Osa 5

ALWAYS IN YOUR SHADOW

OSA 5

Pyry:

Kun mä olin kuullut pääseväni töihin kesävalmentajaksi, mä olin ollut melkein valmis halaamaan mun ikivanhaa tietokonettani ja pusuttelemaan sen pölyistä näyttöä riemusta. Valmentajan työ oli ollut jo pitkään mun unelmieni kesätyö ja mä olin odottanut sen olevan rentoa ja hulvatonta työtä. Mä olin luullut, että kaikki kersat olisi automaattisesti arvostanu mua mun auktoriteetin vuoksi ja ihailleet mua mun oman jalkapallojoukkueen menestyksen vuoksi. Koko kesä ihailevan penskalauman ympäröimänä ei ollut kuulostanut hassummalta. Ei ennen kuin siitä oli tullut täyttä helvettiä.

Kun mä olin tuskaillut pari viikkoa töissä, olin alkanut tosissaan miettimään, että mun oli täytynyt olla jollain tavoin mielenvikainen silloin, kun mä olin mennyt hyväksymään työtarjouksen. Mä ja Mio oltiin täysin mahdoton valmennuspari, eikä me oltu saatu joukkueelle mitään muuta kuin hallaa aikaiseksi. Meidän joukkueen sisälle oli alkanut heti ensimmäisen päivän jälkeen muodostua kaksi toisistaan hyvin paljon poikkeavaa kuppikuntaa. Toinen ryhmä mennä laputti Mion kintereillä kuola suupielestä valuen ja silmät ihastuksesta samentuneina, kun taas loput ryhmästä olivat selvästi kääntyneet mun puolelleni. 

Kuten arvata saattaa, nämä ryhmät ei tulleet sitten millään toimeen keskenään, vaan käyttivät suurimman osan tuottoisasta harjoitteluajasta naljailemalla toisilleen. Mä olin yrittänyt harjoituksissa kohdella kaikkia joukkueen jäseniä jakautumisesta huolimatta tasa-arvoisesti, mutta se alkoi käydä päivä päivältä vaikeammaksi. Mion pennut eivät nimittäin suostuneet tottelemaan mun käskyjäni, eivätkä ottaneet kuuleviin korviinsakaan mun ohjeitani.

Yks kakara, Alex, oli mennyt jopa niin pitkälle, että se oli alkanut kapinoida ihan näkyvästi mun käskyjäni vastaan. Muut Mion faneista tyytyivät teeskentelemään kuuroja mun käskyttäessä niitä, mutta tämä punapäinen kauhukakara teki ihan tahallaan kaikki juuri päinvastoin kuin mä olin käskenyt. Alex piti itseään jonkinlaisena tähtipelaajana, eikä se suostunut pelaamaan millään muulla paikalla joukkueessa kuin hyökkääjänä. Kerran kun mä olin määrännyt sen puolustamaan, se oli vetänyt asiasta sellaisen huutokonsertin, että lähistöllä hiipparoivat koiran ulkoiluttajat olivat säikähdyksestä melkein päästäneet koiransa karkuun.

Mä olin läpännyt kädet korvilleni ja mun kasvoilleni oli noussut kevyt puna, sillä ohikulkijat olivat tuijottaneet mua Alexin korvia viiltävän huudon vuoksi kuin mä olisin ollut joku julma lastenrääkkääjä valmiina paloittelemaan penikat iltapalaksi. Luultavasti myös Alex oli tajunnut sen, sillä se oli kiljunut entistä kovempaa. Alexin raivokohtaus oli kutsunut myös palloja varastosta hakeneen Mion paikalle, joka oli ilmestynyt Alexin vierelle kuin ylisuojeleva isä ja kysellyt tiukkaan sävyyn, mitä olin oikein kuvitellut tekeväni.

Se oli melkein kaivanut kännykän taskustaan ja soittanut lastensuojeluviranomaisille, kun olin todennut, ettei Alex tällä kertaa saanut toimia hyökkääjän paikalla. Sen jälkeen mulla olikin ollut kestettäväni kaksi niskuroivaa penikkaa. Mio oli suutahtanut asiasta vielä pahemmin kuin Alex ja haukkunut mut koko joukkueen edessä käyttäen sellaisia sanoja ja nimityksiä, jotka eivät varmasti olleet niitä kaikista sopivimpia 8 -vuotiaiden lasten korville.
"Sä olet vain katkera, koska Alexilla on lahjoja. Miksi helvetissä jonkun noin lahjakkaan pojan pitäisi alentua puolustamaan?"

Viimeisen sanan Mio oli sylkäissyt niin inhoavasti, että mun kulmani olivat väkisin kohonneet mun mustien etuhiuksieni suojiin. Vai että sellaista. Olisi pitänyt melkein arvata, että Mio suhtautui noinkin vähättelevästi puolustuspuoleen. Se itse oli myös ollut niitä "lahjakkaita" lapsia, jotka olivat pienestä asti tottuneet pelaamaan joukkueen johtavana hyökkääjänä. Eli toisin sanojen olemaan koko joukkueen keskipisteenä ja kaikkien huomion kohteena. Hyökkääjien vanhemmilla oli yleensä tapana nostaa lapsensa jalustalle ja valaa niihin jo pienestä pitäen sellainen käsitys, että ne olivat muita joukkuepelaajiaan rutkasti parempia. Ne saivat lapsensa uskomaan, että muu joukkue oli kyllä korvattavissa, mutta eivät suinkaan ne. Hyökkääjät olivat korvaamattomia. Ei ihme, että Mio ja Alex olivat tulleetkin alusta asti niin hyvin toimeen keskenään, sillä ne kummatkin näyttivät kannattavan tätä ajatusmallia.

Mä itse olin aloittanut jalkapallourani suunnilleen samoihin aikoihin kuin Miokin, mutta mä olin aloittanut sen keskikenttäpelaajana. Vasta parin vuoden jälkeen olin siirtynyt hyökkääjäksi, sillä se oli tuntunut enemmänkin mun alaltani kuin toimiminen keskikenttäpelaajana. Mutta ne pari vuotta olivat olleet mulle todella opettavaisia. Ne olivat saaneet mut heti pienestä pitäen ymmärtämään, ettei puolustajia ja keskikenttäläisiä oltu tungettu kentälle vain ihan huvin vuoksi. Jokaisella pelaajalla oli pelissä merkitys ja jokaista tarvittiin ihan yhtä paljon, jotta joukkue menestyisi.

Mio oli pelannut jalkapalloa ikuisuuden ja oli pienestä lähtien kantanut otsassaan tähtipelaajan leimaa. Sen vuoksi se olikin aina luullut tietävänsä pelistä kaiken, mutta loppujen lopuksi se ei siltikään tajunnut edes jotain noin pientä seikkaa. Se näki asiat vain omasta erinomaisesta ja helvetin ahdasmielisestä näkökulmastaan, eikä suostunut katsomaan tilannetta mistään muusta suunnasta. Ja kaikesta huolimatta se oli päässyt joukkueen valmentajaksi. Valmentajaksi, jolta odotettiin puolueettomuutta ja ymmärrystä. Valmentajaksi, joka ei saanut suosia harvoja ja valittuja muiden kustannuksella. Mä todellakin olisin kiinnostunut tietämään, millä menetelmällä meidän jalkapalloseura oikein valitsi työntekijänsä.

Lopulta mä olin luovuttanut ja antanut Alexin toimia pelin toisena hyökkääjänä, sillä Mion ja Alexin vauhkoaminen oli alkanut saada jo hieman liikaa yleisöä mun makuuni, enkä mä mielelläni ollut halunnut koko lähiympäristön pitävän meitä vuosisadan surkeimpina jalkapallovalmentajina, vaikkakin se arvio olisi varmaan osunut ihan oikeaan. Mä olin kyllä katunut luovuttamistani lähes heti, sillä mä olin huomannut Mion ja Alexin vaihtavan tyytyväisiä virneitä keskenään. Ne varmaan olivat kuvitelleet, että nyt niillä oli mahdollisuus jyrätä mut alleen aina niin tahtoessaan. Niin helpolla ne ei tulisi kuitenkaan musta pääsemään, sen mä olin luvannut itselleni.

-----

Ensimmäisen valmennustunnin jälkeen me oltiin onnistuttu selviämään kokonainen viikko ilman, että kumpikaan oli hyökännyt toisen kurkkuun kiinni, mutta se ei ollut tarkoittanut sitä, etteikö koko viikko olisi ollut yhtä kyräilyä molemmin puolin. Me ei suostuttu olemaan mistään samaa mieltä keskenämme ja oltaisiin varmasti mieluummin saatu pallosta päähämme kuin suostuttu taipumaan toistemme ehdotuksiin. Joskus mä olin huomannut väittäväni vastaan ihan pelkästä väittelyn ilosta, vaikka olisin oikeasti pitänyt Mion ehdotusta ihan hyväksyttävänä ja fiksunakin. Sellaista ei kuitenkaan ääneen sanottu. Mä olisin ennemmin vaikka pyykännyt meidän koko joukkueen rapaverkkarit kuin myöntänyt Miolle sen olevan missään asiassa oikeassa. Ja mä olin varma, että Mio ajatteli asiasta täsmälleen samoin.

Koko ensimmäinen viikko oli ollut vittuilua vittuilun perään. Me oltiin luisuttu räjähdysherkästä tilanteesta toiseen vaarallisen huomaamattomasti ja ennen kuin ehdittiin edes tajuta tilanteen vakavuutta, oltiin jo aivan syvällä perääntyäksemme.
 
Meidän historiallisella toisella jalkapallotunnilla mä olin avuliaasti tarjoutunut pumppaamaan lisää ilmaa hieman lysähtäneen näköiseen jalkapalloon. Mio oli pelmahtanut kentältä paikalle seuraamaan tapahtumaa ja oli tuijottanut mun puuhiani niin tarkasti, että mä olin alkanut jo epäileen, josko se oli pestautunut pallon henkivartijaksi. Mä en ollut antanut Mion tuijotuksen kuitenkaan häiritä, vaan olin pumpannut palloon mielestäni sopivan verran ilmaa ja nykinyt pallon sitten tyytyväisenä pumpusta irti. Mio ei ollut vaikuttanut aivan yhtä tyytyväiseltä. Se oli pudistanut päätään ja huokaissut raskaasti.
" Ei tuollaisella pallolla voi pelata mitään. Etkö sä näe, että se on vielä ihan lössö", Mio oli tuhahtanut ja tökännyt kenkänsä kärjellä palloa, joka oli kieltämättä tarkemmin katsottuna näyttänyt munkin mielestä vielä hieman lysähtäneeltä toiselta puolelta.
" Turpa kiinni tai me pelataan kohta sun päälläs", mä olin sähähtänyt pellavapäälle takaisin sen päivitellessä, ettenkö mä osannut edes palloa pumpata.
"Aa, mutta eihän sillä voi pelatakaan. Se vasta lössö onkin", mä oli kuitannut vielä perään, ennen kuin pellavapää oli ehtinyt mitenkään reagoida mun uhkailuihini.
"Lössöt sulla on housuissasi", Mio oli puuskahtanut tympeänä ja lipunut mielenosoituksellisesti Alexin ja muiden sen fanien seuraan. 
Itse asiassa päinvastoin, kiitos sun, mun oli tehnyt mieli huudahtaa pojan perään, mutta en ollut onneksi niin kuitenkaan tehnyt.

Mä en ollut unohtanut meidän pientä yhteistä nurmikkoepisodia. Mulla ei todellakaan ollut mitään kiinnostusta päätyä uudelleen samaan tilanteeseen ja antaa Mion tällä kertaa tuntea ihan henkilökohtaisesti, minkälaisen reaktion sen läheisyys oli mussa aiheuttanut. Mä olisin halunnut kirota mun hormonini, kun niillä ei tuntunut olevan minkäänlaista tilannetajua. Taivas, olinko mä tosiaan niin puutteessa, että parin minuutin kieriskely nurmikossa toista vartaloa vasten aiheutti mulle liputuspäivän? Siltä pahasti näytti, eikä siinä valitettavasti ollut vielä edes koko totuus. Mä tuskin oisin päätynyt samaan tilaan, jos olisin päätynyt kieriskelemään pitkin maita ja mantuja esimerkiksi Karon kanssa, puhumattakaan nyt sitten Mikosta tai Janista. Teinipojan itsehillinnän lähes totaalinen puute ei ollut ollut ainoa syy mun seisokkiini, vaan syypää oli myös se henkilö, jonka päälle mä olin loppujen lopuksi päätynyt makaamaan. Pelkkä ajatus Mion kissankellosilmistä lähes kiinni mun omissa silmissäni ja sen vartalosta mun allani, paljas vatsa polttaen mua oman paitani lävitse, sai mun mieleni täyttymään sen verran levottomista ajatuksista, ettei sellaista ollut saanut aikaan edes varhaisteini-iässä vanhemmilta salaa ostetut Playboyt. Ja mä vihasin itseäni sen vuoksi. Vaikka mä kuinka halveksin ja inhosin Mioa, mäkään en näköjään kyennyt olemaan immuuni sen vetovoimalle. Mä vihasin sitä sen vuoksi mitä se oli mulle ja mun läheisille tehnyt ja mä puhtaasti halveksin sen omahyväistä ja itsekästä asennetta, mutta siitä huolimatta mä tunsin siihen fyysistä vetoa. Mä halusin maistaa sen päivettynyttä ihoa, suudella sen huulet tunnottomiksi ja ennen kaikkea tuntea sen vartalon jälleen kerran omaani vasten. Ja se jos mikä oli heikkous. 

Mä oisin vielä jotenkuten ymmärtänyt itseäni, jos Mio olisi alkanut näiden parin viikon aikana muuttua edes hiukan inhimillisemmäksi. Mutta niin ei ollut käynyt. Jos aivan rehellisiä oltiin, Mio oli mun mielestäni muuttunut vielä pahemmaksi. Se oli entistä sydämettömämpi, ilkeämpi ja pisteliäämpi. Se suorastaan tuntui nauttivan kaikesta siitä sekasorrosta ja draamasta, mitä me oltiin kylvetty joukkueeseen. Sitä ei tippaakaan kiinnostanut se, että meidän joukkue, aivan niin kuin mekin, oli ilmiriidan partailla. Mion hovi tallusteli kentällä kuin ne olisivat olleet vip-vieraita ja törkkivät muita joukkueen pelaajia tieltään kuin vähäpätöisiä palvelijoita. Mä olin yrittänyt puuttua tähän parhaimpani mukaan, mutta mikään mun käskyistä ei tuntunut oikein uppoavan kersoihin, kun heti mun kieltojen jälkeen paikalle pelmahti Mio, joka armahti sen pikkuriiviöt pään taputuksella. Alexista oli tullut sen ehdoton lempioppilas, eikä kukaan voinut olla huomaamatta sitä. Mio suosi sen pikkupirua muiden niin henkisen kuin fyysisenkin terveyden kustannuksella. Se ei koskaan puuttunut siihen, kun Alex huuteli törkeyksiä muille joukkuelaisille näiden töpätessä kentällä, eikä se ollut huomaavinaankaan, kun Alex kumppaneineen tyrkki muita pentuja ketoon metsästäessään palloa jalkojen merestä. Mä olin kieltämättä päästänyt Mion helpolla meidän ensimmäisen valmennusviikon aikana, koska mä en mielellään halunnut toistaa nurmikkoepisodia, mutta jokin raja se mun kärsivällisyydelläkin oli. Ja Mio ja Alex tulisivat vielä huomaamaan sen.

---------------------------

Mä näpersin hermostuneena mustan pitkähihaiseni helmaa istuessani Kultajoutsenen terassilla. Mun kokikseni jäät olivat sulaneet jo minuutteja sitten, enkä mä ollut ehtinyt edes hörpätä juomasta yhtäkään kulausta. Mä en juurikaan voinut nauttia kalliista kokiksestani, sillä olin aivan liian kiireinen murehtiessani tulevaa tapaamistani. Nimenomaan kalliista kokiksesta, sillä Kultajoutsenessa kokiskin oli ainakin puolet kalliimpi kuin mun lempikahvilassani Cuban Dreamissa. Lempikahvilassa, johon mulla ei ollut enää mitään asiaa. Mua oli pitemmän päälle todellakin alkanut kaduttamaan se mun ja Mion välikohtaus kahvilassa. Ei sillä, ettei Mio olisi ansainnut jokaista mun lyöntiäni, mutta mä olin tosissaan pitänyt siitä kahvilasta.

Mä tarkkailin sivusilmälläni terassin muita asiakkaita, enkä juurikaan pitänyt mun seurastani. Parin pöydän päässä istui Mion kaveri Lauri, joka oli ilmeisesti juuttunut kielestään kiinni jonkun tummatukkaisen tytön suuhun, reunimmaisessa pöydässä istui kaksi äänekkäästi nauravaa tyttöä, joista kummatkin olivat tainneet jossain vaiheessa seurustella Emilion kanssa ja mua lähinnä sijaitsevassa pöydässä istuskeli Kultapuiston lukion tyttöjen lentopallojoukkueen kapteeni ystävineen. Terassin asiakaskunta oli hieman liian kultapainotteista mun makuuni.

Mä ja kullat ei oltu koskaan tultu pahemmin toimeen. Eikä se oikeastaan edes johtunut pelkästään siitä, että Mio jengeineen sattui käymään kyseistä koulua. Ei, halveksunta Kultapuistoa kohtaan oli paljon moniulotteisempaa ja syvempää ja alkanut jo kauan ennen kuin mä olin edes jalallani Hiekkasaaren lukioon astunut.

Hiekkasaaren ja Kultapuiston välillä oli ollut kärhämöintiä jo niiden perustusajoilta lähtien. Kultapuiston lukio sijaitsi kaupungin niin sanotulla paremmalla puolella, Kaarniossa. Kaarnion seutu oli täynnä huviloita, kartanoita ja omakotiasuntoja isoine tontteineen, ja yleensä siellä asuvien perheiden vanhemmat työskentelivät kaupungin ulkopuolella hieman varakkaimmissa viroissa. Kaarnio ei nyt välttämättä vetänyt vertoja loistokkuudellaan Amerikan hienostoalueiden yltäkylläisyyteen, mutta Suomen mittakaavassa alueen kartanot todella olivat hienoja ja tyylikkäitä. Parhaimmat asunnot oli sijoitettu Kaarniolammen rannalle ja koko asuntoalueelle oli järjestetty oma vartiointi, jotta turhat ja epätoivotut ihmiset pysyisivät mahdollisimman kaukana rikkaiden loistosta. 

Kaarnion varakkaiden vanhempien lapset olivatkin sitten luonnollisesti niitä, jotka lopulta hakeutuivat Kultapuiston lukioon. Perinne oli lähtöisin jo vuosikymmenien takaa. Mun mummin sanojen mukaan Kultapuistoa oli alettu ensimmäisen kerran 60-luvulla kutsua "paremman väen" kouluksi. Ajan kuluessa moisen epätasa-arvoisen nimityksen olisi pitänyt kadota muistojen tuuleen, mutta niin ei ollut käynyt. Kultapuisto itse piti tiukasti vielä kiinni leimastaan kaikin tavoin parempana kouluna, eikä se ollut aikeissakaan luopua siitä. Luopuminen moisesta leimasta olisi automaattisesti laskenut ne takaisin samalle tasolle Hiekkasaaren lukion kanssa. Kullat olisivat mieluummin tukehtuneet syntymälahjoina saatuihin hopealusikkoihinsa kuin suostuneet myöntämään meidän koulun tasa-arvoiseksi niiden snobikoulun kanssa.

Eikä kyse ollut pelkästään nykyisistä Kultapuiston oppilaista. Suurin osa meidän kaupunginhallituksen isoista kihoista oli nimittäin valmistunut Kultapuistosta ja tämän vuoksi kyseinen lukio tuntui nauttivan koko kaupungin suosiota. Varsin epäreilusti, jos hiekkasaarelaisilta kysyttiin. Mutta eihän meiltä koskaan mielipidettä moisesta kysytty, sillä kaupunginjohtajan mukaan ainoat keskustelukykyiset nuoret valmistautuivat Kultapuistosta. Yritä siinä sitten taistella jo valmiiksi ylivoimaisen vastustajan kanssa. 

Hiekkasaari oli kaupunginjohtajan sanojen mukaan jokamiehen koulu. Ehkä se piti tavallaan paikkaansa. Hiekkasaaren lukioon pääsi ne, joilla vain opiskeluintoa riitti ja ylä-asteen päättötodistus oli edes hieman positiivisen puolella. Meidän koulussa ei kyselty vanhempien pankkitilien saldoa tai arvosteltu oppilasta sen perusteella omistiko sen vanhemmat huvijahdin vai ei. Hiekkasaaressa keskityttiin enemmänkin siihen, että kaikki oppilaat saatiin kunnialla ulos valkolakki kutreja koristaen. Sillä ei ollut väliä, vaikka arvosanat olisivat olleet juuri ja juuri välttäviä, läpipääsy oli tärkeintä.  Tästä syystä meidän koulussa olikin huomattavasti rennompi meininki kuin Kultapuistossa, jossa oppilailta vaadittiin lähes ylivoimaisia suorituksia opinnoissa. Mulle tällainen rennompi ote opiskeluun sopi paljon paremmin kuin lähes sairaanloinen painostaminen. Siksi mä tykkäsin Hiekkasaaren lukiosta paljon enemmän, enkä todellakaan voinut ymmärtää, mitä hienoa kullat näkivät hirmutyranniassa.

Harmikseni huomasin, että kahvilan ilmasto muuttui vieläkin kultapainotteisemmaksi, kun mä näin Emilion ja Herkon astelevan kahvilan sisäpuolelta terassille oluttuopit kädessään. Ilmeisesti ne olivat jo täyttäneet 18 vuotta, mä tuumailin tarkkaillessani niitä yönmustien etuhiuksieni alta. Tai sitten niillä oli ystävä tiskin takana. Siitäkään mä en olisi yllättynyt, sen verran kultapuistomyönteinen tämä kahvila kuitenkin oli.

Emilio ja Herkko näyttivät unohtuneen täysin omaan keskusteluunsa. Emilion sotkuiset tummanruskeat kutrit sekoittuivat Herkon lähes olkapäille ulottuviin lainehtiviin kinuskinruskeisiin hiussuortuviin, kun ne kuiskuttelivat jostain ilmeisesti hyvin tärkeästä asiasta päät yhdessä. Siksi niillä kestikin jonkin aikaa, ennen kuin ne edes hoksasivat mun istuvan yhdessä tyylikkäin päivänvarjoin suojatuista terassipöydistä. Mä ehdin jo melkein toivoa, että ne kulkisivat mun pöydän ohi huomaamatta mitään, mutta totta kai niiden täytyi äkätä mut juuri silloin, kun ne lampsivat mun kohdalleni.

"Herkko, kato. Meillähän on käynyt hyvä tuuri, kun ollaan saatu oikein paikallinen pallotähti meidän vaatimattomaan pikkukahvilaamme", Emilio huikkasi vieressään seisovalle kaverille, ja ne molemmat virnuilivat toisilleen huvittuneina.
Kultapuiston lentopallojoukkueen tytöt kääntyivät uteliaina seuraamaan näytöstä unohtaen täysin keskustelunsa, josta ne vielä hetki sitten olivat olleet niin kovin kiinnostuneita.
"Meidän oma sankari! Mua ihan heikottaa", Herkko huokaisi ihastuneena ja painoi kätensä otsalleen leikkien pyörtyvää.
Mä pyöräytin niille kahdelle näyttävästi silmiäni ja syvennyin takaisin kokikseeni. Lasi alkoi tuntua jo lämpimältä mun kämmeniä vasten. Ilmeisesti aurinko oli tehnyt tehtävänsä ja lämmittänyt mun kokikseni juomakelvottomaksi. Naputin pureskeltuja kynsiäni kärsimättömänä lasin kovaa pintaa vasten ja yritin olla huomioimatta mua ilkkuvia, kahta ylikasvanutta kakaraa millään lailla.

Ne kaksi olivat aina olleet yksiä kiusankappaleita, joiden elämässä ei ollut mitään muuta sisältöä kuin ontuvien herjauksien keksiminen ja muille nauraminen. Jo pienenä ne olivat pitäneet koko koulua varpaillaan keksimällä mitä ilkeimpiä temppuja toisille lapsille. Ne olivat rakastaneet muiden lasten julkisia nolaamisia ja etenkin sellaisia kepposia, jotka olivat aiheuttaneet niiden uhreille useiden viikkojen jälki-istuntoja. Se oli vielä ollut sitä aikaa, kun Mio oli ollut mun paras ystäväni ja me oltiin yhdessä juonittu kuutosjengiä vastaan nauraen tikahtuen päälle, kun pilkka olikin osunut niiden omaan nilkkaan. Kun Mio oli sitten liittynyt mukaan kuutosjengiin, niiden temput ja kepposet olivat muuttuneet vielä asteen verran pahemmiksi, ovelimmiksi ja julmemmiksi. Koulunkäynnistä oli tullut lähes sietämätöntä helvettiä jokaiselle Länsikaaren ala-asteen oppilaalle. Mulle etenkin.

"Herkko hei, muistuhan nimmarilehtiö mukaan? Tää hetki täytyy kyllä ikuistaa", Emilio piruili ja soi ystävälleen huvitusta pursuavan katseen. 
Sen kirkkaanvihreät silmät säkenöivät pahaenteisesti. Herkko puri huultaan estääkseen hymyä nousemasta huulilleen ja alkoi muka hyvin huolestuneena etsiä takataskuistaan kyseistä nimmarilehtiötä. Myös Lauri oli tainnut huomata, mitä terassilla oli tekeillä, sillä se päätti jättää naisseuransa kieleen tutustumisen toiseen kertaan ja ilmaantui Emilion ja Herkon seuraan seuraamaan esitystä.
"Kato, Pyryhän se. Miten valmennus sujuu?" se kyseli muka hyvinkin tuttavallisella äänellä, mutta sen huulilla värehti ilkeä hymy.
Hörppäsin välinpitämättömänä lämmintä kokistani ja irvistin inhosta. En vain tiennyt oliko irvistys kohdistettu lämmenneelle virvoitusjuomalle vai idioottikolmikolle, joka seisoi mun edessäni.

"Eikö teillä ole tosiaan muuta tekemistä kuin mun ärsyttäminen? Etsikää Mio jostain ja menkää palvomaan sitä, jooko? Mulla ois vähän kiire", huomautin kolmikolle kuivasti ja katsoin niitä mahdollisimman säälivästi kokislasia käsissä yhä näperrellen.
Ne olivat paljon helpompia käsitellä kuin Mio, sillä mä näin lähes heti kiukun nousevan ainakin Laurin ja Herkon kasvoille mun kommenttini vuoksi. Muutama nokkela kommentti ja ne sai karistettua pois kannoilta. Niin yksinkertaista. Kunpa Miokin olisi ollut niin yksinkertainen, mutta ei. Sitä ei niin vain voitettukaan väittelyssä. Se oli verbaalisesti aivan liian lahjakas, jotta mä oisin pystynyt hiljentämään sen parilla hyvin valitulla sanalla. Ei, Mion käsittelyyn tarvittiin ainakin kirjaston kokoinen sanavarasto ja mielellään koko älykkyyskapasiteetti täydessä toiminnassaan. 

"Se on nykyään vähän vaikeaa, kun sä olet ominut sen kokonaan itsellesi. Varmaan tahallaan järjestit asiat niin, että te kaksi valmentaisitte samassa joukkueessa", Lauri tiukkasi takaisin ja sai mun kulmani kohoamaan kommenttinsa johdosta väkisinkin hieman yllättyneinä.
Sanat olivat tuntuneet karkaavan punapäisen pojan huulilta vähän liian katkeraan sävyyn, jotta ne olisi voinut tulkita pelkästään ikävöivän ystävän sanoiksi. Mahtoivatko kaikki Mion ystävät ihailla poikaa pelkästään ystävänä? Mä vähän epäilin.
"Miksi ihmeessä mä haluaisin viettää Mion kanssa yhtään sen enempää aikaa kuin on pakko?" mä tuhahdin Laurille tylysti takaisin.
Jostain syystä Emilio tyrskähti äänekkäästi mun vastaukseni vuoksi ja soi muhun niin tietävän katseen, että se sai mun oloni väkisinkin aika hemmetin epämukavaksi. Mun tyyni ulkokuori värähti hieman naurunpurskahduksen johdosta, enkä voinut olla miettimättä, mitä Emilio tiesi tai luuli tietävänsä. Mä en tainnut olla ainoa, joka mietti samaa. Myös Herkko ja Lauri näyttivät vähän hämmentyneiltä Emilion reaktion vuoksi ja vaihtoivat keskenään kysyviä katseita.

"Mistäköhän syystä tosiaan? Eikö tuu mitään mieleen?" Emilio tiedusteli inhottavan tyytyväisellä äänensävyllä, joka sai mut tahtomattakin hieman hätääntymään. Mitä se tarkoitti? Ei kai se voinut tietää mun viimehetkisistä ajatuksistani mitään?
Vai oliko Mio sittenkin tajunnut mun olotilani nurmikkoepisodin aikana ja päättänyt viihdyttää kyseisellä tarinalla myös Emiliota? Mä tunsin poskieni alkavan uhkaavasti punertua ja yhtäkkiä terassipöydän puinen pinta alkoi tuntua hyvinkin mielenkiintoiselta tuttavuudelta.
"Pyry? Onko sulla tässä joku juttu meneillään tai jotain?" kysyi varovainen tytön ääni jostain poikakolmikon takaa.

Emilio, Lauri ja Herkko kääntyivät hölmistyneinä katsomaan niiden taakse ilmestynyttä Karoa, joka hymyili mulle vähän ujosti. Karon tummat, pitkät hiukset olivat tyylikkäästi takana kiinni poninhännällä, ja mä huomasin sen kasvojen hieman päivettyneen sitten meidän viime tapaamisen. Tosin mä olin ollut viimeksi niin pahassa humalassa, etten varmaan olisi nähnyt mitään eroa Karon kasvoilla ja Janin takapuolella, joten oli vähän paha mennä sanomaan varmasti.  
Mä hymyilin leveästi vaaleansiniseen kesätoppiin ja farkkuhameeseen pukeutuneelle tytölle ja mun täytyi myöntää, etten ollut koskaan ollut yhtä helpottunut nähdessäni sen kuin nyt. Vaikka tiesinkin, ettei se tulisi tykkäämään siitä, mitä mun sille piti sanoa. 
"Sori, pojat. Kuten näette, mulla on ihan oikeaakin seuraa, joten jos mitenkään viitsisitte häipyä?" mä hymyilin huolettomasti ja nousin pöydästä johdattaakseni Karon oikein kädestä pitäen paikalleen istumaan.
Herkko näytti hieman pettyneeltä, kun Karo oli tullut pilaamaan niiden tilaisuuden kiusata mua. Edes ne ei olleet sentään niin röyhkeitä, että olisivat jääneet vittuilemaan mulle nyt, kun mulla oli naisseuraakin. Emilio nyökkäsi nopeasti mulle kuin sanoen, ettei tämä jäänyt tähän, ennen kuin se kääntyi ja johdatti koko kolmikon terassin toisessa päädyssä sijaitsevan pöydän ääreen. 

Meidän pöytään laskeutui kolmikon katoamisen jälkeen vaivautunut hiljaisuus. Mä sörkin tennarini kärjellä lattialle pudonnutta lusikkaa ja tuijottelin omaan syliini miettien kuumeisesti jotain rakentavaa eikä välttämättä edes niin rakentavaa sanottavaa. Kunhan vain olisi jotain puhuttavaa, eikä joutuisi kuuntelemaan hetki hetkeltä voimakkaammin huutavaa hiljaisuutta. Onneksi Karo säästi mut keskustelun aiheen keksimisen vaivalta ja rikkoi hiljaisuuden meidän väliltämme.
"Mä jo luulin, ettet sä ottaisikaan enää yhteyttä", se tokaisi ja sen äänestä hohkasi selvä ilo. Se oli selvästi mielissään, kun mä olin pyytänyt sen kahville. Eikä se johtunut pelkästään siitä, että sen kahvihammasta oli kolottanut. Ei, se selvästi odotti, että tämä tarkoitti jotain. Se luuli, että mä olin kutsunut sen paikalle, koska mä oli aikeissa tunnustaa sille olevani edelleen kiinnostunut ja haluavani jotain enemmän. Se luuli, että meillä oli mahdollisuuksia olla yhdessä. Mä purin tiukasti alahuultani kuin rangaistakseni itseäni. Miksi mä olin antanut asioiden mennä koskaan niin pitkälle? Miksen mä ollut tajunnut kieltäytyä silloin, kun se olisi vielä ollut helpompaa ja loukannut vähemmän? Nyt oli enää mahdotonta luikerrella ulos tilanteesta satuttamatta Karoa ihan helvetin paljon. Mä nostin katseeni siihen ja sen aurinkoisesti hymyileviin kasvoihin.

Mä oon tosi pahoillani, mutta me ei voida jatkaa.
Lause pyöri jo viimeistä piirtoa vaille valmiina mun mielessäni. Mun ei tarvitsisi enää tehdä muuta kuin sanoa se ääneen ja se olisi siinä. Kävi miten kävi, mä olin ollut rehellinen Karolle ja ennen kaikkea itselleni. Mä aukaisin suuni päästääkseni useita päiviä mua jo vaivanneet ajatukset vapauteen, mutta juuri kun olin saanut tarpeeksi rohkeutta puhuakseni, mun katseeni juuttui omenanvihreisiin silmiin, joissa näkyi tunteita, joihin mä en koskaan pystyisi vastaamaan takaisin niiden ansaitsemalla tavalla. Mä pystyin sielun silmin näkemään, kuinka onnellinen hymy Karon kasvoilta hiipuisi epäuskoksi ja lopulta suunnattomaksi suruksi mun sanojeni vuoksi. Mä pystyin kuvittelemaan omenanvihreät silmät täynnä kyyneleitä. Täynnä tuskaa ja kipua. Mä näin sen kyyneleiden valuvan valtoimenaan sen kauniita poskia pitkin kaulalle. Kuulin sen epäuskoiset kysymykset mielessäni, kun se tivaisi multa syitä. Tunsin sen tulevan tuskan kärjistävän omaa sydäntäni.
 
Karon hymy ei koskaan hiipunut, eikä sen silmät täyttyneet kyyneleistä. Mun sanani eivät koskaan päätyneet suusta ulos.

"Haluatko sä jotain juotavaa?" kysyin ilmeettömällä äänellä ja pakotin huuleni järjestäytymään jonkinlaiseen hymyyn. 
Karo nyökkäsi innokkaasti silmät hehkuen kaikesta siitä onnesta, minkä mä olin sille aiheuttanut. Se tykkäsi musta ihan hirveästi, mä tiesin sen. Ja myös tiesin, kuinka paljon sattui, kun sydämen särki juuri se henkilö, josta sä välitit kaikista eniten. 
Mä en halunnut, että Karo joutuisi kokemaan sen, sillä mä välitin siitä paljon. En välttämättä ehkä juuri sillä tavalla kuin mun pitäisi tässä tilanteessa siitä välittää, mutta ehkä mä oppisin. Mä tartuin Karoa kädestä ja silitin sen ihoa kevyesti. Ehkä Karo olisi se oikea mulle. Se, joka etsisi matkan varrella tippuneet sydämen palaset tai lainaisi vaikka palan omastaan, jotta mä oppisin jälleen rakastamaan. Ehkä mun täytyi vain antaa sille mahdollisuus todistaa se. 

Kaikista vakuutteluistani huolimatta en ollut kovinkaan varma asiasta.


-----

Mun tapaamiseni Karon kanssa venyi huomaamatta niin pitkälle, että mulla tosiaan tuli kiire harjoituksiin. Kun mä poljin Eteläkaarella sijaitsevaa jalkapalloseuran kenttää kohti, mä pystyin yhä maistamaan Karon mangolta tuoksuvat huulet omillani. Mä kuljetin varovaisesti sormeni alahuulta pitkin ylähuulelle ja ihmettelin missä viipyi mun onnen tunteeni. Karo oli lähtenyt kotiaan kohti lammasmaisen leveästi hymyillen meidän suudelman jälkeen, mutta mä olin vain kohauttanut olkiani ja hypännyt pyörän selkään. Noin viidentoista minuutin pyöräilymatkan jälkeen tunsin oloni vieläkin aivan yhtä mitäänsanomattomaksi. Yritin hymyillä, mutta hymyni tuntui pikemminkin väkinäiseltä kuin rakastuneelta. Ei yhtään samalta kuin Fannyn kanssa.

Kun me oltiin suudeltu Fannyn kanssa ensimmäisen kerran mattolaiturilla, mä olin leijaillut sen jälkeen päiviä transsissa, enkä ollut kyennyt ajattelemaan ketään muuta kuin mun omaa Peppi Pitkätossuani. Karon kanssa mä en ollut kokenut mitään lähellekään vastaavaa. Se ei saanut mua onnesta kaistapäiseksi, eikä se hallinnut mun ajatuksiani. Se vain oli. Piileskeli jossain mun alitajuntani reunalla ilmoittaen aina silloin tällöin olemassaolostaan. Muiston siitä, että mulla oli nyt tyttöystävä, olisi pitänyt saada mut huokailemaan onnesta. Sen ei todellakaan olisi pitänyt saada mua tuntemaan oloni ihan hemmetin ahdistuneeksi. 

Mion kapeat huulet kohosivat tyytyväiseen hymyyn, kun mä karautin viimein paikalle. Kersat venyttelivät jo kiltisti nurmikolla ja näyttivät olevan niin keskittyneitä liikkeisiin, etteivät ne aluksi edes huomanneet mua. Mio kuitenkin huomasi mut heti sillä sekunnilla, kun mä ilmestyin pyörineni pallokentän reunaan. Se jätti penskat selviämään venytyksistä keskenään ja tallusteli mun luo aivan liian riemukkaan näköisenä. 
"Mitä sä nyt juonit?" kysyin heti, kun olin saanut pyöräni lukittua. 
Kohotin katseeni sen mustikkasilmiin, joiden katse muuttui hetkessä tarkan laskelmoivasta yliliioitellun viattomaksi.
"Mä? Juonisin? Ootko sä taas viettänyt vapaapäiväsi salaliittoteorioita lukien? Mä alan kohta jo huolestua", se kiusoitteli ja hymyili niin enkelimäisesti, että mä aloin tuntemaan oloni jo sangen epämukavaksi. Viatonta Mioa ei ollut olemassakaan, joten jotain sen täytyi juonia. Ja mä tulisin hulluksi, jos en kohta tietäisi mitä.

Kersat olivat saaneet venytykset päätökseen ja siirtyivät lähemmäs kuuntelemaan meidän keskustelua. Mun ja Mion väliset väittelyt taisivat olla ainoa joukkuetta yhdistävä tekijä. Mikään muu ei saanut niitä istumaan sulassa sovussa ja hiljaa kuin mahdollisuus päästä seuraamaan meidän riitaamme ihan aitiopaikalta. Huolestuttavaa.
"Kyllä sä jotain juonit. Et sä muuten olisi siihen tullut. Mitä nyt? Oletko sä ripotellut miinoja pyörätelineen alle? Myynyt mut jollekin intialaiselle orjaksi? Kaatanut arsenikkia mun juomapullooni?" tiedustelin siltä epäluuloisesti ja istahdin pukuhuoneen portaille vaihtamaan kenkiäni.
"Ai nykyäänkö sitä ei saa enää edes tervehtiä ilman, että heti joutuu ristikuulusteluun?" se naurahti kevyesti ja istui vähän liian tuttavallisesti mun viereeni portaille.
Sen kylki puski kevyesti mun omaani vasten, kun se istuutui. Yhtäkkinen fyysinen kosketus Mion kanssa sai mun hengitykseni muuttumaan epämiellyttävän pinnalliseksi.
Mio oli kuitenkin liian keskittynyt omaan näytelmäänsä, jotta se olisi huomannut moisia pieniä yksityiskohtia. Se noukki kännykkänsä huolettomasti verkkareidensa taskusta kuin tarkastaakseen oliko kukaan kaivannut sitä. Mä tarkkailin sitä sivusilmällä samalla, kun solmin kengännauhojani kiinni. Vaikka mun vieressäni istuva pellavapää olikin aina ollut vähän liiankin hyvä näyttelijä, mä en uskonut hetkeäkään, että sen kohtalokas henkäisy olisi ollut mitään muuta kuin tarkkaan harkittu ele.
"Oletko sä katsonut kelloa?" Mio kyseli multa muka hyvinkin myötätuntoisella äänellä ja näytti siltä kuin olisi oikeasti ollut pahoillaan. Ei kai se tosissaan kuvitellut mun uskovan sitä?
Mulla ei ollut hajuakaan siitä, mihin Mio esityksellään oikein pyrki, joten päätin selventää asioita riuhtomalla Mion kännykän itselleni. 

Sen tyylikäs, kiiltäväpintainen simpukkapuhelin näytti aika eksyneeltä levätessään mun pureskeltujen kynsien lomassa. Aurinko paistoi suoraan kännykän näytölle, joten mulla kesti hieman normaalia kauemmin paikallistaa kello näytön oikeasta yläkulmasta. Sillä välin Mio oli ehtinyt nojautua jo häiritsevän lähelle mua.
"Aivan, Pyry. Kahdeksan yli kuusi. Tää taitaa tarkoittaa sitä, että sä olet myöhässä."
Sen ääni kuului aivan mun korvani vierestä ja sen hengitys kutitti kevyesti mun korvalehteäni. Mä en kuitenkaan antanut sen harhautusyritysten hämätä, vaan käänsin katseeni suoraan sen suuntaan. Enää se ei edes viitsinyt peitellä vahingoniloaan, vaan väläytti mulle sangen ilkikurisen hymyn. Sen koko kasvot näyttivät valaistuvan vahingonilosta johtuvan riemun vuoksi. Se oikein hehkui, aivan samalla tavalla kuin normaalit, sydämen omistavat ihmiset hehkuivat, kun ne olivat onnellisia. Onnellisia muista asioista kuin toisten onnettomuuksista. 

"Mä voin käydä hakemassa pallot sillä aikaa, kun sä juokset kentän ympäri", se jatkoi ärsyttävän herttaisella äänensävyllä ja tällä kertaa se oli jopa niin röyhkeä, että nojautui taputtamaan mua kevyesti poskelle. Mä tyrkkäsin sen sormet pois mun iholtani ja nousin ylös portailta saadakseni hieman etäisyyttä mun reaktioita huvittuneena seuraavaan elovenapoikaan. 
"Mä olin vain muutaman minuutin myöhässä, sä olit sentään kaksikymmentä minuuttia!" intin vastaan melkein pelkästä tottumuksesta, vaikka tiesinkin, että tulisin häviämään tämän väittelyn kaikesta huolimatta. 
Myös Mio nousi seisomaan ja käveli hitaasti, leuka dramaattisen suorassa viivassa kersojen luo. Se asettautui poikalauman eteen ja käänsi katseensa takaisin muhun. Silmät olivat niin viattomat ja suuret, alahuuli niin mutrulla ja väpättävänä, ettei Mio uskonut esitystä itsekään.
"Mä luulin, että meidän piti näyttää nuorille esimerkkiä. Et kai sä aio syödä sanojasi jo nyt?" se henkäisi vuorosanansa kuin sydäntä riipivimmän tragedian päähenkilö ja sulki silmänsä hitaasti kuin hyvin pettyneenä mun käytökseeni. Mä tuijotin hetken sen poskilla lepääviä vaaleita ripsiä, kunnes aloin saada tarpeekseni.
"Hyvä on. Mä juoksen ne hemmetin kierrokset. Yritä vetää Hamlet loppuun siihen mennessä", sihahdin sille ja annoin tylyllä katseellani ymmärtää, etten ollut lainkaan vaikuttunut sen näyttelijäntaidoista. Sitä se ei juurikaan tuntunut haittaavaan, sillä se lampsi kovin itseensä tyytyväisen näköisenä pallovarastoon.

Kun mä olin saanut kierrokset juostua, me päätettiin Mion kanssa pitää torstai-illan kunniaksi harjoitusottelu ja jakaa kersat kahteen eri joukkueeseen. Koska meillä ei ollut hattua, Mio joutui suorittamaan arvonnan mun tennaristani. Se ei kuulemaan ollut katsonut lainkaan nimiä etukäteen, mutta jostain kumman syystä joukkueet jakaantuivat melkein täsmälleen valloilla oleviin kahteen kuppikuntaan.

Mä katselin hieman epäilevänä kentän vastakkaisissa päädyissä toisilleen kyräileviä joukkueita, mutta päätin kuitenkin jättää asian sikseen. Ehkä oli parempikin, jos kuppikunnat olisivat tekemisissä niin vähän kuin mahdollista. Ehkä silloin aidosti jalkapallosta kiinnostuneilla oli oikeasti mahdollisuus oppia jotain, eikä niiden tarvinnut kuulla Alexin ja muiden kauhukakaroiden mahtailua oppitunnista toiseen. Kenties Mio oli ajatellut asiaa hieman samalta kantilta. Ehkä sekin oli tajunnut, että pieni välimatka klikkien välillä teki vain hyvää.

Tai sitten ei. Mio näytti selvästi asettuvan oman kuppikuntansa puolelle ja käytti kaiken aikansa ennen pelin alkua neuvoakseen omia kullannuppujaan. Se ei edes vilkaissut toisen joukkueen suuntaankaan. Mä mutristin hieman närkästyneenä huuliani ja päätin, että jos Mio suosi noin näkyvästi omaa puoltaan niin kyllä mullakin oli oikeus sitten suosia omia kersojani. Mä liikahdin aluksi hieman epävarmasti pari askelta, mutta lopulta ryhdistyin ja astelin oman joukkueeni luokse.
"Tämä harjoittelupeli kannattaa ottaa vakavasti, sillä ensiviikon alussa kohtaatte ensimmäisen oikean vastuksen", mä selostin niille kyykistyen hieman, jotta olisin samalla tasolla kersojen kanssa. 
Ne tuijottivat mua silmät suurina ja kuuntelivat hiiskumatta mun jokaista sanaani.
"Häviö ei silti ole mikään maailmanloppu. Tämähän on kuitenkin vain harjoitusottelu", jatkoin vielä, mutta tällä kertaa sanat eivät tuntuneet saavuttavan penskoja aivan niin hyvin kuin hetki sitten. 
Ringistä kuului muminaa ja muutama kuiskattu vastaväite. Mun vieressä seisova kersa, Joakim pudisti päätään niin, että sen vaaleanruskeat hiukset heiluivat puolelta toiselle.
"Me ei tosiaan aiota hävitä. On jo aika näyttää noille nirppanokille", se tokaisi oudon varmalla äänensävyllä ollakseen ainoastaan 9 vuotias napero. 
Muut pojat nyökkäilivät hyväksyvästi ja mulkoilivat sen verran pahasti Mion joukkuetta, että mua alkoi naurattaa.
"Muistakaa kuitenkin keskittyä enemmän itse peliin kuin halveksimiseen, niin teillä on hyvät mahdollisuudet voittaa. Mion joukkueessa kun ei näytä olevan oikein ketään, joka osaisi puolustaa", mä lopetin ja madalsin ääntäni viimeisten sanojen kohdalla muutaman asteen, ettei kukaan vain vahingossakaan sattuisi kuulemaan niitä kentän vastakkaisessa päädyssä. 

Kersat tyrskähtivät nauruun ja se sai Mion vihdoin nostamaan katseensa meidän suuntaan. Sen silmät kapenivat hieman, kun se huomasi mun viihtyvän pentuparven seurassa. Mä kohotin hieman kulmiani ja soin sille haastavan katseen. Jos se kuvitteli olevansa niin helvetin täydellinen niin näyttäköön sen tänään. Jos se kuvitteli oikeasti, että Alexista oli ainesta ammattilaispelaajaksi niin todistakoon sen mulle  Mio vastasi itsevarmasti mun katseeseeni ja nyökkäsi Alexille vielä viimeisen kerran, ennen kuin se käski kummankin joukkueen valmistautua pelin alkuun.

Pelin alku sujui moitteettomasti, mitä nyt ei laskettu ilkeitä naljailuja, joita joukkueet heittelivät tämän tästä toisilleen. Se totta vie oli kuitenkin pientä viime päivien dramatiikkaan verrattuna. Jos totta puhuttiin, kersat olivat käyttäytyneet koko tunnin kiitettävän rauhallisesti. Mä ehdin jo huokaista helpotuksesta ja luulla, että tältä illalta sotimiset olisivat jääneet vähiin ja me oltaisiin vihdoinkin saatu Mion kanssa pidettyä edes suhteellisen normaali oppitunti, mutta enhän mä hyväuskoinen tiennyt, että pahin oli vielä tulossa.

Mun kersat pääsivät alkukankeuden täysin yllättäen johtoon. Alun kömpelyydet vaihtuivat nopeasti ketteryyteen ja pallonmenetykset vähenivät sitä mukaa mitä peli eteni. Ilmeisesti kersat olivat kuunnelleet tarkasti mun ohjeitani, sillä heti alusta niillä oli taktiikkana hyökätä suoraan ja raskaasti Mion joukkueen puolustusta vastaan. Enkä mä ollut ollut väärässä. Mä tiesin, ettei Mio ollut viitsinyt panostaa juurikaan puolustukseen. Se oli pyrkinyt haalimaan omaan joukkueeseensa vain kaikki parhaimmat hyökkääjät ja uskoi siten johtavansa joukkueensa voittoon ilman minkäänlaisia ongelmia. Siksi sen ilme olikin näkemisen arvoinen, kun Joakim läväytti pallon jo toisen kerran maaliverkkoon ekan puolituntisen aikana. 

Me johdettiin 2-0. Mä yhdyin muiden joukkuelaisteni iloon ja kirmasin pikkupentujen perässä halaamaan Joakimia haltioitunut hymy huuliani värittäen. Mä tunsin adrealinin syöksyvän polttavana mun suonia pitkin samalla, kun hihkuin muiden kersojen seurassa. Me oltiin johdossa! Joakim oli sankari, salainen ase nirppanokkia vastaan. 
Se oli miljoona kertaa taitavampi kuin merkkiverkkareissa lampsiva Alex, joka luultavasti joku päivä vielä tukehtuisi omaan egoonsa. Mä olin niin kiireinen ylistäessäni meidän joukkueen suurta toivoa, etten edes huomannut Mioa ja Alexia, jotka olivat siirtyneet kentän laidalle. Ne keskustelivat matalalla äänellä ja mulkoilivat vaivihkaa meidän suuntaan ilmeet synkkinä.

Kun peli sitten jatkui toisen maalin jälkeen, mä huomasin, että kaikki oli muuttunut. Mion joukkue oli lähtenyt takaisin peliin aivan toisenlaisella taktiikalla. Kaikilta jalka pakettiin ja nopeasti. Erityisesti Joakim oli joutunut Mion hovin silmätikuksi, eikä kestänyt kauankaan, kun se oli saanut osansa Alexin sisälle pakkautuneesta kiukusta.

"Laiton taklaus!"
Joakim istui tuskastuneen näköisenä nurmikolla ja piteli käsiään nenänsä suojana. Sen sormien välistä tihkui verta.
"Älä naurata! Täysin sääntöjen mukainen", Mio alkoi pauhata ilmestyttyään paikalle. Se alkoi syyttämään mua tiukkaan sävyyn puolueellisuudesta. Voi helvetti sentään. Mikä sekin oli puhumaan mitään puolueellisuudesta, mä kihisin mielessäni ja huomaamatta käteni puristuivat nyrkkiin.
"Ootko sä ihan pimeä? Etkö sä näe, että Joakimilla vuotaa nenästä verta!" mun ääneni oli sekoitus puhdasta epäuskoa ja raivoa.
Meidän kummankin katseet tavoittivat maassa tuskaisan näköisenä istuvan pojan, jonka sormet olivat värjäytyneet verestä punaiseksi. Sen tummansinisen t-paidan rinnus oli täynnä tummia veriläikkiä, ja mä pystyin huomaamaan jotain kosteaa sen silmäkulmissa. Siihen täytyi ihan tosissaan koskea.
"Pyh, mitätön pieni nenäverenvuoto. Se ei liity mitenkään Alexin taklaukseen", Mio tuhahti ja katsahti välinpitämättömästi maassa kituvaan kersaan niin kuin näky ei olisi liikuttanut sitä tipan vertaa.
Sen joukkue oli onnistunut Joakimin heikon kunnon vuoksi kaventamaan samaan aikaan tilanteen 2-1, eikä Miolla ollut aikomuksena luopua maalista mistään hinnasta.

Mio oli valmis menemään vaikka kuinka kieroja teitä saavuttaakseen päämääränsä. Ja se päämäärä oli voittaa. Se oli pelannut aina voittaakseen. Jo pienenä se oli ollut harvinaisen kilpailuhaluinen lapsi. Se oli saattanut viskata Afrikantähden pelilaudan seinään ja lopettaa pelin kesken, jos se oli huomannut olevansa häviöllä. Se ei tuntenut sanaa hävitä, eikä halunnutkaan tuntea. Huonompi juttu, sillä nyt oppisi tuntemaan, mä ajattelin ja tunsin kiukun värittävän mun kasvojani. Mun käteni tärisivät raivosta ja jouduin tosissaan puremaan alahuultani, etten olisi hyökännyt Mion kimppuun koko sen pentulauman edessä ja muksinut hieman järkeä ja myötätuntoa sen päähän.

Pelin jatkuessa puoliajan jälkeen mun joukkue kovensi myös otteitaan. Sinisilmäiset kersat olivat uskoneet joutuneensa helppoon ja yksinkertaiseen harjoitusotteluun, mutta saivat huomata olevansakin sodassa. Kauniin vihreä ja pehmeä nurmi muuttui sotatantereeksi, jolla lapset taistelivat viimeiseen hengenvetoon asti. Tai ainakin siltä musta tuntui, kun mä jouduin kauhulla seuraamaan, kuinka yhä useammat polvet päätyivät verille, posket naarmuille, käsivarret mustelmille. Herranen aika, me kohta tapettaisiin meidän lapset, jos me vielä jatkettaisiin tätä kovinkin pitkään.

Kun peliaikaa oli enää jäljellä noin 15 minuuttia, kersat alkoivat näyttää jo siltä kuin ne pitäisi ottelun jälkeen kyyditä kentältä ambulanssissa pois. Ne olivat ottaneet kuppikuntien taiston ihan tosissaan, eikä kumpikaan osapuoli ollut valmis luovuttamaan helpolla. Vielä ennen peliä Mion voittaminen oli tuntunut tärkeimmältä asialta maailmassa, mutta nyt kun mä tuijotin penskojen naarmuisia polvia ja kärsineitä ilmeitä, tajusin, etten mä onnistunut satuttamaan Mioa näin. Mä ja Mio oltiin ne jotka selvittiin tästä tahtojen taistosta vahingoittumattomina (ellei laskettu pientä iskua jommankumman ylpeyteen), mutta kersat olivat ne, jotka ihan oikeasti joutuivat kärsimään meidän itsepintaisista taisteluistamme. Ne joutuivat kotona putsaamaan kirvelevät haavansa ja kaatumaan sänkyihinsä täysin uupuneina. 

Viimeiset minuutit pelistä olivat kaikista kamalinta seurattavaa. Meidän joukkue johti yhä 2-1, eikä Mio joukkueineen ollut valmis hyväksymään tätä ihan noin vain. Ne taklasivat meidän pelaajia säälimättä ja seurauksia miettimättä kumoon päästääkseen maalille. Meidän maalivahtimme, Jani, joutuikin koville, kun se joutui torjumaan potkuja aivan yksinään. Mion hovi nimittäin oli taklannut meidän kaikki puolustajat enemmän tai vähemmän pahaan kuntoon. Vihdoin ja viimein kello löi tasan ja pääsin puhaltamaan pillillä pelin poikki. Kersat valahtivat uupuneina ja luultavasti myös helpottuneina maahan heti pillin äänen kuultuaan. Hetken ne kaikki vaan lojuivat nurmikossa hiljaisina ja väsyneinä, kunnes mä aloin kuulla oman joukkueeni päädystä riemukkaita kiljahduksia.

Me oltiin voitettu. Alex istui sen näköisenä ruohikolla kuin olisi voinut kohta purskahtaa itkuun tai räjähtää raivosta - tai sitten molempia yhtä aikaa. Loputkaan Mion hovin penskoista eivät näyttäneet kovin iloisilta tajuttuaan, että kovan uhoilun ja nälvimisen jälkeen ne olivat lopulta hävinneet meille. Mä vilkaisin varovaisesti Mion suuntaan, joka nojaili oman joukkueensa maalia vasten rennon näköisenä. Sen vartalon asento oli niin huoleton, että olisi melkein voinut luulla, ettei häviö liikuttanut sitä mitenkään. Vaan kyllä se liikutti. Mä erotin puhtaan raivon sen kasvoilta. Sen silmät olivat muuttuneet lähes pelottavan vaaleiksi, jäänsinisiksi. Huulet olivat puristuneet tiukasti vastakkain ja sen kasvojen jokainen lihas oli jännittynyt äärimmilleen. Kun se tajusi mun tuijottavan sitä, se käänsi jäisen katseensa mun suuntaan. Meidän silmät unohtuivat muutamaksi sekunniksi toisiinsa. Mä melkein hukuin kaikkiin niihin tunteisiin, jotka pursuivat hallitsemattomina ulos Mion jäätyneistä silmistä. Raivo, pettymys, nöyryytys, kostonhimo ja ehkä jopa kunnioituskin. Mä en ehtinyt jäädä ottamaan asiasta sen tarkemmin selvää, sillä hyvin pian Mio rikkoi meidän katsekontaktin. Se pyyhälsi sanaakaan sanomatta pukuhuoneisiin ja matkallaan paiskasi ulko-oven niin lujaa kiinni, että seinien hilseilevä maali tippui palasina alas nurmikolle. Mä jäin tuijottamaan sulkeutunutta ovea ja mietin miltä Miosta mahtoi tällä hetkellä tuntua. Se oli hävinnyt ensimmäisen kerran elämässään.

Ensimmäistä kertaa se ei ollut saanut kaikkea mitä se oli halunnut. 

Ehkä se oli vihdoin oppinut jotain.

Todennäköisesti ei. 

Mua hymyilytti.

Pyörähdin ympäri kohdatakseni oman joukkueeni, joka kiljui nurmikolla yhtenä isona rinkinä. Ne nauroivat ja halasivat toisiaan kuin olisivat juuri pelastaneet koko maailman marsilaisten hyökkäykseltä.
”Te olitte aivan loistavia!” mä hihkaisin niille ja koiranulkoiluttajista välittämättä yhdyin niiden riemuun ja ryntäsin halaamaan jokaista niistä. 


-----------

Mä palasin ajotunnilta kotiin hymy huulillani. Tunti oli mennyt erittäin hyvin ja mun ajo-opettaja oli sanonut, että tulisin kyllä varmasti pääsemään inssistä läpi, kunhan en vain hätäilisi turhia. Me oltiin sovittu inssiaika ensiviikon alkuun ja mä todella toivoin, että maanantain jälkeen pääsisin ajamaan autolla ilman vieressä kyttäävää opettajaa. Olisi aivan ihanaa päästä hetkeksi tuulettumaan tästä tunkkaisesta kaupungista jonnekin vähän kauemmaksi, vaikka sitten vain naapurikuntaan. Tosin meidän joukkueella oli ensiviikolla lähtö nimenomaan naapurikuntaan pelaamaan niiden joukkuetta vastaan. Meidän ensimmäinen peli oli siis jo nurkan takana, enkä mä odottanut peliä lainkaan luottavaisin mielin. Meidän koko joukkue oli hajoamispisteessä, varsinkin eilisen harjoituspelin jälkeen. Mion fanit olivat raivoissaan ja suorastaan janosivat kostoa muita joukkuelaisia kohtaan, koska nämä olivat kehdanneet päihittää ne harjoituspelissä. Joukkuehenki oli siis täysin nollissa, eikä reissu muutenkaan houkutellut, sillä myös Mio oli ollut häviön jälkeen kiukkuinen kuin ampiainen ja se tuskin leppyisi ensi viikkoon mennessä.

Mä parkkeerasin pyöräni meidän etupihalle ja tervehdin matkallani sisälle naapurin hieman hassahtanutta mummelia, joka kuvitteli jatkosodan olevan vieläkin käynnissä. Se tervehti mua viivytellen, sillä se oli liian kiireinen tähystelemään kiikareillaan mahdollisia hävittäjälentäjiä. Selvä vanhainkotitapaus siis. Ihme, ettei kukaan ollut vielä kärrännyt sitä hoitokotiin.

Sisällä oli melkein tukalampaa kuin ulkona, vaikka aurinko ei päässytkään paistamaan ikkunoista kohtisuoraan kasvoille. Potkin tukalat tennarit pois jaloistani ja tungin kasvoni melkein kiinni olohuoneen pöydällä pyörivään pöytätuulettimeen saadakseni edes jotain vilvoitusta. Huokaisin tyytyväisenä kylmän tuulenvireen pyyhkäistessä kasvojeni ohitse.
”Pyry, oletko se sinä?” kuului äidin ääni keittiön suunnalta.
Jätin tuulettimen surraamaan olohuoneen pöydälle ja suunnistin äänen tulosuuntaa kohti. Äiti istui keittiön kirsikkapuisen pöydän äärellä ja luki kotimatkalla ostettua Iltalehteä. Lehden otsikot kirkuivat punaisilla, kissankokoisilla kirjaimilla jotain turhanpäiväistä vieläkin turhemman Big Brother -tähden edesottamuksista. 
Äidin jakkupuvun vaaleanvioletti takki roikkui huolettomasti tuolinnojalla ja matalakorkoiset työkengät oli potkittu sikin sokin pöydän alle. Sen koko olemus oli hieman uuvahtanut ja kasvoilla näkyi selviä väsymyksen merkkejä. Työpäivän oli täytynyt olla raskas.
 
”Hei kulta, miten ajotunti meni?” äiti huikkasi mulle ja nojautui suikkaamaan kevyen suukon mun otsalleni. 
Mä istahdin sen viereen pöydän ääreen ja nappasin pöydällä olleesta keksipakasta dominon.
”Ihan hyvin. Mulla on inssi ensiviikon maanantaina”, vastasin ja keskityin nakertamaan keksin reunoja, vaikka mulla ei ollut edes mitenkään nälkä.
Äiti nosti kookoksenruskeiden silmiensä katseen lehdestä ja sen väsyneille kasvoille nousi ilahtunut hymy.
”Mutta sehän on aivan mahtavaa! Maanantaina onkin sitten juhlan paikka”, äiti intoili jo etukäteen ja ilmeestä päätellen alkoi jo nyt miettiä, millaiset juhlat aikoisi mulle ajokortin kunniaksi järjestää.
”Älä nyt sitten ala ostamaan mitään ilmapalloja tai pellehattuja. Siitä kun on jonkin verran aikaa, kun sä olet viimeksi mulle mitään juhlia järjestänyt”, nauroin ja pukkasin kevyesti äitiä käsivarteen.
Äiti nauroi mun mukana ja syysäsi lukemansa lehden syrjään hakiessaan jääkapista lisää sulatejuustoa leipänsä päälle.
”En minä nyt ihan niin vanha vielä ole. Muistan kyllä millaisia juhlia itse järjestin 18 -vuotiaana”, se alkoi muistella pää jääkaapissa.
Mä hylkäsin puoliksi syödyn keksin oranssille pöytäliinalle ja olin juuri aikeissa huomauttaa, että 18 -vuotiaiden juhlintatavat olivat hieman muuttuneet sitten äidin nuoruuden, mutta äidin kännykän pirinä keskeytti mut, ennen kuin ehdin edes aukaista suutani.

Äiti hylkäsi sulatejuustonsa metsästämisen jääkaapista ja riensi pöydän luokse nappaamaan kännykän käteensä. Sen ilme valahti hieman, kun se näki soittajan nimen ruudulla, mutta kaikesta huolimatta se vastasi kuitenkin puheluun.
”Iltaa Esko”, äiti vastasi hieman varuillaan olevalla äänellä ja istahti takaisin tuolille. 
Se pyöritti tummanruskeaa hiussuortuvaa hermostuneena sormiensa ympärillä. Mä käänsin katseeni uteliaana äitiin kuullessani soittajan nimen. Esko oli mun äitini entinen mies, Sonjan isä. Mitä ihmeen asiaa sillä oli äidille? Ne eivät olleet ainakaan mun tietääkseni puhuneet vuosiin. Eivät varmaan kertaakaan sen jälkeen, kun Esko ja Sonja olivat muuttaneet takaisin Helsinkiin. Sonjan vierailut oli aina sovittu mun kauttani.

”Eihän!”
Äidin kauhistunut henkäisy herätti mut mietteistäni, ja mä todella säikähdin huomatessani puhtaan järkytyksen kohoavan äitini kasvoille.
”Kamalaa! Onko Sonja missä kunnossa? Eihän vain –”, äidin sanat kuolivat lauseen puolessa välissä, mutta tuskin Eskolle jäi epäselväksi se, mitä äiti oli yrittänyt kysyä.
Jotain epämiellyttävän kylmää valui mun sisälleni ja tunsin oloni yhtäkkiä kovin avuttomaksi ja huteraksi. Sonja, mitä sille oli sattunut? Mitä mun palmikkopäiselle poikatytölle oli tapahtunut? 
”Mitä on tapahtunut? Äiti, onko Sonjalle sattunut jotain? Kerro heti!” mun ääneni kuulosti vaativasta sävystä huolimatta kovin voimattomalta. Se oli enemmänkin heikko kuiskaus kuin huuto, joksi olin sen tarkoittanut.
Mun päässäni pyöri miljoonia kuvia ja filminpätkiä palmikkohiuksisesta tytöstä. Sonja keinuissa sörkkimässä hiekkaa vaaleanpunaisella sandaalillaan. Sonja metsässä, hiuksissa männyn neulasia. Sonja ja kymppi ruotsin kokeesta. Sonjan rippijuhlat. Sonjan ensimmäinen päivä lukiossa ja kuinka se oli soittanut mulle Helsingistä paniikissa, ettei koskaan tottuisi elämään pääkaupungissa.

”Selvä. Soita heti, kun tiedät enemmän. Kuulemiin”, äiti kuulosti viimeisten sanojen kohdalla melkein robottimaiselta ja kun se laski kännykän takaisin pöydälle, mun olisi tehnyt mieli unohtaa koko puhelu ja teeskennellä, ettei sitä ollut koskaan edes tullut.

Äiti selvensi kurkkuaan ja katsoi muhun niin myötätuntoisesti, että mun oli pakko kääntää katseeni lattiaan.
”Sonja on joutunut onnettomuuteen. Hän oli ajanut pyörällä risteykseen, jonka toisesta suunnasta oli tullut auto vastaan. Mies oli sen verran pahasti päihtynyt, että oli menettänyt auton hallinnan ja osunut Sonjaan”, äiti kertoi, ja mä suljin silmäni.
Mun suljettujen luomien alla välkkyi kuvia pienestä palmikkopäisesti tytöstä juoksemassa metsässä puumiekka kädessään, Sonjan hymyilevät kasvot, kun se oli tullut mua vastaan pari viikkoa sitten koululle. Sillä hetkellä mä pelkäsin. Mä en kestänyt, jos se oli ollut viimeinen kerta, kun mä näin Sonjan. Mä en halunnut kuulla, mitä oli tapahtunut. Mä en halunnut kuulla, että joku ajattelematon ja säälittävä alkoholisti oli kehdannutkin satuttaa mun siskopuoltani. Mun siskoani. Mä pyyhälsin ulos keittiöstä takapihalle puutarhakeinuun, jossa me oltiin Sonjan kanssa vielä muutama viikko sitten niin huolettomina istuttu. Istuisikohan Sonja enää koskaan siinä keinussa?



-0-0-0-0-