Osa 7

ALWAYS IN YOUR SHADOW

OSA 7

Pyry:

Mä koetin otsaani. Ei, ei ollut lämpöä. Niistin nenääni. Ei, ei ollut nuhaa. Köhin kurkkuani. Ei yskääkään. Tarkkailin keskittyneesti silmiäni peilistä. Ei ollut alkavaa silmätulehdusta. Ei oksettanutkaan. Ei pyörryttänyt. Ei vatsakipuja. Ei, mä olin täysin terve. Miksen mä koskaan voinut sairastua silloin kuin halusin? Aina, kun olisin halunnut vain pysyä kotona, maata peiton alla ja vihata koko maailmaa, silloin mä aina olinkin terve kuin uudestisyntynyt. Mutta odotahan vain, kun mulla olisi ollut jotkut tärkeät treffit tai muuten vain hauska tapahtuma tulossa, niin silloinhan mä sainkin oikein keuhkokuumeen oksennustaudin kera.

Mun oli siis pakko mennä illalla harjoituksiin ja kohdata Mio. Pelkkä ajatus Mion näkemisestä sai mut ahdistuneeksi. Mieluiten mä olisin vaihtanut kaupunkia, jottei olisi koskaan tarvinnut nähdä sen huvittuneita kasvoja ja kuulla sen pilkallista naurua. Ehkä mun pitäisikin, jos Mio koskaan keksisi mainita kavereilleen mitä mä oikein olin tehnyt. Sen jälkeen mulle nauraisi koko kaupunki. Pitäisiköhän mun jo varmuuden vuoksi katsoa lentolippuja Ruotsiin? Vai riittäisiköhän Helsinki?

Mä olin ollut täysi idiootti. Mä olin antanut Miolle täydellisen aseen, jota käyttää mua vastaan. Mä olin suudellut sitä. Suudellut! Voiko mitään tyhmempää enää oikeasti tehdä? Mä olin mennyt suutelemaan juuri sitä ainoaa ihmistä, joka sai ilonsa mun satuttamisesta. Hurraa! Kaikkien näiden vuosien jälkeen mä olin vihdoin murtunut, ja Mio oli voittanut. Miksei se koskaan voinut olla toisin päin?


-0-0-0-


Mä astelin varuillani jalkapallokentän läpi kohti meidän pukuhuoneita peläten, että Mio putkahtaisi aivan yhtäkkiä ovesta kultien kanssa ja ne nauraisivat mut ulos kentältä. Pystyin melkein sielunsilmin näkemään Emilion, Herkon ja Laurin kierivän naurusta puhtaalla nurmikentällä, ja mielikuva sai aikaan inhottavan muljahduksen vatsassa. Isohko nurmikenttä tuntui yhtäkkiä liian pieneltä. Mä olin tavoittanut pukuhuoneiden oven aivan liian nopeasti. Vilkaisin pukuhuoneiden punaisia seiniä ja tunsin niiden punan tarttuvan poskillenikin, kun muistin miten mä olin suudellut Mioa niitä samaisia seiniä vasten. Muistin miltä Mion hiukset olivat tuoksuneet, kuinka lämpimältä sen vartalo oli tuntunut vaatteidenkin lävitse ja etenkin sen, kuinka pehmeät sen huulet olivat olleet. Purin huuliani kiukkuisesti, kun tunsin niiden alkavan kihelmöidä pelkästä muistosta.

Avasin päättäväisesti oven ja astuin sisälle pukuhuoneisiin. Huokaisin melkein helpotuksesta, kun näin, että penkeillä istui vasta vain muutama kersa. Ei Mioa. Se oli kuitenkin tulossa, mä tiesin sen. Mulla ei olisi niin hyvää tuuria, että Mio olisi juuri nyt onnistunut sairastumaan kurkkukipuun tai katkonut koipensa.

Moikkasin nopeasti pukuhuoneessa jo valmiiksi istuvia penskoja ja istahdin sitten itsekin penkeille. Vilkaisin kelloa. Se oli vasta varttia vaille kuusi, joten ei ollut ihmekään, että kersoja ei vielä hirveästi näkynyt. Yleensä ne lappasivat sisään isona laumana viittä vaille ja vaihtoivat pelivaatteet päälle niin nopeasti, että muutamat unohtivat solmia kengännauhansa. Me oltiin alettu Joakimin kanssa lyödä vetoa siitä kuinka moni pentu tulisi kunakin päivänä kompastumaan nauhoihinsa. Tähän mennessä mä olin jo voittanut parikymmentä senttiä ja puolikkaan paketin dominokeksejä. Hyvin siis meni.

Alex kavereineen saapui sisään kymmentä vaille kuusi yhtä itsevarmoina ja omahyväisinä kuin ennenkin. Luulisi, että niiden itsetunto olisi kärsinyt pienen kolauksen kahden häviön jälkeen, mutta satojen eurojen merkkiverkkareissa taisi olla hieman vaikeaa olla epävarma ja nöyryytetty. Mion hovi ei tervehtinyt mua ohitusmatkallaan, eikä ne olleet huomaavinaankaan myöskään muita kersoja. Ne istahtivat yhteen sumppuun pukuhuoneiden nurkkaan ja unohtuivat sinne kuiskuttelemaan keskenään. Luultavasti pahaa meistä muista. Ne olivat alkaneet käydä jo aika ennalta-arvattaviksi.

Mä aloin jo hieman rauhoittua, kun Mioa ei ollut vieläkään näkynyt. Porukkaa oli ilmestynyt pukkareihin jo sen verran, ettei Mio ainakaan voisi aiheuttaa julkista kohtausta koko kersalauman viattomien silmien edessä. Voihan olla, että se oli kolauttanut päänsä parin viimeisen päivän aikana ja kärsi lievästä muistinmenetyksestä, jonka vuoksi sillä ei ollut mitään käsitystä siitä mitä oli tapahtunut keskiviikkona. Tai sitten ei. Mutta ainahan sitä sai toivoa.

Paria minuuttia vaille kuusi pukuhuoneiden ovi levähti auki. Mio asteli sisälle jättisuurissa aurinkolaseissaan yhtä rentona kuin ennenkin. Se antoi katseensa kiertää huolettomasti hieman hämärässä huoneessa kuin sillä ei olisi ollut mitään kiirettä selvittää, ketkä olivat jo saapuneet paikalle. Mä yritin näyttää siltä kuin olisin ollut osa seinää, mutta se ei tainnut onnistua kovin hyvin, sillä näin Mion kasvoille muodostuvan pirullisen hymyn sen katseen osuessa muhun. ”Väsyttääkö?” se kysyi viattomasti, mutta mä olin täysin varma, että sen silmät välkehtivät ivallisesti aurinkolasien takana.

Mä tuhahdin mielenosoituksellisesti ja mulkaisin sitä osoittaakseni, että sen huomautus ei ollut mun mielestäni lainkaan hauska. Varsinkaan siksi, koska mulla oli ollut vaikeuksia nukahtaa. Koko keskiviikkoyön olin pyörinyt päämäärättömästi lakanoissani, katsellut aamuyön aurinkoa sälekaihtimien välistä ja kuunnellut sekopäisten lintujen kilpasirkutusta. Joka ikinen kerta, kun olin yrittänyt ummistaa silmäni, Mion sähkönsininen katse oli palautunut mieleeni niin elävänä, että hetken olin oikeasti kuvitellut Mion olevan mun huoneessani. Joka ikinen kerta, kun olin yrittänyt sulkea mieleni päivän tapahtumilta, Mion huulten paino oli palannut haamukosketuksena huulilleni. Muisto sen polttavista sormenpäistä oli saanut kuuman huoneen tuntumaan vieläkin tukalammalta.

Mä en ollut kyennyt sen suudelman jälkeen ajattelemaan ketään muuta kuin Mioa. Se suudelma oli pyörinyt mun mielessäni lakkaamatta. Hidastettuna, pikakelauksella, takaperin, tauotettuna, miten päin ikinä vain. Mä muistin jokaisen kosketuksen, jokaisen katseen, jokaisen sanan kuin ulkoa opetellusta näytelmästä. Ja se alkoi pikku hiljaa tehdä mut hulluksi.

Kun mä olin yrittänyt katsoa torstai-iltana leffaa Mikon ja Janin kanssa, mä olin vain ajatellut Mioa. Miettinyt, mitä se mahtoi sillä hetkellä tehdä, kenen kanssa se oli ja ennen kaikkea, mitä se ajatteli musta. Halveksiko se mua? Nauroi jossain parhaillaan Emilion ja Laurin kanssa mun heikkoudelleni? Kun Karo oli kutsunut itsensä meille perjantai aamupäivällä, halannut mua tiukasti ovella ja suudellut huulille, mä olin sulkenut silmäni ja muistellut kuinka hyvältä, paremmalta, se olikaan tuntunut Mion kanssa. Kuinka ilma oli silloin keskiviikkoiltana ollut täynnä sähköä ja jännitettä. Kuinka Karon kanssa tuntui pikemmin siltä kuin töpseli olisi vedetty seinästä.


Mio. Mio. Mio. Mun viimepäiväni olivat olleet pelkkää elovenapoikaa aamusta iltaan, hereillä olosta uniin. Välillä hieman märkiinkin uniin. Aamuyön tuskaisina tunteina mä olin muistellut sitä, sen pellavahiuksia, mustikkasilmiä ja huvittunutta hymyä punertavilla huulilla. Mä olin muistanut siitä jokaisen yksityiskohdan. Muistanut, kuinka pari sen kiharaa kaartuivat eri suuntaan kuin toiset, kuinka sen nenänvartta koristi muutama pisama.

Ja kaikesta huolimatta olin lähes hengästynyt siitä kuinka hyvältä se näytti pukuhuoneiden hämäryydessä. Sen hiukset olivat tuulen tuivertamat, kasvot päivettyneet ja eloisat, huulet vinossa hymyssä, tummansininen t-paita symbioosissa sen silmien kanssa. Se oli niin. Ainutlaatuinen. Miksei kukaan muu saanut mua näin sekaisin? Miksen mä ajatellut aamuyöhön asti Karoa, unelmoinut sen omenanvirheistä silmistä, muistellut sen mangontuoksuisia huulia? Miten Mio onnistuikin siinä?

”Menkää juoksemaan tutut alkukierrokset. Kolme kertaa kentän ympäri ja sitten venyttelyt. Me tullaan Pyryn kanssa ihan kohta”, Mio tokaisi penskoille suhteelliseen neutraaliin sävyyn, mikä oli selvää kehitystä verrattuna ainaiseen tiuskivaan määräämiseen. 
Lapset nousivat mun mielestä liiankin kuuliaisina penkeiltä ja suunnistivat ulkoilmaan jättäen mut kahdestaan Mion seuraan. Mä katsoin lähes paniikinomaisesti pentujen perään, kun ne katosivat yksi kerrallaan aurinkoiselle pihamaalle jättäen mut hämyiseen ja pölyiseen pukuhuoneeseen, jonka vastakkaisessa nurkassa vaani sinisilmäinen ja pellavahiuksinen peto. 

”No, etkö sä aio edes tervehtiä mua?” se peto tiedusteli multa herttaisesti pää kallellaan. 
”Ensin sä suutelet mua kuin hengenhädässä ja nyt et ole huomaavinaankaan. Ja mä kun luulin, että tää merkitsi sullekin jotain...” Mio huokaisi teeskennellyn dramaattisesti ja melkein onnistui pitämään naaman vakavana. Pirullinen hymy vei kuitenkin voiton, kun se näki mun häpeästä punehtuneet posket ja silmät, jotka olivat täyttyneet kiukusta. 
Sen täytyi nauttia mun täysin nöyryytetystä tilasta. Sen yötaivaansiniset silmät lähes tulvivat vahingoniloa pukuhuoneen hämäryyteen sen nojaillessa rennosti seinää vasten. Jos Mio olisi ollut kissa, se olisi varmaan parhaillaan kehrännyt tyytyväisyydestä. 

Me oltiin jo vuosia käyty valtataistelua sanoilla, nyrkeillä ja teoilla. Aina löytyi jotain, jolla iskeä takaisin. Yleensä meidän välinen vittuilu keskittyi enimmäkseen siihen, kuinka mä olin tylsä, tekopyhäpaska, ja kuinka Mio oli moraaliton kakara ja siitä olikin tullut melkein rutiinia. Sanat oli kuultu niin useita kertoja, ettei ne enää satuttaneet. Pikemminkin huvittivat. Sen vuoksi meidän valtataistelu oli enemmänkin vain tapa, josta oli vaikea enää vuosien jälkeen päästä eroon.

Mutta ei se aina ollut niin huoletonta. Oli myös niitä kertoja, jolloin me oikeasti otettiin pahasti yhteen ja silloin mä en ollut lainkaan iloinen siitä, että jouduin käymään taistoa entisen parhaan ystäväni kanssa. Me tunnettiin toisemme aivan liian hyvin ja kumpikin osasi löytää raot suojamuureista ja iskeä aivan liian henkilökohtaiselle alueelle. Suuttuessaan Mio ei pelännyt käyttää Fannya tai mun isää aseina, enkä mäkään yleensä aivan sanattomaksi jäänyt sen vanhemmista. Me oltiin siis aina oltu suhteellisen tasaväkisiä, niin sanamittelyissä kuin ruumiillisessakin tappelussa, mutta enää mä en ollut niinkään varma. Mä olin osoittanut yhden heikkouden lisää, mikä taisi olla pahin niistä kaikista. Mä pystyin elämään sen kanssa, että mun entinen tyttöystävä ja isä olivat mulle arkoja paikkoja ja seisomaan silti pystypäin Mion edessä, mutta mä en ollut koskaan halunnut sen saavan tietää, että se itse lukeutui myös mun suurimpiin heikkouksiin. 


”Turpa kiinni, Mio. Anna jo olla”, mä tuhahdin nujerrettuna toiselle pojalle ja laskin katseeni häpeissäni tomuiseen lattiaan.
”Uu, uhkailetko sä? Aiotko sä hiljentää mut uudelleen? Mä oon jo valmiiksi seinääkin vasten tällä kertaa!” Mio hihkaisi hilpeästi nauttien tilanteesta aivan liikaa.

”Etköhän sä ole jo vittuillut tarpeeksi aiheesta”, mä huokaisin sille turhaantuneena ja nousin seisomaan. Mä en todellakaan jäisi tänne kuuntelemaan sen vittuilua, sillä mitä kauemmin mä kuuntelin, sitä enemmän mun teki mieli hirttää itseni kengännauhoihini. Enkä mä ollut suunnitellut päättäväni elämääni aivan näin nuorella iällä. 
Mio tyrskähti ja katsoi mua kuin olisin ollut hieman vajaa, jos olisin tosissaan kuvitellut sen jättävän näin hyvän tilaisuuden puolitiehen. Mä tuijotin sitä silmät kipunoiden turhautumisesta ja toivoin, että olisin voinut pelkällä katseella hävittää Mion olemattomiin, ettei mun olisi tarvinnut nähdä sen huvittunutta ilmettä tai kuunnella sen pilkkaavia sanoja. Tai parempi, olisin itse halunnut vajota maan uumeniin ja pysyä siellä. 

”Ehkä sun ei kannattaisi pureutua liian syvälle tähän aiheeseen. Mä muistan kuitenkin aika hyvin sun vastanneen siihen suudelmaan”, mä tiuskaisin takaisin sanat, jotka keksin ainoaksi puolustuksekseni.
Mä en ollut odottanut, että niillä sanoilla olisi ollut juurikaan mitään merkitystä, minkä vuoksi mä yllätyinkin aika lailla, kun huomasin Mion jääneen hetkeksi täysin sanattomaksi. Kun mä nostin katseeni takaisin siihen, huomasin Mion tarkkailevan yllättävän kiinnostuneena lattiaa niin kuin mäkin olin vielä hetki sitten tehnyt. 
”Pennut on varmaan vetäny jo ne kierrokset. Ala tulla”, Mio puuskahti lopulta ja paineli mun ohi ulos kentälle katse tiukasti ulko-ovessa. Mä seurasin sitä kuuliaisesti ulos kentälle hymyn pyrkiessä mun kasvoilleni. 


-0-0-0-


Me aloitettiin tunti tuttuun tapaan nimenhuudolla. Mä istuin listan kanssa nurmikolle kersojen eteen ja aloin luetella listaa alusta alkaen. Mä olin oppinut jo näiden muutamien viikkojen aikana tuntemaan suurimman osan kersoista, joten yleensä mun ei tarvinnut kuin nostaa katseeni listasta vilkaistakseni oliko kyseinen henkilö paikalla. Muutama hiirennäköinen napero meni mulla vielä kyllä aika pahasti sekaisin, sillä ne näyttivät niin samannäköisiltä. Siitä huolimatta mä muistin kersojen nimet kymmenen kertaa paremmin kuin Mio. Se muisti vain oman hovinsa kersojen nimet ja muut se sekoitti täysin. Tosin joskus musta tuntui, että se leikki tahallaan, ettei muistanut mun kersojeni nimiä. Tuskin se oikeasti luuli, että Joakimin nimi oli Untamo.

”Aarnio Kalle?”
Kaikista pienin hiirennäköisistä kersoista nosti epäröiden kätensä. Mä nyökkäsin sille nopeasti ja merkitsin hiiripojan paikallaolevaksi. Mä jatkoin listaa eteenpäin hieman innottomalla äänellä. Musta kaiken maailman paikallaololistat olivat aina olleet ihan helvetin turhia. Mitä niillä teki? Hyvä on, matikantunneilla ne veivät aikaa pois kuollettavan tylsistä laskutehtävistä, mutta yleensä ne olivat ihan turhanpäiväisiä. Jos et ollut paikalla, niin sitten sulla olisi varmasti hyvä syy olla poissa. Ja jos ei ollut, niin omahan oli häpeäsi. Mä en täysin ymmärtänyt, miksi meidän piti joka viikon lopussa raportoida vanhemmille, jos niiden kersat olivat olleet poissa harjoituksista. Joskus sitä ei vain jaksannut. Joskus oli niitä päiviä, jolloin ei vain jaksanut tehdä mitään. Tuli soitettua kouluun sairaspuhelu, jossa piti muistaa köhiä niin usein kuin vain mahdollista ja kuulostaa mahdollisimman heikolta. Loppujen lopuksi sitä sitten vain istui koko päivän omassa huoneessaan pakastepizzan seurassa ja tuijotti televisiosta ostostv:tä ja mitä sekopäisimpiä saippuasarjoja. Illalla olikin jo niin hemmetin kyllästynyt, että meni ihan mielellään seuraavana päivänä kouluun.

”Kantola Alex?” mä huikkasin listan seuraavan nimen ja huomasin ilokseni päässeeni jo puoleen väliin.
Kersalaumasta ei kuulunut vastausta, mutta mä olin kyllä erottavinani tyrskimistä joukkion takarivistä. Nostin katseeni listasta ja huomasin Alexin virnuilevan kavereilleen omahyväisesti.
”Kuulitteko tekin jotain piipitystä?” se kyseli kavereiltaan huvittuneena. Mä kuulin Vallen ja muiden riiviöiden purskahtavan nauruun Alexin ylikulutetun heiton vuoksi, ja näin kersojen luovan pilkallisia katseita muhun. Mä mulkaisin niitä tympääntyneenä. Miksei ne voineet olla mun matematiikan tunneilla aiheuttamassa häiriötä? Siellä niitä olisi tarvittu, mutta täällä ne vain ärsyttivät kaikkia ja veivät aikaa olennaiselta. Mä aukaisin suuni huomauttaakseni jotain tympeää Alexin mauttomasta letkautuksesta, mutta Mio ehti puuttua tapahtumiin ensin.

”Keksi jotain omaperäisempää, Alex. Toi oli jo laimeaa. Oohan nyt kiltti poika ja vastaa Pyrylle”, Mio tokaisi kyllästyneen kuuloisena Alexille.
Alex haukkoi yllättyneenä henkeä, ja mä meinasin katkoa lyijykynästäni terän pelkästä järkytyksestä. Anteeksi mitä? Me kummatkin Alexin kanssa käännyttiin katsomaan Mioa kuin järkensä menettänyttä. Mitäs tää nyt oli? Mio komentamassa Alexia tottelemaan mua? Oliko se kipeä tai jotain?


Ehkä sekin oli vihdoin tajunnut, ettei me päästäisi tän joukkueen kanssa yhtään minnekään, jos joillakin kersoilla oli etuoikeuksia. Me ei voitaisi kohdella kersoja eriarvoisesti ja olettaa niiden olevan ylimpiä ystäviä keskenään. Sillä kersojen riidat johtuivat nimenomaan mun ja Mion asenteista. Mun ja Mion riidoista. Jos me onnistuttaisiin lopettamaan riitely ja edes yrittää käyttäytyä sivistyneesti toistemme seurassa, meidän joukkueesta olisi voinut olla vaikka mihin. Ehkä Mio oli viimein ymmärtänyt. Niin sen täytyi olla. Mä yritin kitkeä mielestäni kaikki mahdolliset toiveet siitä, että Mion yhtäkkinen solidaarisuus mua kohtaan olisi johtunut suudelmasta. 

”Paikalla”, mä kuulin Alexin mutisevan katse maassa, nöyryytetyn näköisenä. Mä hymyilin sille herttaisesti takaisin. Vaikka mä kuinka olinkin 18-vuotias ja se oli yhdeksänvuotias napero niin sillä hetkellä tuntui aika hemmetin hyvältä nähdä sen poskien punehtuvan kiukusta.

-0-0-0-


Kun Mio sitten nimenhuudon jälkeen ehdotti, että harjoiteltaisiin alkutunti rankkaripotkuja, mä päätin vastata takaisin samalla mitalla ja suostua ehdotukseen mukisematta. Yleensä me oltaisiin kulutettu ainakin vartti tunnista siihen, että oltaisiin kinattu mitä me oikein harjoiteltaisiinkaan ja lopulta päädytty arpomaan kumman ideaa tällä kerralla kuunneltaisiin. Siksi me päästiinkin yllättäen useita minuutteja aikataulusta edelle, kun meidän ei tarvinnyt tuhlata aikaa turhaan kärhämöintiin. Mio kääntyi katsomaan mua uteliaan näköisenä, kun olin suostunut sen ehdotukseen noin vain, ilmeisesti miettien mistä moinen muutos oli johtunut. Mä kohautin tyynesti olkiani. Mä olin jo sen verran kyllästynyt meidän ainaisiin kinasteluihin, että olin valmis tekemään kompromisseja, ja Mion ehdotus oli sitä paitsi mun mielestäni erittäin hyvä. 

Ne harjoitukset taisivat olla ensimmäiset, joissa kersoilla oli oikeasti hauskaa. Ne taisivat aistia, että vihamielinen ilmapiiri mun ja Mion välillä oli hieman rauhoittunut, sillä nekin olivat käyttäytyneet toisiaan kohtaan sivistyneemmin koko harjoitusten ajan. Rangaistuspotkujen harjoittelu lähti lähes alusta lähtien menemään enemmänkin pelleilyksi ja parinkymmenen minuutin päästä pennut jo potkivat palloa maaliin sokkona ja takaperin, mutta me ei Mion kanssa kummatkaan juurikaan puututtu siihen, sillä kersat näyttivät ensimmäisen kerran viihtyvän toistensa seurassa. Kumpikin kuppikunta oli hetkeksi unohtanut kaunansa toisiaan kohtaan ja potkivat sulassa sovussa palloa maaliin mitä kummallisimmista asennoista.  

Mä olin yrittänyt koko tunnin ajan seurata tarkkaan joukkueen sisällä tapahtuvaa kehitystä, mutta mun silmäni olivat usein lähes puoliväkisin hakeutuneet Mioon. Se oli istunut nurmikon reunalla nojaillen rennon näköisesti käsiinsä ja tuijotellut pentujen pallopotkintaa miedon kiinnostuneena. Tuuli oli järjestellyt sen pellavakiharia uuteen uskoon ja yrittänyt nostaa sen tummansinisen t-paidan helmaa pilviä kohti. Mä olin tarkkaillut, kuinka se oli antanut sormiensa seikkailla kiiltävässä nurmikossa, kuinka sen katse oli harhautunut kersoista pilvimuodostelmiin ja ihmetellyt, kuinka se oli jälleen kerran onnistunut valtaamaan niin ison alueen mun elämästäni ja ajatuksistani. Vielä enemmän olin kummastellut, ettei mulla tuntunut juurikaan olevan mitään sitä vastaan.


-0-0-0-

Kun kersat lähtivät laukkomaan pukuhuoneita kohti vaihtaakseen vaatteitaan, mä lantustin kiirehtimättä nurmikolla istuvan elovenapojan luokse. Mä humpsahdin istumaan sen viereen vihreyden keskelle ja jäin tuijottamaan sen kanssa kauempana siintäviä kerrostaloja. Yhdellä parvekkeella seisoskeli kaksi kaljamahaista äijää pyyhkeet lanteilla ja saunamakkarat kädessä. Ei mitenkään kovin hurmaavaa katseltavaa.
”Mä en olisi ikinä uskonut voivani sanoa tätä, mutta tämänpäiväiset harjoitukset meni oikeasti hyvin”, huomautin hetken hiljaisuuden jälkeen ja siirsin katseeni puolialastomista saunojista takaisin Mioon. Paljon miellyttävämpää katseltavaa. Se tuijotteli hetken kaukaisuuteen, ennen kuin kääntyi väläyttämään mulle kirkkaan hymyn.
”Totta kai ne meni hyvin. Mehän toimittiin mun ehdotukseni mukaan”, se tokaisi, mutta sen äänensävy ei kuulostanut pilkalliselta, vaan pikemminkin leikkisältä. 
”Sen vuoksi mä olenkin niin ihmeissäni”, heitin takaisin.
Se näytti mulle erittäin aikuismaisesti kieltä. 

Tunnelma meidän välillä oli epätavallisen rento. Vaikka me käytiin läpi jokapäiväistä rutiinivittuilua, ei kumpikaan meistä todella halunnut satuttaa. Ei edes Mio. Se vaikutti olevan hyvällä tuulella, mitä ei tapahtunut usein. Ainakaan, jos se oli mun seurassani. Sen hyvä tuuli ja huolettomuus tuntui tarttuvan muhunkin ja lopulta mä annoin itseni kaatua ruohikkoon makaamaan. Tuijotin hetken aikaa rauhattomasti meidän yllä lipuvia pilviä, jotka törmäilivät toisiin kuin olisivat liidelleet sokkona. Pian uteliaisuus Mion käytöksestä kuitenkin vei voiton ja mun oli pakko kysyä.

”Miksi sä teit sen?”
Mio laski mustikansinisten silmiensä katseen muhun ja nosti kysyvänä toista kulmaansa.
”Ai minkä?”
”No tiedät. Puolustit mua.”

Mio heitti mulle aika kujeilevan hymyn, ennen kuin sekin laskeutui makaamaan nurmikolle mun viereeni. 
”Aa, no ehkä mä ajattelin, että sä olet niin avuton, että kaipaat mut pelastamaan sut 10-vuotiaalta pojalta.”
”Ahhah. Ei kun oikeesti.”
”Koska mä en halua hävitä enää. Enkä mä halua, että noi penskat kokee oikeasti elämänsä surkeimman kesän meidän valmennuksessa”, se tokaisi hiljaa kuulostaen pitkästä aikaa siltä kuin olisi ollut tosissaan. Mä nyökkäsin, vaikka Mio ei varmaan sitä nähnytkään, sillä se ei katsonut muhun. 
Mio katse harhaili vielä hetken harsomaisissa pilvissä ja taivaalla liihottavassa lokissa, ennen kuin käänsi päänsä mua kohti niin, että meidän kasvot olivat häiritsevän lähellä toisiaan. Jos mä olisin nojautunut vähän lähemmäksi, meidän nenänpäät olisivat koskettaneet. Mä nielaisin aika kuuluvasti, enkä meinannut saada katsettani irti sen punertavista huulista, jotka kaartuivat hymyyn aivan liian lähellä mun omiani.  
”Miksi sä luulit, että mä tein sen?”

”Ai mitä?” mä kysyin oudon käheltä ja hengästyneeltä kuulostavalla äänellä katse yhä naulittuina sen huuliin. 
”Kuulit.”
”No enhän kuullut, kun olin liian kiireinen miettimään, miltä tuntuisi suudella sua uudelleen!” ajattelin tuskastuneena ja meinasin kirota ääneen, kun tunsin huulieni alkavan kihelmöidä pelkästä ajatuksesta.
”No en mä tiedä. Tuosta syystä just”, mumisin täysin eksyneen oloisena.
Mio loi muhun sen verran tietävän ja läpitunkevan katseen, että mä tunsin poskiani alkavan taas kuumoittaa. Voi helvetti sentään, ei se saisi olla näin lähellä mua. 

Kuin lukien mun ajatukset Mio käännähti selältään kyljelleen niin, että sen vartalo puski kevyesti mun kylkeäni vasten ja sen kasvot olivat nyt niin lähellä, että mä en nähnyt mitään muuta kuin ne hemmetin haluttavat huulet, jotka kohosivat tuttuun virnistykseen.

”Ei sun suudelma mua niin sekaisin saanut.”
”En mä sitä -”, mumisin itse täysin sekaisin, pallon hukanneena ja luultavasti puhkaisseenakin. Mulla kesti hetken, ennen kuin Mion sanojen merkitys alkoi tosissaan avautua mulle. Kun tajusin, mitä se oli mulle juuri sanonut, yllättynyt henkäisy karkasi huulieni välistä kutittamaan Mion huulia. Nojauduin hieman taaksepäin pystyäkseni katsomaan toista poikaa suoraan silmiin, mutta en ollut kovinkaan yllättynyt, kun niiden katse ei paljastanut mitään. 
”Mut se siis sai sut kuitenkin sekaisin?” mä kysyin ja vihasin toivekkuutta äänessäni.
”Päättele mitä haluat”, Mio sanoi ja hymyili. Eikä edes vittumaisesti tai pirullisesti, vaan ihan oikeasti hymyili. Kun se kääntyi takaisin selälleen ja kohdisti katseensa virtahevon muotoiseen pilveen, mä annoin pelottavan leveän hymyn vallata omat kasvoni.


Me jäätiin vielä hetkeksi makaamaan nurmikolle vierekkäin, hiljaisina, kummatkin tuijotellen eri suuntiin. Mä tunsin viihtyväni lähes huolestuttavan hyvin tämä uuden, rennomman Mion seurassa. Kevyt hymy Mion kasvoilla ja sen vartalon huoleton asento saivat mut luottamaan siihen aivan liikaa. Haluamaan aivan liikaa vain jäädä sen seuraan. Tutustua siihen uudestaan, juuri tähän iloisempaan ja leikkisään Mioon. 

Mä vihasin sitä, kuinka se onnistui aivopesemään mut niin helposti. Kuinka sen ei ei tarvinnut kuin hieman hymyillä nätisti, niin mä olin taas ihan hukassa. Mä olin aivan liian helppo uhri sen leikeille, sillä se oli mun suurin heikkous. Mä olin selvinnyt isän lähdöstä, mä olin päässyt Fannyn yli, mutta Mioa mä en ollut koskaan voinut irrottaa elämästäni. 

Se oli aina ollut siellä. Ystävänä tai vihamiehenä, mutta paikalla. Enemmän tai vähemmän se oli seurustellessani Fannyn kanssa. Mä olin voinut päällisin puolin unohtaa sen, luulla, että se oli historiaa, mutta mun alintajuntani oli sanonut toisin. Mä olin nähnyt unia Miosta kuolemassa huumeiden yliannostukseen, kauhukuvia Miosta kasvot veressä sen isän raivokohtauksen jälkeen. 
Päivän kirkkaus ja Fannyn hymy oli voinut saada mut unohtamaan unet hetkeksi, mutta yöllä ne olivat palanneet jälleen. Aamuyön tunteina, painajaisista heränneenä, mä olin ollut huolesta sekaisin Mion puolesta. Ja kaikista sen ilkeilyistä huolimatta olin ollut todella iloinen, että se oli päässyt huumeista eroon. 

Pikku hiljaa mä aloin tajuta, että me oltiin makoiltu vierekkäin jo jonkin aikaa ja mun pitäisi luultavasti alkaa lähteä. Olin luvannut nähdä Karoa treenien jälkeen ja mennä sen kanssa iltakävelylle. Ilta-aurinko kuitenkin paistoi ihanan lämpimästi mun kasvoilleni ja pehmeä nurmikko tuntui niin mukavalta, että mä olin haluton nousemaan. Suljin silmäni hetkeksi ja annoin auringon porottaa mun suljetuille luomilleni. Kuuntelin vieressäni loikoilevan pojan rauhallista hengitystä, joka tuuditti mut valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Mä tiesin, että mikään Miossa ei ollut turvallista, mutta sillä hetkellä se vaikutti niin luonnolliselta maata sen vieressä ja aistia sen läheisyys suljetuista silmäluomista huolimatta. 

Mä olin haluton rikkomaan meidän pienen rauhallisen kuplan puhumalla, mutta pelkäsin, että Karo soittaisi kohta ja onnistuisi pilaamaan sen hetkisen autuaan tunnelman vielä pahemmin. Mun koko vartalo soti vastaan, kun mä pakottauduin nousemaan istumaan. Se halusi takaisin Mion viereen pehmeälle nurmikolle, enkä mä voinut syyttää sitä. 
”Meidän pitää tehdä näin useamminkin”, mä tokaisin ja laskin katseeni elovenapoikaan, joka näytti lähes hellyyttävältä maatessaan silmät suljettuina ja huulet kevyesti raollaan.
Mio aukaisi silmänsä hitaasti ja nosti laiskasti katseensa muhun.
”Suunnitella tunnit etukäteen siis. Se on paljon kätevämpää niin”, selvensin ja suoristin samalla t-paitani etumusta. Mun jalat tuntuivat hyytelöltä, kun kohottauduin seisomaan ja jouduin hetken etsimään tasapainoani.
”Jos me vaikka vaihdetaan puhelinnumeroita ja päätetään tunneista aina pari päivää aikaisemmin”, jatkoin ja tunnustelin verkkareiden toista taskua selvittääkseni olinko muistanut ottaa kännykän mukaan. Sormeni tavoittivat elektronisen kapistuksen viileän pinnan housujen kankaan lävitse. 

Mä huomasin Mion hymyilevän hieman huvittuneesti mun sanojeni vuoksi ja tajusin nyt vasta miten ne pystyi myös tulkitsemaan. Mio pudisteli olematonta pölyä verkkareiltaan, ennen kuin se nousi viivytellen ylös nurmelta kohdatakseen mut silmästä silmään. 
”Ettei tää vain olisi erittäin huono tekosyy saada mun numeroni, jotta sä voit soittaa mulle huohotuspuheluita keskellä yötä?” se tiedusteli kiusoittelevalla äänensävyllä.

Mä pyöräytin näyttävästi silmiäni ja yritin kaikin tavoin osoittaa, että Mio oli täysin vainoharhainen, jos edes kuvitteli moista. Mikä oli kyllä ihan tottakin. Mä olin pyytänyt sen puhelinnumeroa ihan joukkueen etu mielessä, mutta kieltämättä sen kommentin jälkeen olin alkanut miettiä vähän tarkemmin, mitä kaikkea oikeastaan Mion numerolla voisikaan tehdä.

”Ihan tiedoksi vain, mulla on parempaakin tekemistä yöllä kuin soittaa sulle pilapuheluita. Tai soittaa ylipäätään kenellekään. Ylipäätään mitään. Mä kun yleensä nukun yöllä. Mutta jos sä et halua vaihtaa numeroita niin sitten –”
Mun sanani hukkuivat täysin ilmaan, katosivat jonnekin happimolekyylien väliin, kun Mio yhtäkkiä otti askeleen lähemmäs mua. Mä värähdin sen äkkinäisen liikkeen vuoksi ja hetken mun mielessäni liikkui ties minkälaisia teorioita sille, mitä se aikoi tehdä. Yksi niistä, aika häiritsevän toivekkaalta kuulostava, oli se, että Mio saattaisi suudella mua. 

Mion sormet painautuivat mun verkkareideni etumusta vasten. Mä henkäisin äänekkäästi ja mun silmäni rävähtivät täysin ammolleen. Tunsin lähes sähköisen värinän kulkevan mun vartaloni lävitse Mion kevyen kosketuksen vuoksi ja saaden mun sydämeni sykkeen sekoamaan hetkeksi täysin. 
”M-mitä sä -?”
Mun ääneni kuulosti nolostuttavan avuttomalta. Mio hymyili mulle tietävän näköisesti ja antoi sormiensa valua vyötärönauhalta kiusoitelleen hieman alaspäin. Mä purin alahuultani, ettei huokaus olisi karannut mun suustani. Jotain polttavaa tuntui nivusissa. Aurinko jäi kakkoseksi Mion kosketuksen aiheuttaessa valtavan lämpöaallon sisälläni.

Ja aivan liian nopeasti Mion sormet olivatkin mun verkkaireideni taskun vetoketjulla. Pitkät sormet vetivät kepeästi vetoketjun auki ja noukkivat kännykän helposti taskusta pois. Mioa selvästi nauratti, kun se paineli numeroaan näppäin kerrallaan mun kännykkääni. Mä mulkaisin sitä pahasti, kun se ojensi mun kännykkäni takaisin herttaisesti hymyillen. 
”Soita mulle. Vaikka sitten keskellä yötä, jos on ihan pakko.”
Sen sanottuaan se pyörähti ympäri ja lähti lampsimaan pois päin kentältä ärsyttävän huolettoman näköisenä, vaikka mä olin vieläkin aivan hengästynyt äskeisen kohtauksen vuoksi.
”Hah hah. En oo koskaan kuullut mitään hauskempaa”, huikkasin takaisin sarkastisesti ja niin kovalla äänellä, että Miokin varmasti kuulisi. 
Ehkä mun oli kohta pakko soittaa sille keskellä yötä, sillä tästä taitaisi tulla jälleen kerran yksi niistä hemmetin tukalista ja unettomista öistä.


-0-0-0-0-