Osa 11

ALWAYS IN YOUR SHADOW

OSA 11

Mikko:


Ei ikinä enää, oli mun päällimmäinen ajatus herätessäni juhannuksen jälkeisenä aamuna. 

Tai paremminkin aamupäivällä.

Äh. Hyvä on, iltapäivällä.

Aivan ensimmäiseksi kun vaivauduin avaamaan silmäluomeni, mä olin sokaistua auringon tehdessä yllätyshyökkäyksen ikkunasta kuin yli-innokas paparazzi kameroineen. Auringon räpsittyä musta pari bad hair day –kuvaa  mä en hetkeen nähnyt muuta kuin vihreitä ja punaisia pilkkuja, jotka näyttivät välillä harrastavan vähän turhankin siveettömiä puuhia ilmassa ja synnyttävän sinertävänvioletteja neliöitä värisekamelskan jatkoksi.

Kun mä sitten kohottauduin hieman istuvampaan asentoon sängyllä, mä tajusin, että räikeänä porottava aurinko ja hävyttömät valopilkut olivat pienimpiä mun murheistani. Heti kun olin kohottanut hieman päätäni, mut yllätti lähes aivot halvaannuttava pääkipu, joka pelmahti paikalle niin yllättäen ja rajusti, että olin värittää untuvapeittoni edellisen päivän menulla. Oksennus kävi kurkussa ja melkein purskahti huulien raosta leualle, mutta sain juuri ajoissa puristettua juomisesta kuivettuneet huulet tiukaksi viivaksi ja pakotettua yrjön takaisin alas. Olo ei juurikaan siitä helpottunut, vaan kurkkua tuntui kirvelevän entistä enemmän. 

Pirullinen aurinko ja helvetinmoinen krapula. Great. Ei voisi paremmin päivä alkaa.

Tai itse asiassa, kyllä näköjään voisi. Kun pahin kipuaalto oli laantunut ja oksennus palannut takaisin ruokatorvea alaspäin, mä huomasin mun ympärilleni kietoutuneet kädet ja ihmisen kokoisen mytyn peiton alla. Kevyenä hymähdyksenä alkanut paniikki löysi itselleen tikapuut, nosturin, hissin ja kohosi muutamassa sekunnissa valtaviin mittakaavoihin mun tajutessa, ettei mulla ollut pienintäkään muistikuvaa siitä, että olisin päättänyt jakaa sänkyni jonkun kanssa viime yönä. Mun kuivilta huuliltani karkasi niin epätoivoinen ja pelästynyt vinkaisu, etten ikinä myöntäisi sitä omakseni. Mystiset kädet tuntuivat epämiellyttävän karheilta mun vatsaani vasten. Kynsienaluset olivat täynnä epämääräistä likaa. Mytty peiton alla näytti huolestuttavan suurikokoiselta.

Kun mä tajusin untuvapeiton alta pilkahtavan tutun vaaleanruskean hiuspehkon, mä aloin huutaa. 

Puolessa välissä mun krapulainen aamuääni petti ja muuttui kirkaisuksi. Kimeäksi kohonut ”helvettisaatana” herätti myös mun seuralaiseni, ja Janin uniset kasvot ja pystyssä törröttävät hiukset ilmestyivät kokonaisuudessa esiin peiton alta.
”Mitä ihmettä sä jätkä riehut keskellä yötä?” poika mumisi kiukkuisen kuuloisena ja soi mulle unihiekkaisen mulkaisun otsahiustensa alta.
Se näytti ihan lyttääntyneeltä kevätkääryleeltä  peiton ympäröidessä sen kaikin puolin ja mua olisi ehkä naurattanut, jos tilanne ei olisi ollut niin äärimmäisen vakava ja nuoren heteromiehen mielenterveyttä huolestuttavissa määrin vaarantava.
”Ota ne kädet pois mun ympäriltä, vitun hintti!” kimitin kuin mikäkin äänenmurrosta kokeva teini ja läimin Janin käsiä kuin ne olisivat olleet kimppakivasta kiinnostunut kuristajakäärmepariskunta valmiina villeihin leikkeihin.  
”Mitkä kädet?” Jani mumisi selvästi vain puoleksi mukana mun jutuissa ja puoleksi luultavasti vielä jossain keskiaukeamatyttöjä ja kalliita autoja pursuavassa unimaailmassaan. Tai niin mä todella toivoin, sillä eihän sitä koskaan voinut olla varma mistä ihmiset loppujen lopuksi haaveuniaan näkivät. Varsinkin sellaiset, jotka yrittivät unissaan lääppiä viattomia kavereitaan.
”No ne helvetin kädet, jotka on mun ympärillä!” yritin karjua, mutta mun ääneni kuulosti yhä enemmänkin säikähtäneeltä vikinältä.
Jani tuijotti mua silmät vain puoliksi avoinna selvästi miettien olinko ostanut väärän wattimäärän lampun vintille vai näkikö se kenties jotain hemmetin outoa ja kinkyä unta. 
”Mitä sä selität? Ei mun kädet – voi vittu!”
Huoneen täytti uudelleen kimeä ja korvia vihlova kiljunta, mutta tällä kertaa mä en ollut syyllinen. Jani repi kätensä ennätysvauhtia takaisin itselleen ja yhä kiljuen se huitoi itsensä musta kauemmas sängyn laidalle. Ja yli.  

Kuului muksahdus ja kevätkääryle levisi lattialle äänekkäästi kiroillen. Sisusta kohosi äkäisen näköisenä istumaan ja hieroi takaraivoaan irvistellen mulle ja meidän yhteiselle sängylle kuin kymmenkesäinen napero kylpyammeelle. Mä ilmeilin sille hetken vähintään yhtä näyttävästi takaisin, kunnes mun mieleni rekisteröi jotain erittäin kammottavaa. Jani istua napotti lattialla yllään ainoastaan sinivalkoruudulliset bokserit. 

”Mitä... mitä eilen oikein tapahtui?” mä kysyin hyvin pienellä äänellä. 
Mä puristin peiton reunaa molemmin käsin lähes epätoivoisella vimmalla. Mä toivoin yli kaiken, ettei Janin vastaus alkaisi sanoilla ”mä en tiedä” tai ”mä en ole aivan varma”, koska silloin mä ihan takuulla pyörtyisin.
Jani tuiskahti ääneen jotain, joka kuulosti puoleksi äkäiseltä, puoleksi loukkaantuneelta.
”Mitä sä oikein musta kuvittelet? Vaikka mä olisin kuinka kännissä, en ikinä ikinä –”
”No sun kädet ne mun ympärillä oli eikä toisin päin!” mä puuskahdin ja huomasin häpeäkseni äänenkorkeuteni kohonneen taas tyttömäisen kimeisiin lukemiin.

Haaleanvihreät silmät mulkaisivat mua syyttävästi kuin epäillen mun olevan jotenkin kumman kautta syyllinen pojan omien käsien liikkeisiin. Mä mulkaisin toista lähes yhtä hyytävästi takaisin viestittäen eleilläni ja ilmeelläni tasan kuinka ilahtunut mä aamuherätyksestäni olin ollut ja kenen olisi syytä jatkossa pitää kätensä ihan itsellään. Tyytyväisenä pistin merkille punaiset läikät, jotka kohosivat lattialla napottavan pojan poskille.

”Mitään ei tapahtunu. Sänkyjä ei riittäny kaikille, joten me nukuttiin samassa”, poika mutisi ja yskäisi sitten hieman vaivaantuneena kuin sanoen, että asia oli loppuun käsitelty.
Mä yskäisin takaisin ainakin yhtä vaivautuneesti vastaukseksi. Me tuijotettiin hetki omiin suuntiimme painostavan hiljaisuuden vallitessa, kunnes Jani lopulta hoippuroi vaikean näköisesti ylös lattialta. Se nyökkäsi vessan suuntaan ja pakeni sinne sitten lähes puolijuoksua kuin olisi  halunnutkin vaihteen vuoksi lääppiä vessanpyttyä. Mä seurasin katseellani sen menoa ja kun se törkkäsi oven lukkoon, mä livistin helpottuneena ulos tupakalle. 


-0-0-0-


Kun mä palasin takaisin sisälle mökin ahneeseen, tukahduttavaan kuumuuteen, jota ikkunoista tulvivat auringonsäteet ruokkivat ähkyyn, kuulin ääniä keittiön suunnasta. Näköjään myös Karo oli selvinnyt hengissä eilisestä. Se värkkäsi hämmästyttävän energisen oloisena kahvinkeittimen kimpussa ja hyräili samalla jotain tutun kuuloista biisiä. Luultavasti jotain kesärenkutusta, jota kukaan ei enää heinäkuun alussa kuuntelisi vapaaehtoisesti. 
”Moi”, mä mutisin päästyäni kuuloetäisyydelle ja sain pienikokoisen tytön hätkähtämään.
Se kääntyi yllättyneenä ympäri luultavasti järkyttyneenä siitä, että joku muukin oli päässyt tämän päivän puolella ylös. Mut nähdessään sen huulille kohosi sädehtivä hymy, joka sai sen vihreät silmät tuikkimaan jännällä tavalla. Elävästi. Ne muistutti mua Skotlannin nummista, joiden yllä äkäinen tuuli riehui villinä ja vapaana, mikä sinänsä oli aika häiriintynyttä, koska mä en ollut koskaan käynyt lähelläkään Skotlantia, enkä ollut edes satavarma tiesinkö miltä nummet näyttivät. Mun olisi ehkä pitänyt jäädä murehtimaan, kuinka krapulassa oikein olinkaan, mutta huomasin omien huulieni kaartuvan automaattisesti tytön säteilyä jäljittelevään hymyyn.

Karon kastanjanruskeat hiukset oli nopealla nutturalla niskassa, mutta muutama villiintynyt hiussuortuva oli onnistunut karkaamaan sen ruskettuneille kasvoille. Ne näyttivät hauskan kapinamielisiltä muuten niin symmetrisillä kasvoilla. Tyttö oli pukeutunut ainoastaan ylipitkään mustaan bändipaitaan, jonka mä veikkaisin bändin nimestä päätellen kuuluvan Pyrylle. 
”Mä luulin, että oon ainoa hereillä. Heräsitkö sä vasta?” Karo jutteli kepeästi ja kääntyi takaisin kahvinkeittimen puoleen jatkaakseen kahvinkeitto-operaatiotaan. 
Mä nyökkäsin tytölle, vaikkei se sitä nähnytkään, ja seurasin ääneti, kuinka se syventyi kahvinpurujen mittaamiseen. Osa puruista varisi pussissa tiskitasolle tytön riuhtoessa mitan näppärällä otteella pussista ulos. Karo huitaisi pudonneet purut nopeasti takaisin pussiin ja ryhtyi sitten laskemaan vettä desimittaan. Mä istahdin laiskasti keittiön pöydän ääreen ja tunsin oloni jo paljon tyynemmäksi, vaikka tämänpäiväinen herätys olikin luultavasti aiheuttanut mulle ikuiset traumat. Jokin Karon pirteässä olemuksessa rauhoitti. 
”Hei, mä unohdin eilen kokonaan sanoa”, Karo tokaisi napsauttaessaan kahvinkeittimen päälle.
Hetken mä luulin sen puhuvan kahvinkeittimelle, mutta kun se vilkaisi olkansa yli mun suuntaan kuin varmistaen, että mä yhä olin siinä, tajusin havahtua kuuntelemaan.
”Kiitos tosi paljon, kun jaksoitte eilen Janin kanssa lähtee ettiin Pyryä. Mä olin ihan tosissaan huolissani ku se vaan katos noin vain yhtäkkiä. Ei muuten, mutta se oli silloin kokoilla jo aika naamat”, Karo jatkoi ja kääntyi nyt kokonaan ympäri suoden mulle yhden niistä pehmeistä hymyistään, jotka yleensä olivat vain Pyryn yksinoikeus.

Mä heilautin vähättelevästi kättäni niin kuin juttu ei olisi ollut ongelma eikä mikään ja eihän se todellisuudessa ollut ollutkaan. Okei, ei ollut ollut välttämättä kaikkein mukavinta joutua tarpoon pistelevissä puskissa, läheisyyttä kaipaavissa pensaissa sekä petollisissa juurakoissa sitä humalaista pentua etsimässä. Vielä vähemmän mukavaa oli ollut ahtautua kultien reviirille ja nähdä se vitun palatsi, jossa ne vanhempien lellipennut pitivät majaa. Meidän mökki oli heppoinen ulkohuussi siihen lukaaliin verrattuna, eivätkä aina niin huomaavaiset kullat olleet tietenkään unohtaneet muistuttaa mua ja Jania siitä. Mutta silti mä en olettanut kenenkään olevan kiitollisuudenvelassa mulle. En Karon ja vielä vähemmän Pyryn. Ei tarvittu Karon pyyntöä siihen, että mä olisin etsinyt sen.

Mä kohotin katseeni hitaasti ruskeakutrisen tyttöön tämän istahtaessa mua vastapäätä koivusta kyhätyn pöydän ääreen. Sen sirot kyynärpäät nojasivat pöytään ja sen iho näytti niin pehmeältä ja naiselliselta verrattuna aamuiseen, että mun olisi tehnyt mieli hipaista sen ruskettunutta käsivartta. 
”Missä se oli ollu?”
Mulla kesti hetki ymmärtää mistä puhuttiin, sillä krapulainen mieleni ei tuntunut sillä hetkellä rekisteröivän kovin monta asiaa yhtä aikaa. Katse riistäytyi pehmeännäköisestä ihosta, kapeista sormista ja kauniista kynsistä tytön omenanvihreisiin silmiin, jotka vastasivat mun katseeseeni kysyvinä. Mä irvistin.

Auringon koristelema hämärä keittiötupa, puinen pöytä, valmistuvan kahvin lorina, lintujen etäinen sirkutus ja Karon kauniit kasvot olivat kaikki asioita, joihin olisi sillä hetkellä halunnut mieluummin keskittyä. Ne olivat kuin helpottava kylmä kääre krapulaiselle ja kivistävälle pääparalleni, jotain niin helppoa ja raukeaa. Pelastavaa. Mä olisin paljon mieluummin vain unohtunut siihen juhannuspäivän unenomaiseen maailmaan kuin pakottanut itseni käsittämään, että olin ehkä tehnyt ihan helvetin typerän virheen. Olin luottanut liikaa entisiin kaunoihin, ollut liian tyytyväinen omaan asemaani, liian varma, että aikaa ei ollut kulunut läheskään tarpeeksi. Nyt mä pelkäsin, että jokin kesän aikajanassa oli vinksahtanut kohtalokkaalla tavalla väärin, enkä voinut enää korjata kraaterin kokoista kuoppaa tiessä. 

”Se oli harhaillu sille parkkipaikan jälkeen alkavalle luontopolulle. Sieltä me se löydettiin Kelovaaran kanssa. Tappelemasta kai.”

Olinko mä luottanut Pyryyn ja sen harkintakykyyn liikaa, vaikka tiesin, että se oli pettänyt tällä kohdin aikaisemminkin? Mä olin kuvitellut, että vuodet olisivat opettaneet, yhä pirullisemmiksi käyvät tempaukset ja sanat olisivat kasvattaneet, kitkeneet lapsenomaisen naiiviuden pois, mutta eilisen jälkeen en ollut enää lainkaan varma. Mua kylmäsi sisältäpäin, vaikka keittiössä oli hiostavan kuuma. Ahdisti. Miten Pyry, joka osasi olla välillä niin älykäs ja tajuttoman nokkela, muuttui täysin sokeaksi sen vitun kusipäisen runkkarin kohdalla? Eikö se nähnyt nukketaloa, jota se pilalle hemmoteltu penikka rakensi mun kaverini ympärille, naruja joita se solmi käsiin kuin marionettinukelle? 

Mä olin pelännyt Pyryn humalasta samentuneita silmiä, niitä paljon puhuvia katseita, joita se oli lähettänyt sen erään paskiaisen suuntaan, mutta enemmän mä olin ollut kuitenkin huolissani sen paskiaisen ilmeistä. Mio oli näyttänyt kakaralta, joka oli onnistunut kaappaamaan eksoottisen perhosen lasikuvun alle ja tarkkaili avuttomana lepattavan hyönteisen värikkäitä siipiä julman uteliaana. Isältä nyysitty sytkäri pyöri huolettomana, odottavana pienissä sormissa.

”Se oli tapellu?”
Mä paikansin uudestaan Karon suurikokoiset silmät, jotka näyttivät vielä isommilta yllätyksen laajentaessa niitä. Mä näin sen tummien kulmien kurtistuvan ja ihmetyksen kohoavan ruskettuneille kasvoille. Hyvinhoidetut kynnet napisivat epävarmoina pöydän puupintaa vasten. 
”Kuin niin?” mä kysyin epäluuloisena ja tunsin jotain piikikästä ja kiemurtelevaa kasvavan vatsassani.
Karo kohautti olkiaan yhä hieman hämmentyneen oloisena ja kohottautui sitten penkiltään noutamaan vastavalmistunutta kahvia. Se soi muhun hieman kysyvän katseen ja mun nyökätessä se kaivoi kaapista kaksi mukia esiin. Mä seurasin tumman juoman matkaa kannusta kukkakuviollisiin mukeihin ahdistuksen kasvaessa jokaiselta kupin sisuksiin laskeutuvalta tipalta yhä polttavammaksi.  Kun Karo alkoi vielä tonkia jääkaapista maitoa, mä olin valmis huutamaan ääneen ja lyömään jotain. Eräs vaaleatukkainen snobikakara tuli ensimmäisenä mieleen. Oliko Pyry sanonut jotain? 

Kun Karo oli saanut vihdoin kahvit taiteiltua juomiskuntoon, se sipsutti  takaisin pöydän ääreen ja ojensi mulle toisen mukin. Pieni hymy leikitteli sen sydämenmuotoisilla huulilla, kun se istahti takaisin mua vastapäätä. Pieni, tahaton hymy, joka onnistui katkomaan useita piikkejä, lämmittämään niin paljon siitä jäästä, joka oli hetkeksi jäädyttänyt sisälmykseni. Sentään se hymyili. Ei asiat voineet olla niin pahoja kuin mä olin ehtinyt pelätä. 
”Se vaan tais olla niin kännissä. Mutta ei elämä ku oisit kuullu sen eilen”, Karo naurahti pehmeästi ja hörppäsi maitoa ja sokeriaan, jota se oli maustanut tilkalla kahvia. Jalat heilahtelivat hilpeästi pöydän alla ja sen varpaat hipaisivat huomaamatta mun säärtäni. 
”Se vaan nauro. Tai ei... se kikatti puoleksi unissaan ja pusutteli mun olkapäätä”, Karo hymähti ääneen ja nosti kukikkaan mukin jälleen huulilleen. Jotain pehmeää ja hellää nousi sen silmiin, mitä kohosi sinne vain Pyryn ilmestyessä paikalle tai puheen kääntyessä mun parhaaseen kaveriini. 

Niissä omenanvihreissä silmissä hohti silloin jotain niin uskomattoman aitoa, mikä sai mut pakostakin arvostamaan sitä tyttöä ihan tajuttomasti. Mä tiesin, että se todella välitti Pyrystä, oli valmis tekemään kaikkensa niiden suhteen eteen, eikä sellaista välittämisen määrää voinut kuin ihailla. Ne olisivat olleet niin täydellinen pari toisille, mutta välillä mä en voinut olla murehtimatta. Mä en nimittäin nähnyt vastaavaa katsetta kuin hyvin harvoin Pyryn tummissa silmissä. Se kyllä katsoi Karoa tietynlaisella pehmeydellä, mutta mä oli nähnyt tavan millä se oli katsonut Fannyä. Se oli rakastellut sitä punatukkaista tyttöä silmillään, rekisteröinyt tytön pienimmätkin liikahdukset, hiljaisimmatkin äännähdykset. Karo ei päässyt Pyryn asteikolla lähellekään Fannyä, vaikka sen olisi kuulunut ylittää se keveästi. Kukaan tyttö ei ollut koskaan ylittänyt Fannyä. Ja mä puhuin nimenomaan tytöistä. Eräs omahyväinen kusiainen oli sitten jo täysin oma lukunsa.

”No se oli kyllä niin vitun kännissä eilen, että en olisi yhtään ihmetellyt, jos se olisi tehnyt jotain vielä typerämpääkin”, tokaisin hieman hankalasti ja vältin Karon entistä uteliaammaksi käyviä katseita.
En mä voinut kertoa sille. En mä voinut kertoa mitä mä epäilin, koska en halunnut myöntää sitä itsellenikään. Mä vaan niin toivoin, että kaikki meni tequilan ja lonkkujen piikkiin. Pyryn herätessä kaikki olisi niin kuin pitääkin. Mio olisi maailman suurin paskiainen ja piste. Me vihattaisiin Mioa antaumuksella yhdessä ja naurettaisiin sen snobiasenteelle, Ralph Laurenin neuleille ja Burberryn kaulahuiveille. Se oli vain kiiltokuva, jonka etupuoli oli kaunis ja vangitseva, mutta sisäpuoli oli pelkkää päähän noussutta kusta, sadistista julmuutta ja täydellistä empatian puutetta. Joku päivä se vielä kurkkaisi joesta peilikuvaansa ja muuttuisi narsissiksi. Silloin mä repisin sen hyvällä mielin juurineen irti maasta, törkkäisin sen maljakkoon ja hitaan nautinnollisesti katsoisin kuin se riutuisi pois.

Mä olin jo kerran päässyt seuraamaan Mion hidasta tuhoa, joka oli ollut ehkä yksi parhaimmista näyistä mun elämässäni. Päivä päivältä tyhjemmäksi muuttuva katse sinisissä silmissä, entistä haparoivampi ja sekavampi käytös, tummat varjot kasvoilla, latteiksi ja kiillottomiksi muuttuvat hiukset ja jatkuva tärinä olivat kaikki tuoneet mulle niin paljon sadistista tyydytystä, että olin ollut pakahtua kostonhimon sekaisesta riemusta. Oli ollut niin ilahduttavaa tajuta, että maailmassa oli ollut edes ripauksen verran oikeudentajua ja kerrankin se oli ollut Mio, joka oli sortunut valloittamaton torni tornilta ihan mun omien silmien edessä ja vielä omien tekojensa myrkyttämänä.

Mä muistin erään aamupäivän, kun olin löytänyt sen yläasteen poikien vessasta. Se oli maannut aavemaisen näköisenä lattialla, silmät tuijottaen jonnekin, jonne kukaan muu ei varmasti nähnyt. Mä olin lampsinut sen ohi vessakoppiin, astunut tahallaan sen käden päälle, eikä se ollut tuntenut mitään. Kun mä sitten olin palannut asioiltani ja mennyt pesemään käsiäni, se oli alkanut tärisemään kontrolloimattomasti valkoisella kaakelilattialla ja sen suusta oli purskahtanut väritöntä oksennusta. Se oli näyttänyt siinä väristessään niin heikolta ja haalealta, että mun oli ollut hetken vaikea muistaa, että sama poika oli vielä aamulla lampsinut koulun käytävillä voittamattomana ja varmana niin kuin olisi omistanut koko rakennuksen ja kaikki ihmiset sen sisällä. Lattialla omassa oksennuksessaan makaava poika oli näyttänyt vain haalistuvalta ja elottomalta. Mä olin tuijottanut sitä hetken suoraan sen kasvoihin, jotka eivät olleet nähneet mua, pyyhkinyt käteni käsipaperiin ja palannut sitten takaisin ruokalan eteen, missä Jani ja Pyry olivat mua odottaneet. Välituntivalvoja löysi Mion kymmenen minuuttia myöhemmin ja tunnin alkaessa oli yläasteen pihalla ambulanssi. Mio oli viikon poissa koulusta, minkä jälkeen se palasi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Opettajat olivat onnistuneet jotenkin pitämään tapahtuneen salassa, vaikka mä tiesin, että kyseessä oli ollut yksi ehkä dramaattisimpia tapahtumia meidän koulussa vuosiin. Mä tiesin, että oli ollut niin lähellä silloin, että se kusipää olisi saanut ansionsa mukaan, mutta sillä oli ollut onnea matkassa. Onnea, jonka vuoksi Pyry oli myöhemmin saanut kärsiä, josta Fanny oli saanut kärsiä, josta mä sain kärsiä joka ikinen päivä. Josta koko helvetin maailma tulisi luultavasti vielä kärsimään. Se oli kuin kävelevä heinäsirkkaparvi, tuhosi kaiken matkansa varrelta. Oli harmi, ettei huumeet olleet tappaneet sitä silloin, kun olisi ollut mahdollisuus. 

”- mä en vaan oo koskaan tajunnut miksi. Kun eikö sitä ole jatkunut jo tosi pitkään?”
Mä nostin katseeni hieman hämmentyneenä Karoon ja rekisteröin sen huulilta karkaavat sanat ja kummastuneeseen sävyyn pulppuavan puheen vasta lauseen loppuun sisällytetyn kysymyksen kohdalla, vaikka tyttö olikin tainnut puhua jo pitkään ennen sitä.
”Sori, mitä sä sanoit? Mä en oo krapulassa kaikkein keskittyneimmässä tilassani”, mä tokaisin hieman anteeksipyytävästi ja syvennyin nopeasti kahviini välttääkseni mahdolliset syyttävät katseet. Tumma neste tuntui vielä hieman polttavalta kielelläni ja sai mut irvistämään kukallista mukia vasten. Mä vilkaisin vaivihkaa Karon suuntaan mukin suojista ja näin sen naurahtavan pehmeästi, rennosti. Mä uskalsin nostaa katseeni takaisin tyttöön ja hymyillä hieman.

”Mä puhuin Miosta ja Pyrystä. Mä en vaan tajua, miksi ne on aina tukkanuottasilla. Niin kauan kuin mä olen Pyryn tuntenut, se on vihannut Mioa ja Mio sitä. Ne kaksi on olleet ainakin joka toinen viikko toistensa kurkuissa kiinni.”
Hymy haihtui takaisin irvistykseksi ja mä hörppäsin nopeasti lisää kahviani toivoen, että neste polttaisi mun kieleni niin pahasti, ettei Karo enää kehtaisi vaatia multa selvennystä asioihin, joihin se ei niitä todellakaan halunnut kuulla. 
”Okei, Mio on kulta ja me hiekkasaarelaisia, mutta kukaan ei ota tätä kinastelua läheskään niin vakavasti kuin ne kaksi. Niillä se menee aina niin henkilökohtaiseksi, että siinä täytyy olla jotain muutakin kuin pelkkä koulujen välinen vihanpito”, Karo jatkoi arvelevaan sävyyn ja hörppi miettivän näköisenä kahvinloppujaan. Aurinko kimmelsi sen ruskeissa kutreissa pehmeästi, unettavasti. Pari kasvoille laskeunutta kutria kiilsi lähes kultaisina. Karo huitaisi nenää kiusaamaan saapuneet hiussuortuvat korvan taakse ja mutristeli huuliaan huvittavan näköisesti miettiessään. Mä keskityin piileksimään kahvikuppini takana toivoen ihmettä, joka saisi mua vastapäätä istuvan tytön unohtamaan läsnäoloni. 

Se ei tietenkään onnistunut.

”Tiedätkö sä siitä mitään?” 

Mitä? Mäkö muka? Mä yritin näyttää viattomalta silmät suurina ja suu hämmästyksestä raollaan, mutta musta tuntui, että näytin enemmänkin Edward Munchin Huuto-teokselta kuin tietämättömältä poikarukalta. 

Mäkö muka tietäisin jotain Mion ja Pyryn ihan helvetin monimutkaisesta ja kuluttavasta suhteesta? Mäkö muka olisin ollut todistamassa sen alkua, mulkoilemassa sitä typerää itseään täynnä olevaa penikkaa, joka oli seisonut luokan edessä naurettava hain hammas kaulallaan ja oli ollut olevinaan niin maailman valtiasta, että hyvä kun ei ollut yksityiskoneella kouluun päräyttänyt. Mäkö olisin jäänyt yksin luokkaan avuttomana ja ihmettelevänä, kun Pyry oli kirmannut tunnin jälkeen blondin kakaran perään kuin käytävässä olisi jaettua ilmaisia nintendoja. Mäkö olisin joutunut kuuntelemaan sitä snobikersan naurettavaa uhoa kuinka se oli nähnyt aidon krotiilin, hain, käärmeen, piraijan, kuinka se oli katsonut Hohdon ainakin viisi kertaa, syönyt etanoita Ranskassa. Mäkö olisin vihannut voimistuvaa tuiketta Pyryn kookossilmissä, riemun kiljuntaa sen naurussa, omistavia käsiä idoottipennun olkapäillä, kun me oltiin seisottu ringissä sadekatoksen alla.

Mio oli ollut kuin tornado. Se oli vain yhtäkkiä myrskynnyt paikalle, repinyt kaiken hajalle, riuhtonut suhteet juurineen irti maasta ja sekoittanut ihmisten rauhallisen elämän. Mutta toisin kuin toiset tornadot, se ei ollut laantunut. Se ei ollut antanut mahdollisuutta jälleenrakennukselle, vaan oli jäänyt repimään jo valmiiksi rikottuja asioita rikki. Mun mielestä se koko kakara oli ollut pelkkä omahyväinen valehtelija, jonka typeristä tarinoista ei varmaan edes puolet olleet olleet  totta, enkä mä ollut voinut tajuta, miten muut olivat olleet niin sinisilmäisiä, että olivat oikeasti uskoneet ne lurittelut. 

Se kakara ei ollut ehtinyt olla meidän luokalla kuin viikon, kun jo kaikki olivat tahtoneet olla sen parhaita kavereita. Mio oli kutsuttu kaikkien synttäreille, se oli aina saanut viimeisen salmiakkinallen Lauantai-pussista, se oli valittu joka kerta ensimmäisenä joukkueeseen liikunnan tunnilla, välitunneilla oltiin leikitty mitä Mio tahtoi, vapaa-ajalla oltiin menty minne Mio sanoi ja ruokalassa se oli istunut parhaalla paikalla, kaikkien ympäröimänä kuin kuningas vaaleiden hiusten kiiltäessä kruununjalokivinä. Ja Pyry oli istunut tietenkin sen vieressä. Se oli kuunnellut toisen pojan valheita ja liioittelua haltioituneena samalla, kun oli itse yrittänyt vaivihkaa tunkea  porkkanoitaan tämän lautaselle. Se oli kuiskinut salaisuuksia otsa melkein kiinni oljenkeltaisessa hiuspehkossa. Salaisuuksia, joille ne sitten olivat nauraneet yhdessä ja joihin mä en ollut kuulunut mukaan. Salaisuuksia, joita Pyry oli ennen kertonut mulle ja vain mulle. 

Mun vanhemmat oli kuvailleet mua ja Pyryä vain kahden viikon kaveruuden jälkeen erottamattomiksi. Ja oltiinhan me silloin sitä oltukin. Pyry oli tullut heti ensimmäisen koulupäivän jälkeen meille katsomaan Prätkähiiriä ja heti seuraavana päivänä mä olin mennyt niille hyppimään trampoliinilla. Meidän kahden välille oli muodostunut vahva side niin nopeasti, että olisi voinut kuvitella sen aina olleen siellä. Me kummatkin oltiin jo pienenä jollain tavalla oltu tosi mutkattomia ja asiat oli hoituneet helposti meidän välillä. Me oltiin pidetty samoista tv-sarjoista, samoista bändeistä, samoista peleistä, samoista jääkiekkojoukkueista. Meidän eka ihastuskin oli ollut sama tyttö. Oli ollut niin vaivatonta tulla toimeen ihmisen kanssa, joka oli pitänyt kaikista samoista asioista kuin itsekin. Mutta sitten Pyryn oli pitänyt mennä pettämään mut ja ruveta pitämään jostakin, mitä mä en ollut voinut sietää silmissäni.

Se oli lumoutunut Miosta yhtä nopeasti kuin muutkin meidän luokkalaiset. Ainoa ero oli ollut se, että Pyry oli lumoutunut siitä kersasta ainakin kymmenen kertaa pahemmin kuin muut. Yhtäkkiä se olikin istunut Mion vieressä oppitunneilla, oli kutsunut Mion hyppimään trampoliinilla koulun jälkeen, oli tykännyt musiikista, josta Mio tykkäsi, fanittanut joukkuetta, jota Mio rakasti. Se oli ollut aina Mion luona tai Mio sen luona ja jos sillä joskus harvoin oli sattunut olemaan aikaa nähdä mua, se oli puhunut vain Miosta ja sen erinomaisuudesta. Joka kerta kun se oli hihkunut mulle Mion kertomia valheita silmät innosta säihkyen, mun olisi tehnyt mieli läimästä sitä, uittaa sitä vähän jääkylmässä vedessä tai tehdä edes jotain saadakseni sen takaisin järkiinsä. Se oli ollut täysin menetetty tapaus. 

Mutta Pyry ei ollut ainoa harkintakykynsä hukannut. Aivan arvaamatta myös  Mio oli alkanut katsoa elokuvia joista Pyry oli ennen puhunut mulle tuntikaupalla, ryhtynyt ostamaan salmiakkitikkareita, koska Pyry söi niitä aina, kutsunut Pyryn valtavaan kotiinsa Kaarniolammen rannalle, jonne kaikki meidän luokkaiset olisivat halunneet päästä kyläilemään. Ja vaikka mä kuinka olin jo silloin tiennyt, että se kersa oli läpimätä äpärä, joka käytti muita sumeilematta hyväkseen ja kiristi näitä omaksi huvikseen, ei sekään ollut ollut täysin koskematon. Mä olin nähnyt kuinka kiinni se oli ollut Pyryssä, kuinka se oli alkanut usein lukea Aku Ankkaa muiden yrittäessä keskustella sen kanssa, mutta Pyryä se oli oikeasti kuunnellut. Kuinka se oli räiskynyt joka puolelle ja yllyttänyt porukkaa tekemään päättömyyksiä, lähes laittomuuksiakin, ja Pyry oli ollut ainoa, joka oli kyennyt pysäyttämään sen. Kuinka se oli hakenut turvaa Pyrystä ja kuinka se taas toisaalta oli suojellut tummatukkaista poikaa kuutosjengiltä niinä muinaisina aikoina kuin Mio ja kuutosjengi olivat vielä olleet verivihollisia. 

Vannoi Mio nykyään mitä hyvänsä, se oli joskus välittänyt Pyrystä. Ja se sai mut melkein vihaamaan sitä entistä enemmän. 

Miksi se oli koskaan valinnut Pyryn? Kaikki olivat halunneet olla sen ystäviä, meidän luokka oli madellut sen jalkojen juuressa, eikä sen olisi tarvinnut kuin sormella osoittaa ja se olisi saanut kenet tahansa. Miksi juuri Pyry? Miksi juuri meidän ystävyys oli se, joka piti rikkoa?
Miksi se repi mun parhaan ystäväni mukaan suhteeseen, joka ei kaikista mun yrityksistä ja kaikista Pyryn vakuutteluista huolimatta tuntunut koskaan päättyvän? 

”Niillä on menneisyys. Eikä mikään kovin kaunis sellainen.”

Mun äänensävy yhdistettynä ilmeeseen oli tarpeeksi vakuuttava yhtälö saadakseen kenet tahansa luopumaan lisäkysymyksistä. Karo oli fiksu, eikä udellut enempää, vaikka mä huomasinkin uteliaisuuden jääneen kytemään sen mieleen. Hyvä. Mä toivoin, että joku päivä se pistäisi Pyryn vielä koville. 

-0-0-0-

”Herätys.”

Mä sain vastaukseksi pelkän tukahtuneen huokauksen tyynyä vasten, mikä ei ollut ihan sitä mitä mä olin hakenut. Huokauksen, joka viestitti, ettei poika todellakaan ollut aikeissa nousta vapaaehtoisesti. Mä vilkaisin sen tyynyyn kadonneita kasvoja. Tyynyliina näytti lähes häikäisevän vitivalkoiselta hiilenmustia hiussuortuvia vasten. Takkuisen hiuspehkon suojista kuului epämääräistä mutinaa, pää liikahti hieman ja sitten tuli taas hiljaista.

”Nyt ylös ipana. Kello on puoli neljä.”

Tummatkutrisen pojan raajat oli levällään kuin maailmanvaltiaalla peittäen alleen kokonaisen parisängyn. Kädet oli aseteltuna tyynyn molemmin puolin kuin karsinaksi estämään tyynyn mahdolliset karkausyritykset. Peitto oli pallomaisella  mytyllä jalkopäässä. Kasvot puoleksi tyynyyn haudattuna.

Tuhahdus. 
 
”Jos et nouse tällä sekunnilla niin mun on pakko ottaa kovemmat aseet käyttöön”, huomautin kuuluvasti ja heilutin uhkaavasti Karon mp3-soitinta sormissani. 

Nyt tuhahduksessa oli vivahdus huvittuneisuutta mukana.

Selvä. Mä nyökkäsin sen merkiksi, että otin haasteen vastaan, vaikkei toinen poika sitä nähnytkään. Jos herra halusi tehdä tämän vaikeimman kautta ja kokea ennennäkemättömän suurta kärsimystä niin mikäs siinä. Sen oma valinta.

Mä liikahdin hitaasti ja harkitusti lähemmäs sänkyä varoen päästämästä äännähdystäkään matkalla. Lattiaa peitti onneksi paksu, upottava matto, johon askeleet hukkuivat helposti. Päästyäni ääneti aivan sängyn katsahdin  vuodevaatteiden seassa lojuvaan poikaan. Tummasilmäinen poika tuhisi rauhallisen oloisena tyynyään vasten ilmeisesti luullen mun luovuttaneen, kun uhkailut olivat kantautuneet kuuroille korville. Turha luulo.

Lähes hengittämättä asettelin soittimen kuulokkeet aivan nukkuvan pojan toisen korvan juurelle kuulostellen koko ajan mahdollisia katkoja unisessa tuhinassa. Ainoa poikkeama tuhinaan oli tyytyväinen ynähdys tyynyä vasten, joka sai mut virnistämään lähes susimaisesti. Peräännyin hieman kauemmas sängystä välttääkseni mahdolliset univajeisten hullujen hyökkäykset ja säädin volyymin täysille.

Play-napin painallus, ja auringon paahteessa uinuvan huoneen seesteisyyden rikkoi Nylon Beatin laulajien korvia raiskaavat nasaaliäänet, jotka sillä äänenvoimakkuudella varmaan herättivät kuolleetkin haudoistaan. Onnellisena uinunut tummakutrinen poika parkaisi kauhusta ja pomppasi istumisasentoon sellaisella vauhdilla, että mä olin tiputtaa soittimen säikähdyksestä. ”Mitä helvettiä?” poika inahti unisen tyrmistyneenä ja piteli sydäntään kuin sydänkohtaus ei olisi ollut kaukana.

”Sä oot sellainen, kaikki tietää sen. Sä oot viimeinen sua jättäis en”, mä hoilasin pirullisesti biisin mukana.
Pyry tuijotti mua kuin miettien oliko mun Ikean itsekoottavasta pakkauksesta jääneet ruuvit matkasta  vai oliko mun järki kenties vain yksinkertaisesti sulanut pois tässä helteessä. Mua nauratti sen symmetrisen pyöreiksi laajentuneet silmät, jokaiseen ilmansuuntaan sojottavat mustat hiussuortuvat ja etenkin se siitä henkivä pyhä loukkaantuneisuus, kun se oli kehdattukin herättää näin pöyristyttävällä tavalla. 
”Sä olet julma”, Pyry sanoi heikolla, unesta vielä hieman karhealla äänellä ja tapitti mua kuin olisin yhtäkkiä kasvattanut pirun sarvet ohimoilleni ja ruvennut käkättämään mielipuolista paholaisen naurua. 
Mä virnistin sille vastaukseksi ja piirsin sormillani sädekehän pääni ylle. Olisi tehnyt mieli rääkätä sitä vielä hetken verran lisää ihan vaan maksaakseni sen eilisestä käytöksestä samalla mitalla takaisin, mutta mun omat korvaparkani alkoivat jo ajatella sen verran itsetuhoisia tai pikemminkin itsekuuroutuvia ajatuksia, että armahdin meidät napsauttamalla soittimen kiinni. 
 
Pyry ei ollut koskaan ollut oikein niitä aamuvirkuimpia tai nopeimpia toipujia äkillisistä herätyksistä, joten kiltti kun olin, päätin antaa sille vähän aikaa palautua mun koskettavasta aamuserenadistani, ennen kuin alkaisin tenttaamaan siltä vastauksia ihan urakalla. 
Pyry näyttikin kaipaavan pientä toipumista, sillä vaikka se olikin pompannut aika kunniakkaasti pystyyn mun musiikkiesitykseni aikana, se ei todellisuudessa näyttänyt olevan läheskään hereillä. Kun mä hylkäsin sen heräilemään itsekseen, se unohtui tuijottamaan jalkopäähän potkittua peittoa, sen ympärille levittäytyvää hiostavaa makuuhuonetta ja ikkunasta näkyvää viereisen mökin seinää kasvoillaan lähes yhtä uneliaan hämmästynyt ilme kuin millä se oli mua ylön ponkaistessaan tapittanut. Se räpäytti silmiään kerran, toisen, kolmannenkin, eikä näyttänyt siltikään ihan muistavan missä se oikein oli. Kun sen huulet aukenivat kaiken huipuksi ihmettelevästi raolleen, mun oli pakko kääntää katseeni, etten olisi pärskähtänyt nauruun.

Kun Pyry oli jonkin aikaa saanut rauhassa tuijottaa unisen pöllämystyneenä ympärilleen, se näytti vihdoin havahtuvan paremmin hereille ja muistavan missä me oikein oltiinkaan ja mitä oli tapahtunut. Sen silmiin pilkahti oudon pehmeä sävy, joka sai sen kahvinruskeat silmät tuikkimaan epätavallisen kirkkaina. Yllättävästä herätyksestä jännittynyt vartalo rentoutui uskomattomalla nopeudella ja hämmästyksestä palloksi muuttunut suu kaartui pieneen hymyyn. Mä en pitänyt sen silmiin kohonneesta katseesta lainkaan ja vielä vähemmän mä pidin niistä ihmettelevistä sormista,  jotka oli noussut pojan hymyileville huulille. 

”Mitä se eilinen oikein oli?” mä menin tylysti suoraan asiaan karkoittaakseni sen erittäin huolestuttavan hymyn jonnekin mahdollisimman kauas pois. Mielellään ikuisiksi ajoiksi. Mä en halunnut nähdä Pyryn hymyilevän enää koskaan noin, jos sen hymyn sai aikaan ihminen, jolla ei ollut siihen mitään oikeutta. Se ei saanut enää tehdä tätä, se ei saanut sekoittaa mun ystäväni päätä kieroilullaan ja teeskentelyllään. Ei saanut.

Pyry säpsähti mun tivaamistani ja laski hieman vaikean näköisenä katseensa untuvapeittoonsa. Hellä hymy varisi mun ilokseni pois sen huulilta ja korvautui vaivaantuneella mutrulla. 
”Ai mikä?” kysymys kuulosti mun korvissa huolestuttavan teennäiseltä.
”Älä viitsi, Pyry. Tiedät kyllä mistä mä puhun. Miksi sä suojelit sitä narsistipaskaa?”

Tumma mulkaisu lähti kulmien alta. Peitto pojan edessä oli yhtäkkiä muuttunut mytystä kilveksi, olkapäiden vaikean kireä asento näytti puolustelevalta.

”En mä sitä suojellut.”
”Etpä! Miksi sä et antanut mun sitten lyödä sitä?” Mä kiihdyin sen puolustusasemista, sillä se jos mikä kertoi, että jutussa oli mukana jotain, mitä mä en halunnut tietää.
”Koska se ei olis helvetti hyödyttänyt mitään! Ja koska Mio olis niin helpolla järkännyt sut ihan vitunmoisiin vaikeuksiin.”

Mä aukaisin suuni valmiina rähjäämään takaisin jotain puolet kipakampaa, puolet syyllistävämpää, mutta mun ääneni jähmettyi kesken hyökkäyksen jonnekin kurkunpään kohdille tajutessani mitä toinen oli oikeastaan edes sanonut. Mä suljin äänettömään karjumiseen unohtuneen suuni hieman hämmentyneenä ja ihan helvetin vaivaantuneena. Oliko Pyry tehnyt oikeasti sen vain suojellakseen mua? Säästääkseen mut vaikeuksilta? Olinko mä ylireagoinut ja murehtinut aivan turhasta? Voisiko se olla totta? 

Mä melkein meinasin naurahtaa helpotuksesta, hyökätä halaamaan parasta kaveriani silkasta huojennuksesta ja kuitata koko jutun mun vainoharhaisen mieleni sekoiluiksi, mutta juuri sillä hetkellä päin mun näköä lävähti tuskallisia muistikuvia eilisestä, jotka tuntuivat enemmänkin siltä kuin ne olisivat polttomerkitty mun verkkokalvoilleni kuin pelkästään putkahtaneet esiin jostain mun muistini kätköistä. Niitä muistikuvia ei voinut noin vain ohittaa. Pehmeä katse, joka vaelteli levottomana snobikakarassa, tummakutrisen pojan vartalon suora, lähes sotilasmaisen suojeleva ryhti pojan asettuessa sen paskiaisen eteen. 

Mä olisin kovin mielelläni unohtanut moiset Pyryn sanoja vastaan sotivat todisteet, jotta olisin saanut edes hetken vielä elää turvallisessa valheessa, mutta mä en voinut. Mun oli pakko saada tietää. 

”Mitä siellä sitten tapahtui? Ennen kuin me tultiin? Tappelitteko te kaksi?” tivasin entistä äkäisempänä kuin ampiainen, jota oli tahallaan ärsytetty.
Pyry nosti hieman turhaantuneena katseensa muhun luultavasti ihmetellen, miksi olin koko ajan niin hyökkäävällä kannalla sitä kohtaan, vaikkei se näköjään ainakaan omasta mielestään ollut tehnyt mitään ansaitakseen sitä. 
Kuinka typeräksi se mua kuvitteli? Luuliko se, että mä olin sokea, vajaa tai kuuro? Kuvitteliko se, etten mä, sen paras ystävä, muka huomaisi siitä ensimmäisenä, kuinka helvetin sekaisin se kusipää oli taas sen pään saanut? Ajatteliko se muka kykenevänsä huijaamaan mua?
”No se vaan tuli jotain vittuileen, enkä mä jaksanu kuunnella. Yritin saada sen häipyyn, mutta se näytti olevan tappelutuulella.”

Näköjään kuvitteli.

”No onneksi se sentään vaihtaa kohta sitä joukkuetta”, mä puuskahdin enemmänkin itselleni kuin toiselle pojalle.
Jotain syyllisyyden tapaista vivahti Pyryn silmissä, mikä sai mut hetkessä takaisin hyökkäysasemiin.
”Milloin se muuten vaihtaa?”
”En mä oikein tiedä”, katse tutki ensilumenvalkoista lakanaa, peiton alta putkahtavia varpaita. Äänensävy tihkui samalla tylyä torjuntaa ja anelua, etten jatkaisi asiaa pidemmälle.

”Pyry.”
Poika nosti katseensa hitaasti ylös ja puristi vaistomaisesti peittoa polviaan vasten kuin pieni lapsi pimeässä hakien turvaa möröiltä. 
”Kai se yhä vaihtaa joukkuetta?”
Hiljaisuus. Tonneja painava, hyytävän kylmä hiljaisuus.
”En mä... en mä tiedä...”

Mä tunsin jotain jäistä valuvan sisälleni. Päätä särki kuin olisi syönyt jäätelöä liian nopeaa, oksetti. Teki mieli vain karata kaikkea niin kuin silloin pienenä. Teeskennellä, että Pyry tunsi vain sääliä naurettavaa paskapäätä kohtaan, eikä oikeasti edes välittänyt siitä. Että se oikeasti tahtoi olla mun kanssani, oli aina tahtonut, mutta se idiootti pakotti sen leikkimään kanssaan.
Että joka kerta kun se joutui viettämään aikaa sen hemmotellun pennun kanssa, se haikaillen muisteli, kuinka hauskaa meillä oli joskus ollut.

”Mitä sit?” mun ääni kuulosti väsyneeltä, kyllästyneeltä.
”En mä vaan tiedä”, Pyry mumisi ja tuijotti kiusallisen oloisena ulos ikkunasta kuin toivoen lentokoneen tippuvan taivaalta, viereisen mökin syttyvän tuleen, ohikulkevan ihmisen tuupertuvan kuumudesta. Mitä vain, mikä antaisi sille tarpeeksi hyvän tekosyyn paeta tästä tilanteesta, paeta mun pistävää katsetta.

Mun sisälläni alkoi ratista. Se vuosien ajan syvälle sisälle huolelliseen pakettiin paketoitu katkeruus ja viha repivät lahjapaperia kappaleiksi, riuhtoivat lahjanauhan silpuiksi. Mä olin ottanut sen takaisin ja näin se mut palkitsi. Mä olin niellyt jokaisen sen teon, jokaisen kerran, kun se oli unohtanut mun olemassaoloni, jokaisen katseen, joka oli katsonut suoraan mun lävitseni ja se kehtasi tehdä mulle näin. Mä olin suostunut olemaan sen kaveri, olin suostunut unohtamaan Mion ja aloittamaan tyhjältä pöydältä, mutta Pyry ei ollut koskaan tainnut siistiä pöytäänsä.
”Ai nytkö sua ei enää haittaakaan, vaikka se jäis?” mun ääni oli vaarallisen hiljainen ja suorastaan tihkui ansakuoppia.
”No en mä niin sanonu...”

”Jos sä ihan oikeesti haluaisit sen häipyvän niin etköhän sä vittu olisi jo tivannut siltä tarkan päivämäärän ja järjestänyt sille illalle vuosisadan juhlat!” äänenvoimakkuuteni kohosi sekunneissa kuiskauksesta huutoon. 
”Mä en vaan jaksa olla sen kanssa tekemisiss – ”
”Vittu Pyry, sä et voi olla niin idiootti!” 
”Ei se mene niin kuin sä kuvittelet.”
”Eikö? No vaihda sä sit joukkuetta.”

Hiljaisuus. Pyry laski katseensa. Mä naurahdin epätoivoisena. 

”Me ollaan just saatu meidän kersat pelaamaan yhteen, mä en usko –”
”Voi saatana, sä et oo tosissas. Etsä voi olla niin vitun tyhmä, että teet tän uudestaan.”

Kun Pyry kohotti katseensa muhun uudestaan, sen tummissa silmissä pyörteili selvä kiukku. Se mutristi huuliaan lapsekkaasti, eikä tuntunut tajuavan, että tällä kertaa se ei pääsisi tästä kuin koira veräjästä hymyilemällä vain suloisesti ja sepittämällä valheita siitä, kuinka se muka välitti musta ja tahtoi vain suojella. Joskus sekin joutui ahdistetuksi nurkkaan, joskus oli senkin aika vastata teoistaan.
”Hemmetti, usko nyt. Mä en tee mitään uudestaan. Mä vaan yritän olla aikuinen, tulla sen kans toimeen ja hoitaa työni”, Pyry yritti turhautuneena ja nojautui sovittelevan oloisesti pukkaamaan mua kylkeen. Mä kavahdin närkästyneenä kauemmas 
”Totta kai. Ja lehmät lentää ja Mio tajus vihdoin, ettei Punaisen ristin keräyslippaisiin oo tarkoitus tumpata röökiä”, mä nyökyttelin muka kovinkin ymmärtäväisenä, halveksunta äänestä tihkuen.
”Pää kii, Mikko. Mio on ollut ihan siedettävä –”

Me kummatkin jähmetyttiin kesken lauseen ymmärrettyämme mitä Pyry oikein oli suustaan päästänyt. Sen silmät laajenivat pyöreiksi järkytyksestä ja hetken me tuijotettiin toisiamme silmiin lähes yhtä epäuskoisina ja lamaantuneita. Mä tunsin kivuliaan vihlaisun rinnassani ja irvistin kärsivästi. Oliko se jo edennyt näin pitkälle? Oliko ikuisesta vihasta noin yksinkertaista sanoutua irti?

Mä tärisin. Jotain kosteaa käväisi mun silmäkulmissa, mutta huulta raivokkaasti purren, mä pakotin sen katoamaan. Mähän en alkaisi tunteilemaan, en todellakaan vittu. Mä tarvitsin kiukkuani ja raivoani, jotta en sortuisi.
”Ai nyt se on jo siedettävä! Kuinka kauan kestää, ennen kuin se vitun Kelovaara on taas sun koko elämän keskipiste? Se sanoo sulle pari ystävällistä sanaa ja sä unohdat vuosia!”
”Mä en ole unohtanu mitään!”
Pyryn sanat kantautuivat mun korviin jonain sarjakuvahahmon koomisena vikinänä, sillä yhtä naurettavilta ja teennäisiltä ne musta kuulostivat.

”Ei siltä vaikuta! Sä olet jo hyvää vauhtia antamassa sille kaiken anteeksi”, mun ääneni tuli ulos vaarallisen pehmeänä, tappavan kevyenä. 
Se oli antanut sille anteeksi. Se oli antanut anteeksi kaikki ne hirveät teot, mitä Mio oli tehnyt sille, kaikki ne kerrat, kun se oli särkenyt sen. Se oli antanut anteeksi Fannyn. Se oli antanut anteeksi kaiken, mitä Mio oli tehnyt mulle.

Pyry alkoi menettää kärsivällisyyttään ja vielä hetki sitten vaivaantuneena peittoaan kuikuillut poika löysi tutun tulensa jostain ja pari sekuntia aggressioita kerättyään se leimahti liekkeihin. 
”Enkä ole, vaikka ehkä pitäis, että sä saisit sitten hyvällä mielellä pitää mua ihan niin vitun ääliönä kuin sä kuvittelet mun olevan!” se huudahti väsyneenä ja viskasi tyynynsä kiukkuisena mun suuntaan. Mä nappasin tyynyn helposti juuri ennen kuin se oli ollut aikeissa lävähtää päin mun näköäni ja puristin sen syliini niin raivokkaaseen otteeseen, että hyvä kun tyynyparan sisälmykset eivät purskahtaneet ulos saumoista. 
”Eli sä siis haluat antaa sille anteeksi?”
”Sanoinko mä mitään sinne päin viittaavaakaan?” Pyry enemmänkin kiljui kuin huusi ja näytti siltä, että sen olisi tehnyt mieli saada pieni uhmakohtaus siinä vuodevaatteiden ympäröimänä.  

”Mä en ole tyhmä, Pyry. Luuletko, että mä en näe mitä on tapahtumassa?” mä ärähdin sille takaisin ja pusersin tyynyä nyrkeissäni kuin stressilelua melkein toivoen sen päällyskankaan ratkeavan. 
”Tai itse asiassa mä taidankin olla tyhmä. Aika vitun idiootti, että luotin sun arvostelukykyyn ja siihen, että sä olisit jo oikeasti tajunnut, ketkä ihmiset on olleet paikalla sun elämässä ja ketkä vain hankaloittaneet sitä. Sä oot yhtä vitun naiivi yhä ku olit ala-asteellakin.” 
Tyyny paiskautui raivokkaassa kaaressa kohti huoneen ovea ja se oli ollut tarkoitus läsähtää syytöntä puuovea vasten, mutta juuri sillä hetkellä joku keksi kurkistaa huoneen ovesta sisään.
Tyyny pamahti voimalla saapunutta henkilöä päin näköä ja tämä ähkäisi yllättyneenä.


”Voi helvetti, etkö sä nyt tajua –”, Pyry aloitti, mutta lopetti pauhaamisensa tajutessaan meidän saaneen ylimääräistä seuraa. Me kummatkin jähmetyttiin hyökkääviin  asentoihin ja käännettiin hurjistuneet katseemme oven suuntaan. Karo hipsi epäröivänä sisään. 
”Mä vaan mietin, että mitä te huudatte täällä. Mä voin kyl mennäkin jos...”
Pyryn ilme suli hetkessä ja siitä tuli lähes ritarillisen suojelevainen. 
”Ei sun tarvi mennä minnekään”, se tokaisi rauhallisella, melkein velimäisellä sävyllä.
Karon epävarmoille kasvoille kohosi ohut, mutta sädehtivä hymy ja tyttö sipsutti Pyryn luo.
”Huomenta sullekin, kulta”, se kehräsi ja painoi pehmeännäköiset huulensa Pyryn omille rakastavasti. 
Pyryn silmissä välähti hetken tunteita, jotka saivat mun katseeni synkentymään vielä asteen verran lisää. Katumus, syyllisyys. Pyry huomasi mun tuijotuksen ja mulkaisi mua hyytävästi takaisin. 

Mä ja Pyry ei oltu riidelty ikuisuuksiin, varmaan vuosiin. Muutenkin me tapeltiin yleensä tosi harvoin lukuunottamatta nyt jotain pieniä kahinoita, mutta nyt ensikertaa vuosiin me oltiin päädytty ilmiriidan partaille. Merkit oli siis täysin selvät, siitä ei ollut epäilystäkään. Mio Kelovaara oli palannut takaisin meidän elämäämme. 



-0-0-0-0-