussa ja vanhempien elokuun alussa. Valmentajien odotetaan osallistuvan joukkueensa kanssa leirille, joten pistäkääpä jo valmiiksi päivämäärät kalenteriin ylös”, Kinnunen sopotti innokkaasti ja puhumiseen makuun päästyään alkoi vielä muistella kaihoisasti viimekesän leiriä, mutta sen sanat eivät päätyneet edes mun ensimmäisestä korvasta sisään saatikka sitten toisesta ulos.
Mua kylmäsi sisältä. Viisi päivää leirillä jossain korvessa. Viisi päivää Mion seurassa. Ei tulisi onnistumaan. Mä en selviäisi niistä päivistä hengissä. Mio tekisi musta vihdoin lopun.

Ellen mä ehtisi ennen sitä. Mä nostin katseeni siihen ja en yllättynyt lainkaan, kun se katsoi mua takaisin silmät uhkaavasti kaventuneina. Mä olin tyhmä, jos mä olin kuvitellut, että me saataisiin koskaan korjattua välimme. Mio ei selvästi edes yrittäisi tulla mun kanssa tekemisiin, sen mä pystyin näkemään jo sen kylmästä katseesta. Mä laskin katseeni takaisin monisteeseeni ja yhtäkkiä mua ärsytti ihan suunnattomasti. Kuka Mio oikein kuvitteli olevansa? Se luuli, että se sai kohdella kaikkia mielensä mukaan, eikä kukaan uskaltaisi urputtaa sille vastaan. Se luultavasti kuvitteli, että mä antaisin sen kiukutella miten se halusi, enkä puuttuisi asiaan riitaa välttääkseni. Se oli väärässä. Mä en tosiaankaan antaisi Mion pompotella mua noin vain. Mä saisin sen vielä antautumaan. Mä musertaisin sen ylipaisuneen egon ja vaikka pakottaisin sen ymmärtämään, että se oli ihan tavallinen ihminen niin kuin kaikki muutkin. Ehkä tämä yhteinen työ Mion kanssa auttaisi mua pyrkimyksissä tavoitteeseeni. Mion ylivallan lopulliseen murtamiseen. Mä havahduin ajatuksistani Kinnusen lopettaessa puheensa yleisistä käytännöistä ja säännöistä. Se rupesi esittelemään työpareja toisilleen niin arvokkaasti, että olisi melkein voinut luulla meidän olleen itsenäisyyspäivän linnan juhlissa nuhjuisen jalkapalloseuran salin sijaan.

“Pyry, tulehan tänne niin esittelen sinut työparillesi”, Kinnunen huikkasi pöydän toiselta puolelta, jossa se seisoi Mion takana pidellen nyrpeän näköistä elovenapoikaa olkapäästä kiinni.
Mä nousin paikaltani ja kiersin toiselle puolelle pöytää kuuliaisesti tervehtimään joukkueen toista valmentajaa. Mio nousi vastahakoisesti paikaltaan kättelemään mua.
“Me tunnetaankin Mion kanssa jo valmiiksi. Mä olen varma, ettei meille tule ongelmia”, mä sanoin painokkaasti ja kohdistin Mioon niin haastavan ilmeen, että sen kulmat kohosivat yllätyksestä sen etuhiuksien suojiin. Mä tartuin sen käteen ja puristin sitä tiukasti meidän kätellessä. Mun katse pysyi yhä päättäväisesti Mion laittoman kauniissa kissankellosilmissä, kun mä vetäytyessäni kauemmaksi hipaisin sormillani vielä pehmeästi sen kämmenselkää. Haaste oli heitetty, eikä kestänyt kauan, kun Mio vastasi siihen. Sen huulet kohosivat vinoon hymyyn ja sen silmissä pilkahti jotain lähes pelottavan pirullista.
“Mä pidän huolen, ettei tule”, se tokaisi epäilyttävän herttaisella äänensävyllä, joka sai mun itsevarmuuteni väkisinkin rakoilemaan. Mitäköhän tästäkin kesästä tulisi?


-0-0-0-0-


Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Me istuttiin Hiekkasaaren lukion juhlasalissa epämukavilla, oransseilla muovipenkeillä ja laulettiin vastavalmistuneiden ylioppilaiden kunniaksi. Salissa oli tunnelma kuin Saharan aavikolla. Aurinko paistoi valtavan kokoisista ikkunoista täydellä teholla sisään ja liimasi mun kauluspaitani selkään kiinni. Karo istui mun vieressäni ja leyhytteli tuskaisan näköisenä todistustaan kasvojensa edessä. Mä en tajunnut, miksi meidän oli pitänyt jäädä seuraamaan ylioppilaiden lakitusta. Me oltiin saatu omat todistuksemme ja jäätelöt jo reilu puolituntia sitten ja silti meidät oli pakotettu saliin katselemaan tapahtumaa, johon me itse otettaisiin osaa vuoden päästä. Mä katselin välinpitämättömänä kiharatukkaista tyttöä, joka vaappui hermostuneena lavalle vaaleanpunaisessa hörhelöunelmassaan hakemaan ylioppilaslakkiaan ja todistustaan. Tuolla mäkin olisin vuoden päästä. Pukeutuneena vieläkin virallisempaan ja epämukavampaan kauluspaitaan valkolakin somistaessa mun sekasortoisia, lakritsanmustia hiussuortuviani. Mä en ollut juurikaan ajatellut omia ylioppilaskirjoituksiani, vaikka tiesinkin, että ne lähestyivät lähestymistään. Ensimmäiset aineet mä kirjoittaisin jo syksyllä, eikä siihen ollut enää kuin muutama kuukausi aikaa. Mä en kuitenkaan ollut kovin huolissani. Mä olin aina ollut hyvä koulussa ja pärjännyt kiitettävästi lähes kaikissa aineissa, vaikka mun ei ollut tarvinnut edes hirveästi yrittää. Mä olin aina ollut luontainen lahjakkuus, toisin kuin Mikko ja Jani, jotka seilasivat kurssista toiseen juuri ja juuri välttävillä arvosanoilla. Vaikka mä olin aina ollut mielestäni lahjakas koulussa, mä en kuitenkaan koskaan ollut ollut yhtä lahjakas kuin Mio. Se luultavasti saisi tänä vuonna taas ainakin pari stipendiä, joilla se voisi kerskailla taas vaihteeksi koko kesän.

“Mitä sä olet ajatellut tänään?” Karo kuiskasi ja nojautui lähemmäs mua.
Sen hiukset olivat tyylikkäällä, mutta huolettomalla nutturalla, josta pari hiussuortuvaa oli jo ehtinyt karata sen kasvoille. Se näytti muutenkin tosi nätiltä valkokeltaisessa kesämekossaan ja kevyessä kesämeikissään. Mä olin aina viihtynyt sen seurassa. Se oli tosi mukava tyttö, jonka päästä löytyi muutakin kuin puoli pulloa hiuslakkaa.
“En mä tiedä yhtään. Mennään luultavasti Janin luo aloittelemaan ja katsellaan sitten tarkemmin”, mä kuiskasin takaisin ja kohautin olkiani kevyesti.
Mulla ei tosiaan ollut sen tarkempia suunnitelmia, miten mä juhlisin päättäjäisiäni. Suurin osa mun tuttavistani oli suunnistamassa rannalle, mutta muutama oli myös lähdössä kultapuistolaisen Katrin järjestämiin bileisiin sen mökille viiden kilometrin päähän keskustasta. Mua sinne ei oltu kutsuttu, enkä mä sinne kaivannutkaan. Mio porukoineen oli nimittäin menossa Katrin luo ja mä tiesin, ettei siitä seuraisi mitään hyvää, jos mä ja Mio juhlittaisiin kesän alkua samassa paikassa. Yksi hirsimökki oli aivan liian pieni meille kahdelle. Mä luovutin suosiolla ja päätin suunnistaa Mikon ja Janin kanssa rannalle.
“Jos ette keksi muuta niin lähtekää meidän kanssa. Oon menossa Saanan ja Miran kanssa rannalle”, Karo huikkasi mulle, ennen kuin nousi ylös taputtamaan uusille ylioppilaille. Mä seurasin sen esimerkkiä nousemalla ylös, mutta sen sijaan, että oisin jäänyt taputtamaan ylioppilaille, etsin katseellani Mikon ja Janin salin toisella puolella sijaitsevasta penkkirivistä ja vinkkasin niille.
“Mä soittelen sulle”, lupasin vielä Karolle, ennen kuin me häivyttiin Mikon ja Janin kanssa aurinkoiseen kesäpäivään todistukset tuulessa hulmuten.

-0-0-0-0-

Hiekka ratisi mun paljaiden varpaiden alla, kun mä hoipuin rantaa pitkin Karoa ja sen ystäviä kohti. Mä meinasin kompastua pari kertaa, mutta sain juuri ja juuri kummallakin kerralla pidettyä tasapainoni. Naureskellen itsekseni mä tömähdin Karon viereen hiekalle istumaan ja pari muuta tömähdystä vasemmalla puolellani tarkoittivat, että Mikko ja Jani olivat tehneet samoin.
“Te tulitte!” Karo hihkaisi hilpeästi ja hyökkäsi halaamaan mua tiukasti.
Mä hymyilin sille leveästi, vaikka mun olikin hieman vaikeaa paikantaa sen kasvoja. Me oltiin vietetty alkuilta Janin luona, koska niiden vanhemmat olivat lähteneet viikonlopuksi romanttiselle matkalle Prahaan. Kun me oltiin päästy liikenteeseen, me oltiin jo valmiiksi aika pahassa tuiskeessa. Meidän oli pitänyt tyytyä pelkkään olueen, mutta suunnitelmiin oli tullut pienoisia muutoksia, kun me oltiin löydetty Janin vanhempien viinakaapin avain. Muutamaa snapsilasillista myöhemmin mä olinkin ollut jo valmis menemään naimisiin vaikka elefantin kanssa, jos sellainen olisi keksinyt tulla mua kosimaan.
“Hei kaunokainen”, mä sopersin Karon pitkiin, vaaleanruskeisiin hiuksiin hymyillen herttaisesti. Mun polvista kulutetut mustat samettihousut ja tummansininen paitani oli kuorrutettu viinaläikillä ja hiekanjyvillä ja mun mustat hiussuortuvat olivat yhtä kurittoman näköiset kuin ennenkin. Huolimatta mun välillä hyvinkin huolettomasta tyylistä mä olin aina ollut suosittu tyttöjen keskuudessa ja olin sitä sinä iltanakin. Mikko ja Jani näyttivät hieman katkerilta, kun Mira ja Saana eivät huomioineet niitä juuri lainkaan, vaan keskittyivät Karon ohella pitämään mulle seuraa.

Mä hymyilin koko ajan leveästi, halailin kaikkia ympärilläni olevia ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, ja nautin olostani kolmen tytön piirittämänä. Laskeva aurinko paistoi lempeästi mun kasvoille värjäten ne punertaviksi ja hiekka mun allani tuntui pehmeältä. Kaiken lisäksi mulla oli pitkästä aikaa huoleton ja kevyt olo. Mun mielessäni ei liikkunut ikäviä asioita. Ei ollut Mioa, ei yhteistä kesätyötä sen kanssa, ei sen murhaavia katseita. Vaikka mun hyvä olo olikin keinotekoinen, alkoholilla aikaansaatu, mä olin sillä hetkellä onnellinen. Aamulla asiat olisivat varmasti toisin, kun mä heräisin kamalassa krapulassa, mutta sillä hetkellä mä en juuri jaksanut pohtia aamua sen tarkemmin. Nyt oli kesä, koulu oli loppu ja Karo, joka näytti tosi kauniilta niin läheltä.

Mä en tiedä, missä välissä iltaa mä ja Karo oltiin jääty kahdestaan makaamaan rantahietikkoon ja katselemaan vaaleanpunaista taivasta ja verenpunaista aurinkoa, joka oli juuri katoamassa horisontin taakse. Yhtäkkiä Karo vain makasi ihan kiinni mussa ja mun kädet oli kietoutuneet sen ympärille. Mä katsoin sitä suoraan sen omenanvihreisiin silmiin, joista heijastuivat mun omat kasvoni. Alkoholista samentuneet tummansuklaan väriset silmät, kalpeahkot kasvot ja hieman raollaan olevat huulet. Kovin kauan mä en ehtinyt ihastella omia kasvojani, sillä Karon silmät päätyivät niin lähelle mun omiani, että mun oli pakko sulkea silmäni. Samalla mä tunsin pehmeät huulet omillani. Juurikaan ajattelematta mä vastasin suudelmaan. Suudelma ei ollut kovinkaan kiihkeä, pikemminkin tutkiva ja epäröivä. Ja vaikka mä kuinka yritin palauttaa Karon omenanvihreät silmät mieleeni, aivan toiset silmät olivat kuin polttomerkityt mun mieleeni. Mun suljettujen luomien alla välkkyi pelkkää kissankellonsinistä.



-0-0-0-0-