Mio ja Pyry vihaavat toisiaan. Sen tietävät kaikki aina Kultapuiston lukiosta Hiekkasaareen asti. Kesä tuo kuitenkin yllättäen pojat yhteen, ja Pyry joutuu tahtomattaankin arvioimaan uudelleen inhoaako vihamiestään aivan niin paljon kuin on vuosikaudet vannonut.

Osa 4



ALWAYS IN YOUR SHADOW


OSA 4





Mio pyöritti karttapalloa tihenevään tahtiin. Pyry katsoi laiskasti sängyltään, kuinka pallo pyöri kymmeniä ja kymmeniä kertoja jalustansa ympäri. Pyry kohottautui olkapäidensä varaan makaamaan ja hän tuijotti palloa miedon kiinnostuneena. Hän odotti, milloin pallo irtoaisi jalustastaan ja pyörähtäisi pöydältä karkuun. Karttapallo oli hetken vain sinistä ja vihreää, kunnes Mio yhtäkkiä tökkäsi sormensa sen pinnalle voimakkaasti. Pallon vauhti hiljeni hetkessä ja se pysähtyi paikoilleen niin tehokkaasti, että Pyry alkoi epäillä oliko se edes koskaan ollut liikkeessä.
"Ei me voida keskelle merta matkustaa, tyhmä", Pyry tuhahti, kun näki Mion sormen pysähtyneen keskelle vaaleansinistä aluetta.
Mio vilkaisi Pyryä olkansa yli tympääntyneenä, samalla tavalla kuin vilkaistaan kärsimätöntä lasta, joka ei jaksa odottaa jälkiruokaa vaan haluaa ahmia sen ennen makaronilaatikkoa. Mio siirsi sormensa kevyesti karttapallon pinnalta ja kuinka ollakaan, sormen alta paljastui pikkuruinen maapläntti keskellä merta. Saariryhmä aivan Intian rannikolta. Pyry ponkaisi kiihtyneenä ylös sängyltään, kiiruhti karttapallon luokse ja pukkasi Mion tieltään nähdäkseen paremmin. He kummatkin kumartuivat silmät sirrissä lukemaan pienen pientä tuherrusta.
"Malediivit", Pyry kuiskasi vaikuttuneena.
Mio nyökkäsi ja he katsoivat toisiaan merkitsevästi. Selvää kohtaloa.
  

Pyry:


Mä en joisi enää koskaan. En takuulla. Mä rupeaisin absolutistiksi, viinanvihaajaksi, maalaisin sotanaamion kasvoilleni ja menisin polttamaan kunnan Alkon bongorummun tahdissa tanssien, ajattelin tuskissani samalla, kun poljin pyörällä jalkapallokenttää kohti. Kun mä olin herännyt eilen aamulla yhdentoista aikoihin, mun olo ei ollut vielä tuntunut kovinkaan pahalta johtuen ehkä siitä, että mun humalatila ei ollut vielä kadonnut minnekään. Krapula oli iskenyt vasta noin kahden aikoihin päivällä ja se oli iskenyt ihan täydellä teholla. Kunpa se olisikin ollut pelkkää oksentelua ja pääsärkyä, mutta ei. Mä kärsin myös henkisestä krapulasta. Mä oli tehnyt jotain ihan hemmetin typerää ja tiesin sen itsekin. Mä olin monet monituiset kerrat luvannut itselleni, etten leikkisi muiden tunteilla. Mä olin itse saanut kokea aivan liian monta kivuliasta kertaa, miltä tuntui, kun joku tallasi sydämen kuraisten kenkiensä alla säpäleiksi vähät välittäen siitä, ettei mun sydämeni välttämättä koskaan tulisi enää olemaan entisensä. Aina pieniä sirpaleita tarttui kengänpohjaan. Sirpaleita, joita ilman sydän ei koskaan voinut olla kokonainen.

Ja vaikka mä tiesin, kuinka paljon tunteilla leikkiminen satutti, mä olin itse mennyt tekemään samoin. Mä olin mennyt lupaamaan Karolle jotain, mitä mä en voinut sille koskaan antaa, vaikka kuinka olisin halunnutkin. Humalatilassa kaikki oli vielä tuntunut niin yksinkertaiselta ja helpolta. Kun me oltiin maattu vartalot kiinni toisissamme Karon sängyssä, kun meidän hengitys oli pikku hiljaa alkanut tasaantua, mä olin kuvitellut, että mä voisin ihan helposti rakastaa Karoa. Ehkä mä voisin oppia välittämään siitä ihan oikeasti ja unohtaa kaiken menneisyyden taakan. Mutta nyt mä tajusin, ettei se voinut olla mahdollista. Mä en voinut luovuttaa Karolle sydäntäni, enkä kenellekään muullekaan, kun mulla ei ollut edes kokonaista sydäntä tarjottavana. 

Mun elämäni kipeimpiin hetkiin oli aina kuulunut yksi henkilö. Mio Kelovaara. Se oli satuttanut mua lyhyen elämäni aikana jo niin paljon, että sen täytyi olla jo jonkinlainen kansainvälinen ennätys. Joko se oli loukannut mua suoraan päin naamaa tai sitten jollain paljon kierommalla ja laskelmoidummalla tavalla, mutta jokainen loukkaava hetki mun elämässäni oli jollain tavalla juontanut juurensa aina Mioon. Mä olin jo kuvitellut, että meidän välit olivat olleet lopullisesti ohitse ala-asteen jälkeen. Me oltiin jouduttu samalle yläasteelle, mutta onneksi eri luokille. Mio ja sen jengi olivat jatkaneet yläasteella tyylilleen uskollisina koulun terrorisointia, mutta mut ne olivat jättäneet visusti rauhaan, mitä Mio nyt oli välillä tyytynyt mulkaisemaan mua pahasti, kun se oli ohittanut mut käytävällä. Pikku hiljaa mä olin kuitenkin alkanut huomaamaan, että Mio alkoi hiipua pois mun elämästäni hetki hetkeltä kauemmaksi.

Mun ajatuksistani se ei kuitenkaan ollut hiipunut. Mä olin joutunut seuraamaan, kuinka mun pieni pellavapää oli löytänyt tupakan, alkoholin ja lopulta huumeet. Mä olin joutunut katsomaan, kuinka mun rakas lapsuuden ystävä oli muuttunut päivä päivältä sekavammaksi, kuinka se oli lipunut kauemmaksi todellisuudesta, kuinka sen koulunumerot olivat laskeneet, ystäväpiiri vanhentunut, tytöt vaihtuneet yhä useammin, kuinka mustelmat olivat muuttuneet jokapäiväiseksi näyksi sen kasvoilla. 

Yhdeksännellä luokalla mä en ollut enää tunnistaa sitä samaksi Mioksi, jonka mä olin joskus kauan tuntenut. Siitä oli tuntunut katoavan jokainen inhimillisyyden ripe. Se oli elänyt täysin omassa maailmassaan, muuttunut sydämettömäksi nukeksi, joka oli jaellut käskyläisilleen määräyksiä kuolleella äänellä. Ja mä olin antanut sen kaiken tapahtua, enkä ollut tehnyt muuta kuin vain katsellut sivusta mun entisen ystäväni matkaa kohti tuhoa. Mä olin ollut liian ylpeä näyttääkseni tippaakaan myötätuntoa Miolle kaiken sen jälkeen, mitä se oli mulle tehnyt. Mä olin yrittänyt unohtaa koko ihmisen olemassaolon. Mä olin yrittänyt vakuuttaa itselleni, että sitä Mioa, joka oli ollut mun ystävä, ei ollut enää olemassa. Tämä kylmä ja välinpitämätön Mio oli joku aivan muu, johon mun ei pitäisi kiinnittää mitään huomiota. Mä olinkin onnistunut siinä hyvin, sillä kahdeksannen ja yhdeksännen luokan välisenä kesänä mä tapasin Fannyn.

Fanny pisti väkijoukosta lähes heti mun silmään. Me oltiin oltu rantakokoilla viettämässä juhannusta Mikon, Janin ja Samin kanssa, kun mä olin erottanut kauempana kokon toisella puolella tytön vitivalkoisessa kesämekossa. Sen pitkät, kirkuvanpunaiset hiukset olivat lepattaneet tuulessa ja pisamat sen kasvoilla olivat näyttäneet hullunkuriselta oranssissa tulenloimussa. Mä en ollut saanut silmiäni irti siitä tytöstä, joka oli näyttänyt ihan hemmetin hyvännäköiseltä ja ruskettuneelta valkoisessa pellavamekossaan, joka oli hulmunnut punakutrien tahdissa, kun se oli juossut toisen tytön kanssa rantaan kastamaan varpaitaan. Mä olin päättänyt jo silloin, että mun oli pakko päästä puheväleihin tuon tytön kanssa. Tilaisuus keskusteluun olikin tullut mun eteeni jo odotettua paljon aikaisemmin, kun punakutri oli iloisesti hymyillen ja kirkkaanvihreät silmät säkenöiden tullut pyytämään multa tulta. Hieman kömpelösti mä olin kaivanut sytkärin farkkujeni takataskusta ja sytyttänyt tupakan, joka oli jossain välissä onnistunut päätymään punaiseksi maalatuille huulille. 
"Kiitos, Pyry", se oli sanonut mulle ja karannut huolettomasti hymyillen ystäviensä luokse, ennen kuin mä olin edes ehtinyt tiedustella siltä, mistä se tiesi mun nimeni. 

Sen illan jälkeen punakutri oli pyörinyt lakkaamatta mun mielessäni. Mä en ollut vieläkään tiennyt sen Peppi Pitkätossun nimeä, en sitä, oliko se paikallisia, mistä koulusta ja milloin mä näkisin sen uudelleen. Mikko ja Jani olivat pudistelleet päitään huvittuneina ja laulaneet kuorossa "Järjen veit ja minusta orjan teit ”- tangoa aina, kun olin unohtunut ajatuksiini pari minuuttia liian pitkäksi aikaa.

Mä en ollut saanut siltä punakutrilta lepoa, ennen kuin mä olin törmännyt siihen viikon päästä mattolaiturilla. Äiti oli patistanut mut hakemaan läheiseltä laiturilta maton, jonka se oli unohtanut sinne kuivumaan. Vastahakoisesti mä olin polkenut puoleksi järveen uponneen laiturin luo, mutta mun tympeys oli vaihtunut iloksi, kun mä olin huomannut punakutrin laiturin päässä uittelemassa taas vaihteeksi varpaitaan.
"Sun varpaat taitaa käydä ylikierroksilla, kun sun pitää aina käydä viilentämässä niitä."
Fannyn ilta-auringossa leiskuvat hiukset olivat lentäneet pois sen kasvoilta ja se oli hymyillyt mulle aurinkoisesti. Mä olin istunut sen viereen mattolaiturille, uittanut omia varpaitani sen seuraksi ja katsonut vaaleanpunaiseen maalipurkkiin kastettuja pilviä, jotka leijailivat punertavalla taivaalla. Me oltiin istuttu sillä laiturilla varmaan yli kolme tuntia ja juteltu. Lopulta meidän varpaat olivat olleet niin jäässä, että meidän oli ollut pakko nousta laiturilta ja hyvästellä toisemme. Mä olin polkenut kotiin lukuisia hymyjä, punakutrin nimeä ja kevyttä suudelmaa rikkaampana. Fanny, mä olin ajatellut, kun olin parkkeerannut pyörän meidän rivitalon pihamaalle ja hymyillyt lammasmaisesti. Vasta sisälle päätyäni mä oli huomannut, että olin unohtanut sen perhanan maton.

11 päivän kuluttua laituriepisodista mä ja Fanny oltiin alettu seurustelemaan. Mä olin ollut pitkästä aikaa todella ihastunut. Fanny oli ollut aivan mielettömän nätti sen punaisine kutreineen, suurine oliivinvihreine silmineen, pirteine pisamineen ja sen koko huoneen valaisevine hymyineen. Kun sen silmät olivat kaventuneet hieman ja tuikkineet, sen suupielet kohonneet ja kirkkaat hampaat olivat tulleet näkyviin, mun polvet olivat melkein pettäneet alta. Kauneuden lisäksi Fanny oli ollut hauska, huumorintajuinen, flirttaileva, naurava ja omalla tavallaan hyvin huolehtivainen ihminen. Mä olin pitänyt siitä aivan hirveästi ja uskonut, että se oli pitänyt musta myös. Niin se varmasti olikin pitänyt ja välittänyt. Seurusteltiinhan me kuitenkin melkein vuosi, mikä oli siihen aikoihin mun mittakaavassa ikuisuus. Ikuisuudelta se ei kuitenkaan ollut tuntunut. Fannyn seurassa oli ollut hauskaa. Aina. Me ei oltu riidelty kuin muutaman hassun kerran ja aina me olimme sopineet lähes heti. Fanny oli myös auttanut mua unohtamaan jotain, minkä unohtaminen oli tehnyt mun elämästäni paljon yksinkertaisemman ja huolettomamman. Oli ollut helppo hengittää, kun ei ollut tarvinut ajatella ja murehtia Mioa. Se oli söheltänyt menemään tapansa mukaan ja siitä oli liikkunut mitä villeimpiä juoruja.

Oli 15 vuotias Mio ja 22 vuotias nainen, joka opiskeli yliopistossa. Mio, joka oli ajanut alaikäisenä humalassa autoa. Mio, jolla oli yhteyksiä rikollisiin. Mio, joka oli karannut kotoa, asui Emilion luona. Ei sittenkään, vaan sen 22 vuotiaan naisen kanssa.

Musta tuntui, ettei puoletkaan Mion ympärillä velloneista huhutarinoista olleet pitäneet paikkaansa. Mio itse ei ollut välittänyt korjailla ihmisten käsityksiä. Se oli antanut koko koulun uskoa mitä ne olivat halunneet. Kenenkään mielipide ei ollut tuntunut merkitsevän sille silloin yhtään mitään. Sille oli merkinnyt vain huumeet ja se, että joka päivä olisi uusi tyttö kainalossa.

Fanny oli saanut mut unohtamaan hetkeksi Mion ja mun yhteisen kipeän historian ja keskittymään pitkästä aikaa pelkästään itseeni ja omaan onneeni. Koko ala-asteen oli aina ollut vain mä ja Mio. Me oltiin aina oltu yhdessä, me oltiin roikuttu toistemme käsipuolissa, nukuttu yöt yhdessä milloin teltassa, milloin sängyssä, milloin täysin taivasalla. Me oltiin luultu olevamme erottamattomat ystävykset, mutta kaikista lupauksista ja hyvistä hetkistä huolimatta, ero oli tullut. Mun ja Mion muodostama me ei silti ollut lakannut olemasta. Meistä oltiin puhuttu silti yhdessä, ihmiset olivat ihmetelleet meidän eroa, mitä meille oli oikein tapahtunut, kun me ei oltu enää ystäviä. Vasta yläasteelle siirryttäessä mä olin päässyt eroon mun ja Mion päälle liimatusta me-leimasta.


Suurin osa mun luokkakavereista nimittäin oli vaihtunut sitten ala-asteen, eikä mun uusista kavereista kukaan ollut tiennyt mitään musta ja Miosta. Mä olin tuntenut oloni pitkästä aikaa vapautuneeksi, sillä mä olin saanut tehdä asioitani omana itsenäni, enkä ollut ollut vain puolikas mun ja Mion muodostamasta kokonaisuudesta. Kun Fanny oli sitten ilmestynyt mun elämääni, mä olin joutunut luopumaan jälleen itsenäisyydestäni, mutta tällä kertaa kokonaisuus, johon mut oli liitetty, oli ollut mieluisa. Mä ja Fanny oli kuulostanut hyvältä ja näyttänyt hyvältä. Me oltiin oltu yksi kaupungin herttaisimmista pareista ja monet mun tutuistani olivat olleet aivan varmoja, että me mentäisiin isona vielä naimisiin ja saataisiin katras punapäisiä kookossilmiä. Me oltiin naurettu Fannyn kanssa moisille tulevaisuuden näkymille, leikitty oksentavamme ja luvattu toisillemme, ettei meistä koskaan tulisi tylsiä ja sitoutuneita aikuisia.

Meillä oli ollut suuria unelmia. Yläasteen jälkeen me oltaisiin lähdetty yhdessä kiertämään maailmaa. Me oltiin aiottu tutustua jokaiseen maailman kolkkaan. Oltaisiin käyty kaikkialla, paitsi tietenkin Malediiveilla. Malediivit olivat olleet mun ja Mion paikka. Me oltiin luvattu Mion kanssa toisillemme, että vielä joku päivä mentäisiin sinne yhdessä. Nimenomaan yhdessä, eikä kenenkään muun kanssa. Se ei ollut kuitenkaan ollut syy, miksi mä olin jättänyt Malediivit pois laskuista. Mulle Malediivit olivat yhtä kuin kuolleet. Tyhjä kohta kartassa, meren upottama. Malediivien lisäksi myös Mio oli ollut mulle kuollut. Mulla oli ollut Fanny, hyviä ystäviä, eikä mun elämä enää luisunut draamasta toiseen, mitä se oli tehnyt vielä silloin, kun mä olin ollut Mion kanssa tekemisissä. Mä olin onnellinen. Tai ainakin niin mä olin itselleni väittänyt ja teeskennellyt, etten koskaan ollut luonut Mioon haikeita katseita, kun se oli ohittanut mut kaveriporukkansa ympäröimänä koulun käytävällä. Mä olin suorastaan pakottanut itseni unohtamaan petollisen elovenapojan ja keskittymään vain ja ainoastaan Fannyyn.

Fanny oli ollut yhtä innokas matkustelemaan kuin mäkin. Sillä oli ollut kunnianhimoa, huumorintajua ja kyky saada mut hymyilemään naurettavan leveästi. Mä olin ihastunut siihen jo silloin kuin me tavattiin rannalla ja meidän alkaessa seurustelemaan mun tunteeni Fannya kohtaan olivat vain syventyneet. Mä olin tainnut ihan tosissani rakastaa sitä, niin paljon kuin 15 vuotias poika nyt vain ketään voi rakastaa. Ja mä olin kuvitellut, että Fannykin oli rakastanut mua. Luultavasti se oli jossain vaiheessa niin tehnytkin, mutta pari kuukautta ennen meidän eroa mä olin alkanut huomata, että Fanny ei ollut ollut yhtä innokas tapaamaan mua kuin ennen. Se oli vaikuttanut poissaolevalta, kun me oltiin maattu sylikkäin sen kukikkaalla päiväpeitolla, se ei ollut halunnut tehdä enää samoja asioita, mitä me oltiin ennen tehty yhdessä, eikä se ollut enää ollut se sama pirteä ja huumorintajuinen Fanny, jonka mä olin oppinut tuntemaan. Yhtäkkiä Fannyn mielestä oli ollut typerää haaveilla kaukomaista, kapinoida yleistä perhejärjestelmää vastaan ja maalata turhia unelmia taivaanrantaan. Lapsellista, se oli sanonut ja nyrpistänyt nenäänsä.
"Aikuistu jo, Pyry. Sä meet kohta lukioon. Et sä voi elää koko elämääsi kuin lapsi", se oli tuhahtanut kiukkuisena ja painunut ulos ovet paukkuen. 
Mä olin tuijottanut sulkeutuneen oven perään suu hämmennyksestä raollaan. Mä olin kuvitellut, että se oli ajatellut samalla tavalla asioista kuin mäkin, mutta näköjään Fanny oli kasvanut vuoden aikana aivan eri suuntaan kuin mä.

Me oltiin tehty sovinto parin päivän päästä ja kaikki oli ollut taas niin kuin ennen. Paitsi ettei ollut ollut. Mä en ollut voinut unohtaa Fannyn sanoja, en voinut unohtaa sitä, ettei se ollut enää sama henkilö kuin vuosi sitten. Vappuna Fanny oli lähtenyt parhaan ystävänsä Saran kanssa Helsinkiin, joten mä olin viettänyt vappuni Mikon ja Janin seurassa. Mun vappuinto oli kuitenkin ollut karkuteillä, luultavasti Fannyn kanssa Helsingissä. Mä en ollut jaksanut hillua Janin vappubileissä kovinkaan pitkään, vaan olin lähtenyt hoippumaan kotia päin pienoisessa humalassa ja kirkkaanvioletti peruukki vapun kunniaksi peittämässä omia kutrejani. Kello oli näyttänyt aamu kolmea, linnut olivat laulaneet jo hiirenkorvilla olevissa puissa ja hiekka oli rahissut mun tennistossujen pohjia vasten. Ilma oli ollut koko huhtikuun epätavallisen lämmin ja toukokuun alun vappuinen aamuyö ei ollut mikään poikkeus. Mä olin pystynyt kulkemaan kotia ainoastaan ohuessa pitkähihaisessa. Yhtäkkiä kauempaa tieltä oli kuulunut toisten askelien rahinaa. Mä olin nostanut katseeni ja kohdannut muutaman metrin päästä mua tarkkailevan kissankellonsinisen silmäparin. Mion maissintähkänvaaleiden hiussuortuvien välistä oli pilkottanut vaaleanpunaiset playboy-pupunkorvat. Sen silmät olivat katsoneet hetken suoraan mun läpi, kunnes niihin oli ilmestynyt jotain ihmillisempää. Sen farkut olivat revenneet polvista ja täynnä ruoholäikkiä. Kun se oli huojunut mua lähemmäksi, mä olin erottanut hiekansiruja sen hiuksissa. Mio oli kieltämättä ollut aika hupaisa näky pupunkorvissaan, mutta mua ei juurikaan huvittanut. Mä olin liian keskittynyt tuijottamaan sen sameita silmiä, jotka joutuivat tosissaan taistelemaan säilyttääkseen katseensa yhdessä kohteessa. Se oli ollut melkein pelottava näky.

"Pyry", Mio oli tokaissut yllättävän selkeällä ja rauhallisella äänensävyllä pysähdyttyään noin metrin päähän musta.
"Mio", mä olin vastannut takaisin, enkä ollut onnistunut pitämään äänensävyäni yhtä rauhallisena, vaikka olin ollut lähes vesiselvä Mioon verrattuna.
"Mites vappu? Missäs Fanny? Ettekö te nykyään ole suurin piirtein liimattu toisiinne kiinni?" Mio oli kysellyt ja olotilastaan huolimatta oli onnistunut väläyttämään mulle yhden huvittuneimmista hymyistään.
"Entäs sä ja se 22 vuotias naikkonen? Eikö teillä ole yhteinen asuntokin ja kaikkea?" mä olin heittänyt takaisin ennen kuin oli ehtinyt estää itseäni.
Munhan oli pitänyt unohtaa Mio ja olla kuin se ei hetkauttaisi mun maailmaa enää tipan vertaa. Mulla oli ollut Fanny ja kaikki mitä mä olin kaivannut. Mä olin useita kertoja sanonut itselleni, että Mio oli kaukaista historiaa. Niinhän sen oli pitänyt olla. Vaan miksi se sitten oli onnistunut huijaamaan mut puhumaan sen kanssa niinkin helposti? Miksi se oli vielä aiheuttanut mussa niin voimakkaita reaktioita, vaikka sen olisi pitänyt olla enää vain haalea muisto?
"Tsk tsk, kuinkas sitä nyt noin uteliaita ollaan? Varo vaan, joku vielä luulee, että sä olet mustasukkainen", Mio oli letkauttanut takaisin ja sen pirullinen hymy oli syventynyt entisestään.
Se oli astunut mua pari askelta lähemmäs ja tällä kertaa sen silmät olivat tuijottaneet lähes pistävästi mun omiani. Pupunkorvat olivat heiluneet hennosti tuulessa sen kutrien mukana.
"Voisin sanoa ihan samaa sulle. Kovin kiinnostunut olet mun ja Fannyn väleistä", mä olin todennut takaisin toinen kulma viljailevasti koholla ja astunut itsekin hieman lähemmäksi sitä.
Mä en ollut edes huomannut, kuinka lähellä me oltiin oikeastaan jo oltu toisiamme, kunnes Mion virneeseen kohonneet huulet olivat olleet aivan mun silmieni edessä. Sen kädet olivat nojanneet mun rintakehääni vasten ja sen sormenpäät olivat polttaneet paidan kankaan lävitse. Mun hengitys oli huomaamattani tihentynyt selvästi ja muuttunut raskaiksi puuskahduksiksi.
"Myönnä, että sä olet kaivannut mua", Mio oli kujertanut niin läheltä, että sen huulien välistä karannut hengitys oli kutittanut mun huuliani.
Mä olin tuijottanut silmät oudosti kiiluen sen huulia, mun vatsanpohjassa oli kihelmöinyt, enkä mä sillä hetkellä olisi tahtonut tehdä mitään muuta niin paljon kuin osoittaa mun edessäni seisovalle pellavapäälle tasan kuinka paljon mä olin sitä kaivannut. Mun mieleeni oli kuitenkin alkanut pian työntyä muistoja ala-asteelta. Johanneksen loukkaantuneet ja vihaiset kasvot, kengät täynnä ruosteisia nauloja, Mio kujertamassa tyytyväisenä jenginsä ympäröimänä. Vaikka mun oli kuinka tehnyt mieli työntää nämä muistot takaisin alitajuntani äärirajoille ja puskea ne vielä rajan ylikin, mä en ollut voinut sivuuttaa niitä. Mun oma ylpeyteni oli ollut mulle tärkeämpi kuin mitkään lihalliset himot.
Mä olin antanut itseni viihtyä vielä hetken aikaa Mion läheisyydessä, hengittäen sen tuoksua sisääni, tärissyt sen sormien kosketuksesta kuin painaen tarkkaan muistiin, miltä oli tuntunut olla niin lähellä itse paholaista, ennen kuin olin tyrkännyt sen kovakouraisesti kauemmas.

Miolle mun ele oli tullut täytenä yllätyksenä ja se oli menettänyt jo valmiiksi hieman epäkunnossa olevan tasapainonsa ja muksahtanut hiekkatielle. Se oli räpyttänyt silmiään hetken aikaa hämmästyneenä kuin ei olisi voinut ymmärtää, että mä olin tosissaan torjunut sen.
"Et kai sä tosiaan kuvittele, että mä olisin kaivannut jotain säälittävää narkkaria?" mä olin todennut jäätävästi maassa istuvalle pupunkorvaiselle pojalle ja naurahtanut kylmästi päälle. Mun kasvoilleni oli kohonnut jääkuori, jonka mä olin oppinut kasvattamaan jo ala-asteella Mion tehdessä mun elämästäni täyttä helvettiä.

Mio oli tuijottanut mua hetken aikaa suoraan mun silmiini oudon kiinteästi, mutta ennen kuin mä olin ehtinyt analysoida tunteita, jotka olivat virranneet sen silmien lävitse, se oli jo koonnut itsensä ja kohottautunut seisomaan. Sen päivettyneille kasvoille oli ilmestynyt sen verran laskelmoiva hymy, että mä olin tahtomattanikin pakittanut askeleen taaksepäin.
"Katsotaan, ikävöitkö sä Fannya", se oli tokaissut kevyen huolettomasti, hymyillyt mulle vielä kerran herttaisesti ja lähtenyt painelemaan hiekkatietä eteenpäin. Mun sisälleni oli noussut jotain kylmää ja pistelevää, joka oli tuntunut kiertyvän mun sydämeni ympärille. Mitä Mio oli oikein tarkoittanut? 



Sen mä olin saanut tietää kuukauden päästä. Fanny oli ollut kumman kiireinen koko kuukauden ajan. Sillä oli kuulemaan ollut kiireitä tenniksen parissa, Saralla oli ollut ongelmia sen poikaystävän kanssa ja Fannyn oli pitänyt auttaa, sen oli täytynyt vahtia pikkuveljeään ja käydä kesätöissä. Eräänä iltana se oli sitten soittanut mulle hieman hätääntyneeltä kuulostavalla äänellä ja pyytänyt mua tulemaan käymään sen luona. Mä olin tietenkin polkenut paikalle lähes heti, sillä mä olin kuvitellut, että mun tyttöystävälläni oli ollut joku todella hätänä. Kun mä oli päässyt niille, se oli istunut kasvot valkoisina huoneensa sängyllä. Sen pisamat olivat erottuneet selvästi kalpeaa ihoa vasten ja sen hiukset olivat näyttäneet entistäkin punaisemmilta. Mä olin katsellut, kuinka Fanny oli näprännyt hermostuksissaan vaaleanpunaisen hupparinsa nauhaa kynsiensä välissä.
"Voi, Pyry! Mä olen niin pahoillani!" se oli lopulta huudahtanut itkuisella äänellä ja rynnännyt rutistamaan mua tiukasti.
Hämmentyneenä sen äkillisestä tunteiden osoituksesta, mä olin osannut vain taputtaa kevyesti sen selkää ja tiedustella, mistä sen muka olisi pitänyt olla pahoillaan. Fanny oli vetäytynyt musta kauemmaksi ja mä olin nähnyt kyyneleet sen poskilla. Silloin mä olin todella säikähtänyt. Mitä oli tapahtunut? Mikä mun tyttöystävälläni oli hätänä?
"Mä en koskaan halunnut, että näin tapahtuisi. Mä oikeasti välitän susta ihan hirveästi, Pyry!" Fanny oli nyyhkinyt ja painanut päänsä mun valkoista hupparia vasten. 
Mun hengitykseni oli tuntunut juuttuvan kurkkuun ja hetken musta oli tuntunut siltä kuin en olisi saanut henkeä lainkaan. Sama inhottavan kylmä tunne oli pyrkinyt mun sisälleni, jäätynyt isoksi teräväkulmaiseksi jääkuutioksi ja oli yrittänyt pyrkiä mun ihoni lävitse repimällä sen sisäpuolelta halki. Mulla oli aavistus siitä, mitä Fanny oli aikeissa sanoa. 
"Mutta mä en voinut vaan kieltää mun tunteitani, vaikka mä olisin kuinka halunnut. Mä rakastuin siihen ihan yhtäkkiä ja vaikka mä kuinka yritin unohtaa sen, mä en pystynyt!" Fanny oli niiskuttanut ja kohottanut itkuisen silmäparinsa kohdatakseen mun omani.
Mä olin tuijottanut sanattomana ripsiväritahroja, jotka olivat tarttuneet mun huppariini Fannyn painaessa päänsä sitä vasten. Mä olin yrittänyt ymmärtää kuulemaani, mutta oli ollut ihan hemmetin hankala ymmärtää jotain, mitä ei todellakaan halunnut ymmärtää.
"Kuka se on?" mä olin kysynyt hiljaisella ja värisevällä äänellä, vaikka mä olinkin jo tiennyt.
"Mio. Mio Kelovaara", Fanny oli kuiskannut säkenöivien punaisten hiuksiensa suojista. 
Mä olin tuijottanut hetken lattialankkujen oksanreikiä kuin ne olisivat olleet jotain hyvinkin kiinnostavaa, kunnes olin nyökännyt, pyörähtänyt ympäri ja marssinut ulos huoneesta. Fanny oli huutanut mun perääni, mutta mä en ollut kuunnellut. Mä en tulisi ikinä antamaan sille anteeksi. En ikinä. Ja Mion, sen mä olin halunnut tappaa. Kuristaa sitä niin kauan, kunnes sen kasvot olisivat sinertävät, hukuttaa sen viemäriin, katkoa sen sormet yksitellen, ampua sen vatsan täyteen luoteja ja lopulta yhden suoraan sydämeen. Ai niin, se ei olisi onnistunut. Miolla kun ei ollut sydäntä.

Lopulta mä olin vain tyytynyt lyömään siltä silmän mustaksi koulun käytävällä. Mio ei ollut tietenkään jättänyt sitä siihen. Hämyinen, autio käytävä ei ollut sopinut sille. Liian vähän draamaa. Se oli päästänyt korvia vihlovan voihkaisun ja rymähtänyt polvilleen niin kuuluvasti, että pian koko käytävä oli ollut täynnä yleisöä. Opettajat olivat kuljettaneet Mion terveydenhoitajalle hössöttäen hädissään sen ympärillä ja mut oli viety tiukasti olkapäästä puristaen rehtorin puhutteluun. Mulle oli tullut viikkojen verran jälki-istuntoa, Miolle ei yhtään mitään. Niin kuin aina. Että maailma oli sitten helvetin epäoikeudenmukainen paikka. Kaiken lisäksi mä olin joutunut seuraamaan Mion ja Fannyn lepertelyä ihan autiopaikalta. Joka kerta, kun niiden huulet olivat kohdanneet meidän koulun pihalla, mun olisi tehnyt mieli kuristaa jompi kumpi niistä. Mä en ollut koskaan ollut täysin varma, kumman mä olisin loppujen lopuksi halunnut kuristaa.

Fannylla oli tainnut olla parantava vaikutus Mioon, sillä pellavapäinen poika oli alkanut olla päivä päivältä selväjärkisempi, eivätkä sen silmätkään olleet enää harittaneet päässä. Se oli alkanut hyvää vauhtia päästä eroon huumeista, ilmeisesti Fannyn ja sen huolehtivan luonteen vuoksi. Fannyn avusta huolimatta Mion kiinnostus tyttöä kohtaan ei ollut säilynyt tavallista pitempään. Kuukauden päästä koko juttu oli ollut jo ohi ja jättänyt taakseen kaksi särkynyttä sydäntä, mun ja Fannyn. Mio oli ollut ainoa, joka oli selvinnyt tilanteesta voittajana. Se oli alkanut toipua hyvää vauhtia huumeriippuvaisuudestaan ja sen koulunumerotkin olivat alkaneet nousta. Joko sillä jätkällä oli ollut aivan hemmetin hyvä tuuri tai sitten se oli tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa. Kaiken kokemani jälkeen mä olin alkanut kallistua jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen.

------------------------------------------------------------------------------------------------------

Mä viskasin kiukkuisena pyöräni pallovaraston seinää vasten ja marssin sisälle pukuhuoneisiin. Lommoille painuneilla puupenkeillä istui jo muutama kersa solmimassa kenkiä jalkoihinsa. Mä pakotin ystävällisen hymyn kasvoilleni, mutta se näytti hieman liian pingottuneelta ja väkinäiseltä ollakseen uskottava.
"Terve, te taidatte olla mun lapsia tämän parin kuukauden ajan", mä totesin penikoille hymähtäen hieman, kun ne nyökkäilivät yhtä aikaa kuin lauma ohjelmoituja robotteja. Ne selvästi arastelivat mun seurassani ja hakivat turvaa hivuttautumalla lähemmäs toisiaan. Ne olivat tainneet kuulla mun kirosanalitanian sisälle pukuhuoneisiin asti, mä ajattelin ja huokaisin ääneen. Kyllä mäkin olin mahtava valmentaja. Sain pennut kauhun valtaan jo ensiminuuteilla. Tunnin loputtua ne varmaan juoksisivat jo kirkuen vanhempiensa syliin, eivätkä ikinä enää palaisi takaisin mun tunneilleni.

Mä vilkaisin kelloa, viittä vaille kaksi. Kinnunen oli käskenyt valmentajien ilmestyä paikalle vähintään kymmenen minuuttia ennen tunnin alkua. Joten missä helvetissä Mio kuppasi? 
Mä istahdin kersoja vastapäätä penkille ja hypistelin nimilistaani, jotta mulla olisi ollut jotain tekemistä. Mä en nimittäin tullut kaikista parhaiten penskojen kanssa toimeen. Mieluiten mä olisin valmentanut yli 12 vuotiaiden ryhmää, sillä jostain syystä pikkunappulat saivat mut vaivaantuneeksi. Mulla itselläni ei ollut koskaan ollut pikkuveljeä tai siskoa, joka olisi ollut useita vuosia mua nuorempi, joten mä en ollut juuri koskaan tottunut tulemaan lasten kanssa toimeen.

Samalla kun mä annoin katseeni kulkea listan nimestä toiseen, mun mieleeni pälkähti ajatus. Entä jos Mio oli jänistänyt? Vaatinut Kinnusta vaihtamaan sen toisen ryhmän valmentajaksi tai jos se oli luopunut kokonaan leikistä? Mä yritin päättää, miten mun tulisi suhtautua asiaan, jos näin nimenomaan olisi tapahtunut. Kuuluiko mun hyppiä riemusta tasajalkaa? Osa musta olisi tahtonut tehdä niin ja halata onnesta mua silmät suurina tapittavia pentuja ja järkyttää niitä vielä tipan verran enemmän. Mutta toisaalta mä en voinut olla tuntematta oloani hieman pettyneeksi. Mä olin alkanut jo tottua siihen ajatukseen, että mä ja Mio tultaisiin viettämään iso osa kesäpäivistä yhdessä. Ja jostain mielenvikaisesta syystä mä olin melkein odottanut sitä. Me ei oltu vietetty aikaa keskenämme sitten ala-asteen. Tietysti me oltiin aina silloin tällöin törmäilty toisiimme ja vaihdettu muutama ilkeä kommentti, mutta yleensä me oltiin joko oltu kavereidemme ympäröimänä tai yleisellä paikalla useiden silmäparien katseiden arvioitavana. Vaikka mä näin Mioa viikoittain, siitä oli ikuisuus, kun me olimme olleet ihan kahdestaan.

Jalkapallokentällä ei tulisi olemaan Mion kavereita, ei sen bimboja tyttöystäviä, ei ketään seisomassa sen takana ja nauramassa mulle yhdessä sen kanssa. Ei ollut myöskään Mikkoa kiristelemässä hampaitaan Miolle, ei Jania uhkailemassa, ei Karoa puolustamassa mua. Me oltiin ihan kahdestaan toisiamme vastaan. Jos Miokin oli tajunnut sen ja jänistänyt? Se kuulosti todennäköisemmältä kuin se, että Mio olisi jättäytynyt leikistä pelkästään syvästä vihasta mua kohtaan. Miolla olisi ollut täydellinen tilaisuus kääntää jokaista muhun iskemäänsä puukkoa vielä kerran haavassa. Miksi ihmeessä se oli vastustanut meidän yhteistä valmennusta niin paljon, kun se ihan selvästi nautti mun ahdingosta ja tuskasta? Vai oliko sille aivan liian rankkaa kiusata mua kolme kertaa viikossa?

Viisi minuuttia yli kaksi mä aloin käydä nimilistaa lävitse. Verkkareihin sonnustautuneet ipanat ilmoittivat olemassaolostaan kuuliaisesti aina oman nimensä jälkeen. Vielä muutama myöhästelijä ilmestyi paikalle mun nimenhuudon aikana, mutta kun mä vihdoin ja viimein rustasin Vartiaisen paikalla olevaksi, kaikki olivat saapuneet. Kaikki paitsi Mio. Se ei ollut siis tulossa, mä totesin ja laskin nimilistan mitäänsanomaton ilme kasvoillani viereeni penkille. 
"No niin, eiköhän lähetä lämmittelemään. Juoskaa kenttä muutaman kerran ympäri niin mä haen pallon", tokaisin kersoille ja nousin ylös penkiltäni.
Kersat nousivat tottelevaisesti ja kirmasivat yhtenä kinastelevana ryppäänä ulos pukuhuoneista aurinkoiseen kesäkuiseen päivään. Mä huokaisin raskaasti ja painelin itse pallovarastoon. Mä en suostunut myöntämään oloani hieman pettyneeksi, enkä varsinkaan suostunut myöntämään syytä mun alakulooni. Mä selviäisin kyllä porukasta yksinkin ja ehkä mä saisin jopa vähän enemmän palkkaakin nyt, kun olin ainoa valmentaja.

Mä hymähdin huvittuneena astuessani ulos, sillä kersat juoksivat kenttää ympäri juuri niin kuin olin käskenytkin. Täähän tulisi menemään hyvin, jos pennut säilyisivät koko kesän noin kuuliaisina, mä ajattelin tyytyväisenä ja jäin kentän reunalle odottelemaan, kunnes pennut saisivat kentän juostua. Aurinko paistoi lohduttavan lämpimästi mun kasvoilleni ja kevyt tuulenvire kutitti mun lakritsanmustia hiussuortuvia tuulessa. Ilma oli lähes helteinen, eikä mulla ollut minkäänlaisia ongelmia tarjeta jalkapalloseuran tummansinisessä t-paidassa ja verkkareissa. Jos totta puhuttiin, niissä alkoi tulla jo hieman tukalakin olo.
 
Kun lapset olivat suorittaneet juoksu-urakan, mä määräsin ne venyttelemään vielä, ennen kuin edes otettaisiin pallo mukaan kuvioihin. Mä oli parhaillaan näyttämässä niille yhtä reisiä venyttävää liikettä, kun musta maasturi kaahasi selvää ylinopeutta kentän reunalle. Maasturi jarrutti niin terävästi, että tiestä irronnut hiekka pöllysi hetken auton ympärillä suurena pilvenä, ennen kuin pelkääjän paikan ovi aukeutui. Mä ja pennut unohdettiin hetkeksi koko venytykset ja tyydyttiin vaan tuijottamaan kiinnostuneena kuin tyhjästä saapunutta maasturia. Avautuneesta ovesta hypähti maan kamaralle tummansiniseen t-paitaan ja verkkareihin sonnustautunut pellavapää, jonka silmiä peitti jättikokoiset aurinkolasit. Se nojautui takaisin autoa kohti huikkaamaan jotain kuskille ja nappasi samalla auton sisäpuolelta mustan urheilukassin. Mä vilkaisin kelloa. Kaksikymmentä minuuttia yli kaksi. Mä puristin huuliani tympääntyneenä yhteen ja kielsin itseäni olemasta millään tavalla ilahtunut siitä, että Mio oli sittenkin jaksanut vaivautua paikan päälle. 

Mio paukautti auton oven kiinni, vilkutti tummennetun lasin takana olevalle kuskille ja kääntyi sitten kentän suuntaan. Maasturi kurvasi saman tien tiehensä jättäen hiekkatielle ainoastaan syvät renkaan urat ja Mion, joka tallusteli rennon oloisena meitä kohti. Koko kakaralauma oli jäänyt tuijottamaan sitä kuin saapuvaa Messiasta. Mä yskäisin hieman närkästyneen kuuloisena tavoittaakseni jälleen kersojeni huomion.
"Jatketaan venytyksiä", mä määräsin, mutta pennut tuntuivat olevan liian kiireisiä tarkkailemaan Mioa, joka nosti aurinkolasit laiskasti silmiltään päästessään kohdalle ja laski mustan urheilukassinsa pukuhuoneisiin vievän oven eteen.
"Älkää välittäkö tuosta jätkästä, vaan jatkakaa venytyksiä. Se on vain teidän toinen valmentajanne, jonka olisi pitänyt tulla 20 minuuttia sitten", mä tokaisin pisteliäästi, kun Mio oli kuuloetäisyydellä musta. 
Mion kasvoille kohosi vino hymy. Se puhalsi kevyesti vaaleita hiussuortuvia silmiltään ja asteli laiskasti seisomaan mun rinnalleni penskalauman eteen.
"Teidän ei tarvi enää pelätä, mä tulin pelastamaan teidät tältä diktaattorilta", se ilmoitti kersoille ensisanoikseen ja yritti näyttää osaaottavalta kuin lapset olisivat kokeneet suurenkin vääryyden mun valmennuksen alaisina.
Ihme kyllä mua ei huvittanut lainkaan. Varsinkaan silloin, kun penskalaumasta pääsi tyrskähdys. Ensin yksi, sitten toinen ja lopulta koko katras kikatti kuin Mio olisi ollut ilmiömäinen koomikko. Mion huulilla karehti tyytyväinen hymy, jonka se yritti osoittaa mullekin, mutta mä tyydyin tuijottamaan tylysti penskalaumaa niin kuin ne olisivat juuri pettäneet mut. Mä sentään olin vaivautunut tulemaan paikalle ajoissa!

"Lahjakas sankari sä oletkin. Tulet parikymmentä minuuttia myöhässä", mä tuhahdin mun vieressäni seisovalle elovenapojalle ja vaivauduin vihdoin kääntämään katseeni hitaasti, kyllästyneisyyttä tavoitellen sen suuntaan.
Sen vaaleat hiussuortuvat kimmelsivät kultaisina auringossa ja näyttivät todella hyvältä sen päivettynyttä ihoa vasten. Suomen alkukesästä Mio ei ollut millään voinut moista päivetystä vielä saada aikaan, joten mä epäilin sen piipahtaneen sen porukoiden loma-asunnolla Kanarialla. Mion silmät olivat kuin pala pilvetöntä taivasta, kun ne tuijottivat mua kulmien alta huvittunut pilke niissä säihkyen. Se seisoi niin lähellä, että mä pystyin melkein laskemaan sen pitkät, vaaleat ripset, jotka näkyivät häiritsevän selvästi auringonsäteiden osuessa niihin. Mä kyllä tiesin tasan tarkkaan, mitä kaikki tytöt siinä näkivät ja miksi ne jaksoivat kuolata sen perään. Se oli yksinkertaisesti ihan helvetin hyvännäköinen. Kaunis. Se onnistui olemaan seksikäs jopa verkkareissa ja t-paidassakin, mikä oli aikamoinen saavutus. Sitä mä en voinut kieltää, ettei sen ulkoinen olemus olisi miellyttänyt mun silmää, mutta sisus olikin sitten aivan jotain muuta. Mio oli kuin yksi vanha kansansanonta, jonka mä olin kuullut joskus pienenä. Moni kakku päältä kaunis, mutta silkkoa sisältä. Ja silti mä tyhmä jaksoin uskoa, että kaiken sen julmuuden ja paskamaisuuden alta saattaisi löytyä vielä mun paras ystäväni.

"Musta tuntuu, että sä olet informoinut meitä jo siitä asiasta jo ainakin viisi kertaa", Mio kertoi avuliaasti ja hymyili mulle ärsyttävän herttaisesti pää kallellaan. 
Mä kuulin kersajoukosta taas muutaman tyrskähdyksen ja tunsin ärtymyksen ottavan musta vallan, kiehuvan mun sisällä pisteliäästi kuin myrkyllinen ja syövyttävä happo. Mä tiesin tasan tarkkaan, mitä Mio yritti. Se halusi taas kerran nolata ja nöyryyttää mua muiden silmissä, se halusi selviytyä voittajana. Mä puristin huuliani tiukasti yhteen ja lähes pakotin mun kasvoni ilmeettömiksi. Mä en antaisi Miolle sitä tyydytystä, että se saisi mut reagoimaan. Mä en antaisi sen myöskään nöyryyttää mua, varsinkaan lapsilauman edessä. Niin ei tulisi tapahtumaan. Mä olin nyt 18 vuotias miehenalku, en enää mikään pieni ja hyväuskoinen ipana. Mio ei onnistuisi enää syöttämään mulle valheitaan, eikä se saisi mua enää menemään halpaan. Tällä kertaa se tulisi olemaan Mio, jota nöyryytettäisiin. 
"Sun grand entrance oli kieltämättä ihan kiva ja näin. Harmi vaan, että sä joudut nyt sen vuoksi kärsimään rangaistuksen", mä huomautin huolettomalla äänensävyllä, huitaisin hiuksiani kookoksenruskeilta silmiltäni ja hymyilin Miolle pahaenteisesti.

Mio ei reagoinut aivan niin kuin mä olisin toivonut sen reagoivan. Mun sanani eivät olleet saaneet sitä tärisemään pelosta tai vihasta. Jälkimmäistä mä olin odottanut. Se katseli mua hetken mietteliäästi kuin pohtien, kuinka pitkälle mä olisin valmis menemään, kunnes hieman leikittelevä hymy väritti sen kapeita huulia
"Rangaistuksen?" se toisti ja kohotti hieman toista kulmaansa vihjailevasti.
Mio liikahti hieman lähemmäs mua ja soi mulle yhden läpitunkevimmista katseistaan. Mä nielaisin tahtomattakin, mutta sain muuten pidettyä tyynen olemukseni kasassa lähes kiitettävästi.
"Ja minkälaisen rangaistuksen Pyry tahtoo mulle antaa?" sen sanat tulivat kuiskauksena, joko siitä syystä, että se ei halunnut kersojen kuulevan meidän sangen levottomaksi kääntynyttä keskustelua tai sitten se oli puhtaasti laskelmoitu ele Miolta. 

Mun olisi tehnyt mieli lähteä sen leikkiin mukaan, luvata sille sellaisia rangaistuksia, että mä saisin sen värisemään, saisin sen kissankellosilmät tummenemaan jostain täysin muusta kuin kiukusta. Se ei ollut kuitenkaan mun tavoitteeni. Mä olin varta vasten kieltänyt itseäni lähtemästä sen valitsemalle polulle mukaan, sillä sieltä ei selvinyt kukaan muu hengissä kuin Mio. Mun piti pelata omilla säännöilläni, kulkea omilla poluillani tai häviäisin heti kättelyssä. Mä väläytin Miolle takaisin vinon hymyn ja venyttelin huolettomasti käsivarsiani.
"Ei mitään sen kummempaa kuin kolme kertaa kentän ympäri, kiitos", mä vastasin ja mulla oli tosissaan vaikeuksia hillitä naurua äänestäni, kun näin Mion ilmeen. 

Sen silmät kapenivat hetkeksi lähes viiruiksi ja hymy oli häipynyt täysin sen kasvoilta. Tilanne ei ilmeisesti ollut kääntynytkään Mion haluamaan suuntaan. Sen huulet olivat taas jo tutuksi käyneellä mutrulla. 
"Ei kai sulla kenties ole noussut valmentajan rooli päähän? Ihan tiedoksesi vain, rangaistukset myöhästymisistä koskee ainoastaan oppilaita", se tiedotti mulle ja katsoi mua säälivästi kuin olisin ollut hieman vajaa. 
Mä en antanut sen hämätä itseäni, vaan naurahdin Miolle hyvätahtoisesti ja pudistin kevyesti päätäni.
"Voi kuule, koskee se ihan valmentajiakin. Jos olisit lukenut valmentajien oppaan, niin tietäisit. Meidän vanhempien pitää näyttää esimerkkiä nuoremmille moitteettomalla käytöksellä. Että alas kuule kipittää, että ehdit juosta ennen kuin me ollaan lopeteltu venyttelyt", mä totesin ja tällä kertaa oli mun vuoro hymyillä pirullisesti. 
Mioa tämä ei juurikaan riemastuttanut, varsinkaan kun tällä kertaa kersajoukosta kuuluneet tirskahdukset olivat suunnattu sille. Sen huulet mutristuivat vielä enemmän kiukusta, kun mä rohkenin hymyillä sille härnäävästi takaisin. Se naurahti kuivasti ja ilottomasti silmät vaarallisen kaventuneina.
"Mä en kuule ala juoksemaan mitään kenttää ympäri, enkä varsinkaan sun käskystäsi", Mio tiuskaisi mulle ja puhalsi kärsimättömänä silmilleen taas valahtaneita etuhiuksiaan. 

Me oltiin kummatkin unohdettu meidän valmennuksen alla olevat lapset lähes täysin, sillä me oltiin aivan liian kiinnostuneita toistemme piikittelystä. Ne kakarat olisi voineet vaikka hyvillä mielin kirmata joukkona auton alle, enkä mä olisi huomannut. Mä näin ainoastaan Mion, sen taivaisiin kurkottavat maissintähkänvaaleat hiussuortuvat, kavenneet silmät ja mutrulla olevan alahuulen. Sen kädet olivat puuskassa sen rintakehän edessä ja se oli laskenut painonsa toiselle jalalle. Mä seurasin sen reaktioita ja tiesin, ettei se ollut lainkaan tyytyväinen tilanteeseen. Se oli tottunut saamaan kaiken haluamansa pelkällä sormien napsautuksella, eikä se tykännyt lainkaan siitä, että mä olin ollut tarpeeksi röyhkeä uhmatakseni sitä.
Mä hymyilin sille raivostuttavan leveästi ja pudistin päätäni muka onnettomana.
"Voi sentään, mun täytyy varmaan ilmoittaa Kinnuselle, ettet sä suostu noudattamaan työsopimuksessa määrättyjä ehtoja", mä surkuttelin kovinkin vakavan kuuloisella äänellä, mutta mun naurusta säihkyvät silmät taisivat paljastaa mut.
"Se ei varmaan oikein riemastu, kun se kuulee tästä."
Mio päästi jälleen kerran yhden niistä sen hyvin kissamaisista sähähdyksistä, mulkaisi mua silmät kiukusta tummansinisinä ja kääntyi sitten alkaakseen juosta kenttää ympäri. 

Tai no, ei se mitään juoksua ollut. Se lantusti mielenosoituksellisesti mahdollisimman hitaasti ja vaivalloisesti. Mä jatkoin lasten venyttelypiirin vetämistä, mutta mun katseeni seurasi herkeämättä kentän laitaa matelevaa Mioa, jonka vaaleat hiukset olivat melkein liian häikäisevää seurattavaa auringonpaisteessa. Mä en tajunnut, mitä se ylipäätään teki kesätöissä. Sen vanhemmat olivat sen verran rikkaita, että Mio olisi voinut lekotella koko kesän laakereillaan tekemättä tuon taivaallista ja sillä olisi silti ollut enemmän rahaa kuin mulla. Sen vanhempien varallisuudesta huolimatta se oli hakenut töihin ja vaikutti vieläpä suhteellisen halukkaalta pitämään työpaikkansa. Oliko niiden perheellä rahaongelmia vai mistä oli kyse? Mä rypistin otsaani mietteliäänä, mutta mun ajatukset keskeytti yksi kersoista kysyen, että voitaisiinko me kenties jo vaihtaa venyttelyasentoa. Mä säpsähdin yhtäkkisestä häiriöstä ja vilkaisin kersoja. Ne katsoivat mua hieman oudoksuen ja mä tajusin meidän tehneen samaa liikettä jo usean minuutin ajan. Hieman nolostuneena mä nyökkäsin ja vaihdoin asentoa.

Loppuaika meidän ensimmäisestä valmennustunnista ei mennyt yhtään paremmin. Heti venyttelyjen jälkeen mun ja Mion välille puhkesi riita siitä, mitä meidän olisi pitänyt seuraavaksi tehdä. Mä olin sitä mieltä, että meidän pitäisi harjoitella potkuja maaliin, kun taas Mio väitti, että tärkeämpää oli harjoittaa pallon kuljetusta. Kun me olimme rähisseet keskenämme ja törkkineet toisiamme kiukkuisina rintakehään jonkin aikaa, yksi penskoista oli avuliaasti ehdottanut, että ryhmän voisi jakaa kahteen joukkioon, jotka vuorotellen harjoittelivat kumpaakin. Me myönnyttiin Mion kanssa vastahakoisesti kompromissiin ja jaettiin kersalauma kahtia. Mä aloin ohjaamaan maalipotkuja toisella puolella kenttää, ja Mio opasti pallon kuljetuksessa kentän vastakkaisella puolella. Alku näyttikin sujuvan ihan moitteettomasti johtuen suurimmaksi osaksi siitä, ettei me oltu oltu Mion kanssa viimeiseen kymmeneen minuuttiin minkäänlaisissa tekemisissä. Kun mä olin toiminut jonkin aikaa maalivahtina pallonpotkijoille, mä aloin kuitenkin kuulla kikatusta kentän toisesta päädystä. Mion ympärille oli kerääntynyt palosammuttimien mittakokoa oleva fanilauma, joka katseli meidän suuntaan ilkeät virneet kasvoillaan. Mahtavaa, Mio oli ollut alle puolituntia paikalla ja jo nyt se oli aloittanut aivopesun, mä tuhahdin ja enkä edes huomannut palloa, joka iski mua suoraan palleaan. Pieni, rotalta muistuttava kersa henkäisi kauhuissaan ja ryntäsi pyytelemään anteeksi. Mion ja sen kersalauman nauru kiiri kentän lävitse. Mä viskasin pallon vähän turhankin kovakouraisesti seuraavalle potkijalle. Mio ei näköjään selvinnyt hengissä ilman sitä palvovaa hovia ympärillään. Jos sillä ei ollut Lauria ja Herkkoa ympärillään, sen piti hankkia ihailijoita pikkukersoista. Ja mikä tärkeintä, kääntää kersat mua vastaan. Mä huokaisin alistuneena ja sain juuri ja juuri torjuttua mua kohti säntäävän pallon.

Me voitaisiin luopua kunnan mestaruudesta jo heti alkumetreillä. Mio leikki meillä kuin shakkinappuloilla. Se jaottelisi meidät kahteen leiriin, mustiin ja valkoisiin ja pistäisi sitä ihailevat kersat kääntymään niitä vastaan, jotka uskalsivatkin olla mun puolella. Kun sotilaat oli nujerrettu oli kuninkaan vuoro. Mut se talloisi jalkoihinsa viimeisenä. Ja sitten sen elämä olisi taas ihan helvetin mahtavaa. Mio the tyranni, joka onnistui hajottamaan taas koko jalkapallojoukkueen palasiksi ja pilaamaan ihmisten elämän. Sillä oli julmat huvit.

Mun silmäni tummenivat lähes pohjattoman mustiksi, kun mä käänsin katseeni takaisin Mioon ja sen riiviöjengiin. Tämä ei jäisi tähän, ei todellakaan.

"Mä tiesin kyllä, että sä olet säälittävä, mutta noin alhaiseksi mä en sua sentään arvannut", mä kihisin hampaideni välistä Miolle, kun me oltiin jääty nurmikentälle kahden. Viimeinenkin kersa oli haettu ja jäljellä oli ainoastaan me kaksi ja rivi palloja meidän oikealla.
Mio kohotti muhun katseensa pitkästyneenä ja haukotteli päälle vielä kaikeksi vakuudeksi kuin yrittäen kaikin mahdollisin elein viestittää, ettei mun seura kiinnostanut sitä pätkän vertaa. Se istui pukuhuoneisiin vievillä portailla ja nyppi tasaiseen tahtiin ympärillä kasvavia rikkaruohoja juurineen irti maasta.
"Mistäköhän sä nyt tällä kertaa oot vetänyt hernepellon nenääsi?" Mio kyseli miedon kiinnostuneena ja nosti katseensa laiskasti rikkaruohoista takaisin muhun ja mutristi huuliaan tympääntyneen oloisena. Aurinko kimalteli sen vaaleassa hiuspehkossa lähes mystisen kirkkaasti. Ne hiussuortuvat tavoittivat väkisinkin mun mielenkiintoni.
"Eikö mikään tosiaan riitä sulle? Pitääkö sun tosiaan aivopestä pienet, sinisilmäiset kakaratkin palvomaan sua ja kiusaamaan muita? Saatko sä siitä oikeasti jotain nautintoa?" mun ääni melkein tärisi vihasta ja kiukuissani revin laiskasti portailla retkottavan pojan käsivarresta seisomaan. Ruohotukko luisui Mion kapeiden sormien välistä ja rehut leijailivat hiljalleen mun kenkieni päälle. Mä puristin tiukasti Mion käsivartta, sen pehmeää, lämmintä ihoa, joka tuntui polttavan mun sormenpäitäni. Mä riistin katseeni nopeasti irti Mion käsivarresta ja pakottaakseni itseni keskittymään muuhun kuin Mion ihon pehmeyteen nostin katseeni takaisin toisen pojan kasvoihin. Kun meidän katseet kohtasivat, Mion silmiin nousi jäänsininen sävy ja se repi kätensä närkästyneenä pois mun otteestani.
"Mitä helvettiä sä oikein sönkötät?" se kivahti mulle ärtyneenä kullanvaaleiden hiussuortuvien leikkiessä tuulessa. 
"Älä leiki tyhmää. Kyllä mä näin, kuinka sä kuiskuttelit tuolla kentän toisella puolella jotain niille sun omille pennuille. Mitä sä niille sanoit? Jotain paskaa taas vaihteeksi musta?” mä sihisin hapon kiehuessa jälleen sisälläni varoittavan kuumana. Mä tarrasin Mioa sen olkapäistä kiinni, ettei se olisi voinut pakoilla mun katsettani. Eikä se pakoillutkaan. Sen jäätävänsiniset silmät tuijottivat suoraan mun omiini ja tukahdetut tunteet nousivat jäätyneen kuoren pintaan. Suurimpana ja voimakkaimpana niistä oli puhdas raivo ja turhautuneisuus, mutta oli siinä jotain muutakin. Jotain, mitä mä en aivan täysin kyennyt analysoimaan.

Ja ennen kuin ehdin tarkemmin edes kiinnittää huomiota siihen, tunne oli jo kadonnut Mion silmistä. Se naurahti epäuskoisena mun sanoilleni ja pudisti päätään kuin ei olisi voinut uskoa, että mä olin oikeasti päästänyt suustani jotain niin typerää. 
”Kuule Pyry, vaikka sä kuinka sitä toivoisitkin, niin mun elämäni ei pyöri ainoastaan vain sun ympärilläsi”, Mio huomautti mulle takaisin onnistuen palauttamaan huolettoman sävyn ääneensä niin taitavasti, etten mä voinut muuta kuin ihailla. Vaikka mitä ihailemista siinä oli, jos Mio osasi peittää aidot tunteensa teeskenneltyjen alle?
”Mä olen hyväksynyt sen surullisen totuuden jo kauan sitten. Sä olet aivan liian kiireinen kuolaamaan omaa peilikuvaasi, että jaksaisit kiinnittää huomiota muuhun maailmaan”, tokaisin sille kuivasti takaisin.
"Jos mä olisin todellakin tuollainen henkilö kuin sä luulet mun olevan, mä epäilen syvästi, että Fanny olisi ollut aivan yhtä innokas jättämään sut ja karkaamaan mun matkaani tuosta noin vain. Vai mitä luulet?" Mio sanoi hiljaa, joka sana kuulsi tarkkaa ja hiottua suunnitelmaa, kihisi myrkkyä. Kissankellonsiniset silmät täyttyivät mielihyvästä niiden aistiessa mun loukkaantumisen. Mio imi katseellaan ahnaasti itseensä mun tuskaa kuin se ei olisi pysynyt hengissä ilman sitä.

Mun hengitys muuttui pinnalliseksi, kasvot kalpenivat raivosta ja mä tärisin. Tärisin raivosta ja vihasta tuota pilalle hemmoteltua kusipäätä kohtaan. Enkö mä ikinä oppinut, että Mio oli syntynyt paskiaisena ja pysyisi sellaisena hampaattomaksi vanhukseksi asti. Sillä ei ollut mitään myötätuntoa, ei sydäntä, ei ymmärrystä, että jotkut asiat viilsivät syvältä vielä vuosien jälkeenkin.

Mio lensi kaaressa hyvin hoidetulle nurmikolle makaamaan. Mä säntäsin sen kimppuun yhtä sokeasti kuin silloin kahvilassakin. Mä revin sen täydellisiä hiuksia, löin sitä vatsaan, kaikkialle, minne vain, että Mioonkin kerrankin sattuisi. Mio sähisi mun allani, muksautti mua kivuliaasti leukaan, raapi kynsillään mun kasvojani ja potki mua pois päältään. Me kierittiin nurmikkoa pitkin yhtenä sihisevänä, rähisevänä käsien ja jalkojen kimppuna lyöden ja potkien toisiamme kaikkialle minne vain yletyttiin. Me purettiin kaikki päivän aikana kertyneet turhautumiset toisiimme. Kostettiin kaikki vuosien aikana koetut katkeruudet, pettymykset ja loukkaantumiset. Mun leuka oli hellänä, vatsaa kivisti, päätä särki ja jalat tuntuivat heikoilta, mutta silti Mion kanssa tappelemisessa oli jotain hemmetin vapauttavaa. Mä sain vihdoin nähdä sen kärsivän, vaikkakin sitten jouduin maksamaan siitä korkean summan. Ei munkaan olo mikään kaksinen ollut, mutta mua lohdutti se, ettei ollut myöskään Mion.

Kun me oltiin jonkin aikaa käyty valtataistelua siitä, kumpi oikein makasikaan kumman päällä ja kumpi löi kovemmin ja satutti enemmän, me alettiin tuntea olomme jo aika hengästyneiksi ja väsyneiksi. Lopulta nyrkit pysähtyivät ilmaan, potkut unohtuivat puolimatkaan, ja kun Mio keskittyi pyyhkimään sen vuotavaa huulta, mä kierähdin sen päälle makaamaan ja lukitsin sen kädet omiini nurmikkoa vasten. Mio ei hetkeen tajunnut edes vastustella. Se makasi nurmikkoa vasten hengittäen raskaasti verta vuotavien huultensa välistä. Sen kultakehräsuortuvat olivat levittäytyneet nurmikolle ja muodostivat sädekehän sen kasvojen ympärille. Se näytti aika haavoittuvalta maatessaan mun allani, huuli veressä. Sen silmäluomet olivat sulkeutuneet ja toinen silmänympärys oli selvästi tummentumassa.

Me hengitettiin samassa rytmissä, raskaita puuskahduksia lähes toistemme suihin. Mion vartalo tuntui häiritsevän lämpimältä ja sopivalta mun omani alla. Sen jokainen vartalon sopukka tuntui sopivan yksiin mun vartaloni kanssa. Sen t-paita oli noussut hötäkässä puoliväliin vatsaa ja paljasti sen ruskettuneen litteän vatsan, jonka hikinen iho poltti mua siitäkin huolimatta, että mun paitani oli säilynyt täsmälleen paikoillaan. Mun hengitys väreili hieman ja karkasi ulos suusta pinnallisina puuskahduksina. Mion silmät niin läheltä katsottuina saivat mut lähes unohtamaan, kuinka hengitettiin. Ne kiiluivat yhä lähes vaarallisen tummina, mutta silmänmustuaisen ympärille oli muodostunut jotain lähes inhimillisen pehmeää. Sitten ne sulkeutuivat.

Mun vartaloa kihelmöi niin kuin sitä pitkin olisi kulkenut muurahaisten armeija ja muutama tuhat termiittiä olisi seurannut perässä. Miosta hehkui lähes alkukantainen lämpö, joka sai mun oloni hieman houreiseksi ja oudon lämpimäksi. Häiritsevän lämpimäksi. Mä paransin hieman asentoani Mion päällä puristaen vahingossa sen ranteita tiukemmin sormieni välissä. Mion silmät rävähtivät auki ja se tapitti mua hetken silmissä mitäänsanomaton katse, kunnes se sai teränsä takaisin ja yritti riuhtoa käsiään irti. Siinä vaiheessa mäkin aloin jo toipua hetkellisestä transsistani ja tappelin takaisin. Vaikka me oltiin Mion kanssa suunnilleen saman pituisia, mä olin kuitenkin sitä hieman lihaksikkaampi ja vahvempi ja sain sen pienellä vaivalla pidettyä maassa mun allani. 

"Taisit juuttua sinne", mä huomautin vahingoniloisesti Miolle ja lisätäkseni sanojeni tehoa puristin sen ranteita niin tiukasti, että sen huulilta pääsi kivun ynähdys. Kivusta huolimatta Mio jaksoi katsoa mua niin murhaavasti, että jos mä olisin ollut kukaan muu, mä olisin jo juossut pää kolmantena jalkana kentältä ulos ja piiloutunut viikoksi oman sänkyni alle.
"Päästä irti", Mion silmät oli täynnä salamoita, jotka olivat valmiina iskemään suoraan mun lävitseni.
"Jos pyydät nätisti", mä kiusoittelin ja tiesin leikkiväni tulella. Tulella ja räjähdysalttiilla aineella. Meidän jalat olivat sotkeutuneet toisiinsa niin, että Mion toinen jalka oli päätynyt mun omien jalkojen väliin. Sen yrittäessä päästä niskan päälle sen jalka painautui tiukasti mun haaroväliin ja sai mut hengähtämään yllättyneenä. Kuumat väreet kulkivat salamannopeasti mun selkäpiitä pitkin ja levisivät ympäri mun vartaloani. Mun nivusiani poltteli. Mun silmät laajentuivat koomisen suuriksi kauhusta samalla kuin Mio sähisi mulle jotain, ettei takuulla pyytäisi multa yhtään mitään. Voi helvetin helvetti sentään! Tää tästä vieläkin puuttui! Mä pakitin hätääntyneenä pois Mion päältä ja kompuroin vaivalloisesti pystyyn toivoen, että mun verkkarini olivat niin väljät, etteivät ne näyttäneet mun tämän hetkistä olotilaani täydessä komeudessaan. Viimeisenä mä haluaisin Mion tietävän, että mulla oli alkanut seisoa, kiitos sen.
Mio ei onneksi näyttänyt ymmärtävän mistä oli kyse. Se katsoi mua kulmat koholla ja suu hämmennyksestä raollaan kuin se olisi pitänyt mua täysin mielenvikaisena.
"Ihan miten vain", mä tuhahdin nolona ja karkasin sen enempää viipyilemättä kentältä jättäen sinne ainoastaan kysymysmerkiksi muuttuneen elovenapojan.





-0-0-0-0-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti