Osa 12

Pyry:

ALWAYS IN YOUR SHADOW

OSA 12

”Miksi sä suojelit sitä narsistipaskaa?”

”Ai nytkö sua ei enää haittaakaan, vaikka se jäis?”

”Pyry, miksi sä olit tapellu yöllä?”

”Tää sun huonekin on kuin maailmanlopun kokenut. Siivoa se ennen kuin Saara-täti tulee!”

”No mutta eihän Pyry noin vähissä vaatteissa voi lähteä! Siellä tuulekin. Missä poika sinun kauluri on?”

”Vittu Pyry, sä et voi olla niin idiootti!” 


-0-0-0-


Mä potkaisin kävelykadulle eksynyttä kivenmurikkaa väkivaltaisesti ja irvistin sen kasvottomalle ja varsin elottomalle pinnalle. Tuntui kuin mun katse olisi ollut täynnä niin kiiltäviä ja teroitettuja teräaseita, että olisi voinut luulla viattoman murikan olleen syy mun äärimmäisen huonoon tuuleeni. Aivan kuin pieni kiviparka olisi onnistunut nostattamaan mut myrskypilveksi, joka veti vertoja niille, jotka alkoivat hiljalleen kertyä mustuvalle taivaalle. Kovin yllättävää, mutta syy ei ollut mun tielle sattuneen onnettoman murikan, mutta koko muun maailman syy se sitten olikin! 

Kivi vierähti mun potkaisuni ansiosta puolen metrin verran mukulakivikatua eteenpäin, mutta sen pakomatka kuitenkin katkesi lyhyeen sen juututtua kahden kivilaatan väliseen rakoon, jonne se jäi surullisen näköisenä nyhjöttämään. Jos kivi nyt osasi näyttää edes surulliselta. Tuskin. Mä päätin kuitenkin tuituspäissäni olla ystävällinen ja auttaa kiviparkaa hieman lisää ja potkaista sitä uudelleen. Uudelleen ja vielä kovempaa. Vielä lujempaa. Murikka kohosi ilmaan ja lensi kaaressa pahoinpitelemään ostoskeskuksen ulko-ovien läheisyydessä parveilevia polkupyöriä. Pieni sadistisen tyytyväinen hymy kohosi mun viimasta paleltuneille kasvoille, kun kivityksen kohteeksi joutunut pyörä rämähti metelillä toista pyörää vasten ja molemmat alkoivat huojua huolestuttavasti. 

Mä olisin ehkä jäänyt seuraamaan kuinka pyörien tasapainottelussa olisi oikein käynyt, ellei mut olisi yllättäen täyttänyt vahva halu pukata koko polkupyörärivistö kumoon domino-tyylillä. Sentään niin raivopäisellä tuulella en ollut, ettäkö olisin ollut valmis mahdollisiin satojen eurojen vahingonkorvauksiin tyydyttääkseni kiukunnälkäni. Pakottauduin siis vain painelemaan sisään ostoskeskukseen harmitellen sitä, että keskuksen ovet olivat automaattisesti avautuvia, eikä niitä saanut paiskoa reippaasti auki. Ketkä helvetin tylsimykset tämänkin ostoskeskuksen olivat suunnitelleet?

Mustien tennareiden pohjat painautuivat raivokkaalla, lähes sotaisalla rytmillä ostoskeskuksen kiiltävää lattiaa vasten, kädet hautautuivat syvemmälle farkkujen taskujen uumeniin ja kiukusta  leimuavat silmät pilkahtelivat vaarallisina tummansinisen hupparin hupun alta, kun mä marssin vauhdilla ostoskeskuksen halki tuuppien tieltä niin kikattavia teinityttölaumoja kuin taskumattiaan takin sisuksista metsästäviä juoppojakin. Mitäs olivat niin idiootteja ja epäkohteliaita, etteivät tajunneet edes väistää.

Suurin osa vastaantulijoista näytti kuitenkin suosiolla siirtyvän sivummalle mut nähdessään, mikä aiheutti sentään hieman tyydytystä mun äärettömään vitutukseeni. Kun yksi raivostuttavan äänekkäästi kiljunut kersa piiloutui äitinsä selän taakse mun ilmeen nähdessään, mun päiväni parani entisestään. Hienoa. Jotkut ihmiset sentään tajusivat jättää mut rauhaan, eivätkä tulleet valittamaan joka helvetin asiasta ja kärttämään multa vastauksia kysymyksiin, joihin mä en ollut valmis vastaamaan. Joihin mä en itsekään tiennyt vielä vastauksia. 

Mä vilkaisin ostoskeskuksen ala-aulassa sijaitsevaa valtavan kokoista digitaalista kelloa ja tajusin, että mulla oli vielä tunti aikaa mun ja Karon treffeihin. Siis tunti aikaa rauhoittua ja lakata paisumasta kiukusta kuin räjähtämäisillään oleva popcorn-pussi tai muuten se olisi Karo, joka saisi kärventyneet popcornit naamalleen. Järkevin idea oli ollut häipyä mahdollisimman nopeaa kotoa, haukata vähän raitista ilmaa ja tehdä rauhoittava kävely keskustaan, mutta loppujen lopuksi koko operaatio oli saanut mut vain entistä vittuuntuneemmalle tuulelle. 

Äidin 12 vuotta vanhempi isosisko Saara oli saapunut meille Jyväskylästä lähes heti juhannuksen jälkeen kyläilemään. Äiti oli yrittänyt pimittää meiltä tietoa viimeiseen saakka, mutta  saapumispäivänä tädin vierailuaikataulu oli vahingossa lipsahtanut sen huulilta. Vierailun ajankohdan selvittyä Johannes oli nopeasti muistanut, että sillä olikin ollut joku todella tärkeä meno sen tyttöystävän Nannan kanssa ja karannut urhoollisesti tiehensä pari tuntia ennen tädin saapumista. Mäkin olin yrittänyt väittää äidille, että jalkapalloleirin ajankohtaa oli aikaistettu ja rynnännyt pakokauhun vallassa pakkaamaan tärkeimmät omaisuuteni urheilukassiin, mutta jostain kumman syystä mun äitini ei ollut uskonut vakuuttavaa selitystäni, vaan oli istuttanut mut päättäväisesti kahvipöydän eteen toivottamaan Saara-tädin tervetulleeksi. 

Siinä pulla- ja keksikulhojen piirittämänä istuessani mulla oli ollut olo vähän kuin viimeisellä ehtoollisella. Mun mieliala oli ollut jo valmiiksi hiekoittamattomia kävelyteitä tammikuussa Mikon ja mun yhteenoton vuoksi. Mustaa ja vaarallista jäätä, jota peitti vain hepponen lumen suojakerros, joka ei tosipaikan tullen suojelisi ketään mun lopulliselta räjähtämiseltäni.
Mä olin kiehunut jo valmiiksi niin täydellä teholla, etten olisi tarvinnut yhtään lisää ärsykkeitä puskemaan polttavaa vettä yli kattilan reunojen. 

Saara-täti oli siis ollut jotain mitä mä en ollut todellakaan tarvinnut. Se oli vanhapiika, uskovainen ja hemmetin pikkutarkka akka, joka ei unohtanut muistuttaa mua mun oletettavasti kohtalokkaista vioistani. Heti meidän eteisestä peremmälle ängettyään se oli määrännyt tiukkaan sävyyn mut tunkemaan paidan housujen sisään ja pukemaan jotain vähän säädyllisempää päälle kuin epäkristillisen bändipaidan. Kun vaatetus oli käyty läpi, se oli siunaillut äidille mun hiuksia, jotka olivat kuulemaan näyttäneet aivan hajoamaisillaan olevalta harakanpesältä. Oli ollut kiva nähdä sitäkin.
”Sinuna Tuulia pistäisin pojalle kattilan päähän, ottaisin sakset ja leikkaisin kunnon miehen kampauksen”, Saara oli päivittellyt ja katsellut ahneen näköisenä mun villinä sojottavaa hiuskuontaloa kuin olisi itse ollut aikeissa käydä sen kimppuun. 
Mä olin värähtänyt kauhusta ja pakittanut epäluuloisena omaa huonettani kohden luvaten itselleni nukkuvani Saaran vierailun ajan hiukset vanhaan pyöräilykypärään tungettuna, ettei se hullu akka vain onnistuisi leikkaamaan mulle entisaikojen kuumaa pottakampausta.  

Tervetuliaiskahville mä olin huomaavaisesti käynyt vaihtamassa siistin kauluspaidan siinä toivossa, että olisin päässyt kahvitteluista ilman ylimääräisiä piikitteleviä kommentteja, mutta eihän asiat tietenkään olleet voineet mennä niin helposti. Kun Saara oli saanut hetkeksi keskittyä naksauttelemaan kieltään paheksuvasti äidin orvokeille ja irvistelemään kaupasta ostetuille leivoksille, se oli taas muistanut kenen elämästä oli kaikista viihdyttävintä tehdä kärsimystä.
”Vieläkö sinä sitä potkupalloa harrastat?” täti oli tiukannut tuomitsevaan sävyyn ja hörppinyt teetään etusormi toruvasti pystyssä. 
Mä olin kiristellyt hampaitani moiselle halventavalle ilmaisulle rakkaimmasta harrastuksestani ja saksinut mielessäni valtavan kokoisia tuuletusreikiä tädin perintöliinoihin estääkseeni itseäni toteamasta ääneen tasan mitä mieltä olin tädin vierailusta.
”Joo, harrastan”, mä olin mutissut kokislasiini ja murentanut keksiäni lautaselle kuvitellen jokaisella murusella riuhtovani repeämän liinojen lähes virheettömästi virkattuihin kuvioihin. Mielikuvat kuvioiden keskelle muodostuvista purkautumista olivat olleet kumman rauhoittavia. 
”Täysin tyhjänpäiväistä tuollaiset pallon perässä juoksemiset, sanon minä. Nuorilla täytyy olla jokin sivistävä harrastus. Teidän olisi pitänyt jatkaa Pyryn pianotunteja”, Saara oli opastanut tietävään sävyyn ja katsahtanut mua synkästi kuin varoittaen jalkapallon vievän mut vielä perikatoon.

Mä ja äiti oltiin melkein tukehduttu juomiimme tädin muistuttaessa meitä mun legendaarisista pianotunneista. Mä olin käynyt pimputtamassa siellä tasan kaksi kertaa, kunnes mun opettaja oli heittänyt mut ulos luokasta naama punaisena karjuen. Se oli jättänyt mut yksikseen harjoittelemaan Ukko Noaa, jotta se oli itse kyennyt soittamaan rauhassa puhelun jollekin salaiselle rakastajattarelleen, joita sillä sen aikaisten huhujen mukaan oli ollut useita. Mä olin kuitenkin ollut pianon pimputtamisen sijaan paljon kiinnostuneempi pianon sisuksista ja siitä kuinka se koko instrumentti toimi. Joten kun opettaja oli onnistuneen puhelun jälkeen palannut kasvot hehkuen ja tyytyväisyyttä säteillen takaisin luokkaan, se oli löytänyt mut seisomasta sen kallisarvoisen pianon koskettimilla kurkkien ylhäällä olevasta luukusta sisään. Seuraava asia minkä mä muistinkin oli ollut se, että olin istunut itkuisena käytävässä opettajan räyhätessä mun äidille mun olevan täysin sävelkorvaton kauhukakara, jota se ei suostuisi enää opettamaan. Se mun musiikkiopinnoista siis.

”Älä nyt Saara, jalkapallosta saa sentään hyvää liikuntaa ja se jos mikä on hyödyllistä”, äiti oli puolustanut mua hieman pakotetusti hymyillen, mihin Saara oli vastaukseksi naksauttanut kieltään uudestaan. 
Onneksi se oli kuitenkin jättänyt aiheen siihen ja oli alkanut udella meidän juhannuksen vietoista kovinkin arvostelevaan sävyyn. Meidän äiti oli laverrellut sille kauniin liikuttavan kertomuksen yhteisestä perhejuhannuksesta, makkaran paistosta ja juhannuskirkosta, mikä olisi saanut tiukkapipoisimmankin muorin heltymään. Mä olin melkein tehnyt aaltoja, kun pieni hymynpoikanen oli käväissyt tädinkin huulilla.

Se pienoinen hymy oli tosin tainnut olla niin raskas panostus, että sen jälkeen Saaran oli täytynytkin olla ekstrapiikikäs ja nenäkäs selvitäkseen hengissä. Mä olin varma, että se käytti Viagraa. Ei se olisi muuten jaksanut pilkkua niin ahkerasti raiskata. Ne pari päivää, jotka se oli ehtinyt meillä viettää, olivat olleet suoranaista kärsimystä kielletyn aikaisista aamuherätyksistä myöhäälle iltaan saakka. Se oli seurannut mua joka paikkaan kuin vahtikoira ja arvostellut mun jokaista tekemistä. Milloin mä olin pitänyt haarukkaa väärin käsissä, milloin olin aiheuttanut sille migreenin äänenvoimakkuudellani, milloin olin riekkunut aivan turhan myöhään ulkona. Ja jos mä kerrankin olin onnistunut olemaan tekemättä mitään moitinnan arvoista, se oli kaivanut kaikkien iloksi Raamatun esiin kukikkaan hameensa kätköistä ja alkanut lukemaan pitkiä pätkiä siitä, kuinka oli soveliasta käyttäytyä ja kuinka mä en arvatenkaan käyttäytynyt lainkaan kyseisten oppien mukaan. Mä en tiennyt saiko se oikeasti jonkinlaista sairasta nautintoa mun arvostelemisesta, enkä välttämättä koskaan välittänytkään tietää.


Ainoa mitä mä olin tiennyt oli se, että mä räjähtäisin kohta ja silloin Saara-tädin olisi ollut parasta olla kaukana ellei se halunnut mun henkilökohtaisesti syöttävän sille hieman Jumalan sanaa. Mun oli siis ollut pakko päästä ulos meidän kotoa jonnekin missä se helvetin luuska ei hengittänyt joka sekunti mun niskaani, jonnekin missä mun ei olisi täytynyt joka hetki muistella Mikon hengästyttävää tivaamista mun ja Mion väleistä. Jonnekin, missä mun ei tarvinnut koko ajan olla selittelemässä tekemisiäni ja itseäni.

Kun Karo oli soittanut ja ehdottanut leffaa, mä olin melkein huutanut myöntävän vastauksen puhelimeen ja kiitellyt sitä mun hermoparkojeni pelastamisesta.

Vaikka mä olinkin todella huojentunut päästessäni pakoon Saaran ahdistavista kourista, mun mielialani ei juurikaan parantunut mun astellessa päämäärättömästi ympäri keskustan suurinta ostoskeskusta tappaakseni aikaa ennen mun ja Karon tapaamista. Asiat olivat alkaneet mennä päin persettä jo muutama päivä sitten ja siitä lähtien ne olivat tunkeutuneet vain entistä syvemmälle sinne, minne aurinko ei paistanut. Mun sisälleni oli niiden päivien aikana kerääntynyt niin paljon tukahdutettua kiukkua, jota mä en ollut voinut purkaa ulos mitenkään, että oli oikeasti jo ihme, etten mä ollut aloittanut esimerkiksi roskisten tuhopolttamista uutena harrastuksena. Mun sisälle pakkautunut närkästys oli kuin vuoren huipulta vyörymään lähtenyt pieni lumipallo, joka oli kasvanut matkalla talvilomamökkejä tikkukasoiksi murskaavaksi lumivyöryksi. Vielä pari päivää sitten musta oli tuntunut, että olin pystynyt ohjailemaan vyöryn kulkua ja kääntämään sen tuhovapaille urille, mutta nyt jättimäiset lumiaallot olivat riistäytyneet käsistä ja syöksyneet kontrolloimattomasti aivan liian moneen suuntaan, jotta mä olisin pystynyt pitämään tulevaa katastrofia mitenkään hallinnassani. 

Ensinnäkin Mikko ei puhunut mulle ja mä en puhunut Mikolle. Se vain meni niin ja siitä ei keskusteltu sen enempää. Ei, vaikka Jani olikin soittanut viimepäivien aikana raivostuttavan usein tivatakseen syytä meidän känkkäränkkäilyyn. Milloin se oli yrittänyt lahjoa mua lupautumalla tarjoamaan seuraavan baarikerran juomat, milloin uhkaillut tulevansa antamaan mulle privaatin striptease-shown, jos en kertoisi mitä mun ja Mikon välillä oli tapahtunut. Mä olin toivottanut sen sydämellisesti tervetulleeksi ja huomauttanut kepeästi väliin, että meidän vanhapiika Saarakin olisi varmasti nauttinut miehisen vartalon katselusta vuosien tauon jälkeen. 
”Ilonpilaaja”, Jani oli marmattanut puhelimeen ja vannonut keksivänsä seuraavalle soittokerralleen sellaisia uhkauksia, että mä silkasta pelosta antaisin sille samaan syssyyn pankkitilitunnuksenikin. 

Ihan rauhassa, mä olin ajatellut ja painanut punaisen luurin kuvaa tyynesti kesken sen uhoamisen. Mä en aikonut kertoa Janille, enkä kenellekään muullekaan, mikä mun ja Mikon riidan syy oli ollut. Mä en tällä hetkellä oikeastaan edes halunnut muistaa koko ihmistä. Helvetti. Että silläkin oli ollut otsaa. Pitikö se yhä mua täysin pikkukersana, jolla ei ollut ripaustakaan harkintakykyä? Kuvitteliko se ihan tosissaan, että mä olin niin helposti riepoteltavissa? Kyllä mä muistin tasan tarkkaan kuka Mio oli ja mitä se oli tehnyt, eikä mulla ollut aikomustakaan unohtaa lähiaikoina. En mä ollut unohtanut minkälainen kusipää Mio oli ollut ja osasi yhä olla. Varsinkaan kun Mio itse osasi yleensä muistuttaa mua siitä erittäin taidokkaasti.

Mutta Mikko ei tajunnut. Se ei ollut samassa asemassa kuin mä. Se oli vain vihannut Mioa, se ei ollut koskaan välittänyt siitä niin kuin mä. Se ei ollut koskaan ollut siitä pojasta niin sekaisin, että koko muu maailma oli jäänyt utuisen hämäräksi, tylsäksi ja harmaaksi. Se ei ollut koskaan laskenut tunteja, minuutteja, joskus sekunttejakin siihen, koska oli taas saanut tavata toisen. Mun ja Mion menneisyys hallitsi meitä yhä. Meillä oli ollut pienenä aivan tajuttoman vahva side, jonka mä olin luullut katkenneen jo vuosia sitten, kun Mio oli käskenyt mun häipyä sen elämästä. Mutta viimeaikojen tapahtumista päätellen se side oli ilmeisesti vielä siellä, meidän välissä. Tosin se luultavasti oli purkautunut yläaste-aikoina lähes ratkeamiskuntoon ja pysyi kasassa nykyään vain parin virttyneen langanpätkän varassa, mutta se oli siellä yhä. Juhannus oli todiste siitä. Mion huulet painautumassa tiukasti kiinni mun omiini, sen mustikkasilmät niin lähellä, katse niin intensiivisenä, sen polttava vartalo painautumassa pyörryttävän houkuttelevasti mun omaani vasten olivat kaikki todisteita siitä, ettei meidän päälle isketty me-leima ollut koskaan täysin kulunut.

Ei toisensa täysin unohtaneet ja kuolleeksi julistaneet ihmiset olisi hengästyneet toistensa läheisyydestä, ei antaneet toistensa vaikuttaa niin paljon vielä vuosienkin jälkeen. Ei sellaisten ihmisten välillä olisi ollut niin käsinkosketeltavaa kemiaa kuin mulla ja Miolla yhä oli. Me oltiin pienenä oltu niin erottamattomat. Oltiin ymmärretty toisiamme välillä vain pelkästä katseesta ja jos ei oltu, oltiin kehitelty salakieliä, jotta oltiin voitu puhua turvallisesti salaisuuksistamme muiden kuullen. Mä olin ollut aina siellä missä Mio ja toisinpäin. Mä olin niiden lapsuusvuosien aikana viettänyt sen kanssa niin paljon aikaa, että olin tuntenut sen lähes yhtä perusteellisesti kuin itseni.  

Me oltiin oltu kuin palapeli, jossa erilliset osat olivat vain loksahtaneet niin saumattomasti toisiinsa kiinni, että välillä ei ollut tiennyt mistä mä olin alkanut ja mihin Mio oli loppunut. 
Niin kliseistä kuin se olikin sanoa, me oltiin täydennetty toisiamme. Mä olin aloittanut jonkun idiootin vitsin, ja Mio oli lopettanut sen vielä typerämmin. Mio oli saanut päähänsä jonkun älyvapaan kepposen, ja mä olin vain lisännyt vettä myllyyn jatkamalla ideaa. Me oltiin oltu kauhukakaroita, ylivilkkaita pentuja, jotka oli katsoneet liian monta seikkailu- ja kauhuelokuvaa vanhemmilta salassa. Me oltiin hiivitty opettajienhuoneeseen pöllimään korvapuusteja, maistettu niitä ja päätetty, ettei koskaan ruvettaisi opettajiksi. Oltiin roikuttu koulun palotikkaissa, suksitelineissä milloin pää alaspäin, milloin yhden jalan varassa roikkuen. 
Oltiin aiheutettu yleinen kaaos isänpäiväkorttien askarteluaikaan leikkien liimasotaa vanha ja luotettava Eri Keeper aseenamme ja värikkäät kartonginkappaleet kilpinä. Luonnollisesti oltiin istuttu sen jälkeen viikko jälki-istunnossa, mutta seuraavana vuonna isänpäiväkortin rustaaminen oli ollut vapaaehtoista.  

Oli kyse ollut sitten jälki-istunnosta, oppitunneista, telttaretkistä, jalkapallosta, pahanteosta, villeistä seikkailuista, me oltiin tehty kaikki Mion kanssa yhdessä. Kovin pitkästyttävät ja arkiset asiat olivat yhtäkkiä muuttuneet mieleisiksi ja merkityksellisiksi Mion osallistuessa myös niihin. Mun inhokkiaine matematiikkakin oli tuntunut siedettävältä, kun mulla oli ollut Mio, jonka kanssa olin voinut huokailla raskaasti laskutehtäville ja manata koko aineen syvimpiin ja pimeimpiin pohjamutiin. Mio, jonka kanssa vaihtaa jääkiekkokortteja salaa pulpettien suojissa kesken jälki-istunnon. Mio, joka oli vaan saanut mun elämäni tuntumaan siltä kuin olisin ollut loppumattoman adrealiiniryöpyn vallassa. 

Mikko ei ymmärtänyt mun puolta tilanteesta, koska se ei ollut koskaan välittänyt Miosta. Se ja Mio ei olleet koskaan tulleet toimeen, niillä oli ollut kahnausta jo ihan alkuajoista asti. Mikko ei ollut ollut lainkaan iloinen siitä, että Mio oli liittynyt meidän kaveripiiriin ja oli ahkerasti kampanjoinut sitä vastaan. En mä ollut varma oliko se jo silloin oikeasti nähnyt mihin Mio pystyisi ja kuinka se tulisi vielä repimään koko porukan rikki. Niin se oli ainakin itse väittänyt, mutta epäilin enemmänkin silloin syyn olleen se, että Mikko oli ollut ihan pirun kateellinen Miolle. 

Mio oli vain saapunut ja ottanut tilan haltuunsa. Tai oikeastaan sille oli melkein tyrkytetty kaikki se suosio ja se oli olkiaan kohauttaen ottanut sen vastaan. Se oli saanut kaiken aivan mielettömän helpolla, sen ei ollut tarvinnut edes yrittää. Muut oli raataneet kynnet verillä onnensa eteen, ja Mio oli vain tullut ja korjannut potin niiden silmien edestä. Se oli vienyt kaiken Mikolta silmänräpäyksessä. Mutkin. Ja se oli ainoa puoli Miosta, jonka Mikko tiesi. Se ei ollut ollut koskaan paikalla silloin kuin Mion alahuuli oli alkanut väristä sen isän puhutellessa sitä halveksuvaan sävyyn. Ei se ollut koskaan nähnyt niitä mustikansinisiä silmiä niin suurina pelosta, että oli tehnyt vain mieli viedä pellavapää turvaan ja lahjoittaa sille kaikki Missä X -pussin äksät vain, jotta se vain olisi taas hymyillyt. 

Mä tajusin kyllä, että noista ajoista oli ikuisuus, eikä se ratkeamaisillaan oleva side välttämättä olisi enää parsittavissa, vaan voisi aivan hyvin purkautua pienimmästäkin heilahduksesta, ilkeästä sanasta. Mä muistin kyllä kaiken mitä Mio oli tehnyt. Joka ikisen kylmän katseen, inhoavan mulkaisun, tunteettoman sanan liiankin tarkasti. Mä ymmärsin mihin tää voisi pahimmillaan mut viedä ja mä tiesin kumpi meistä olisi se, joka tässä helpommin särkyisi. Mutta mä en myöskään voinut olla miettimättä sitä, mitä mä voisin saavuttaa, jos mä saisin edes ripauksen siitä lapsuusaikojen yhteydestä takaisin. Mio oli helvetinmoinen riski, se oli aina ollut ja nyt vielä entistä enemmän. Mun järki käski luovuttaa ja pysyä siitä niin kaukana kuin samassa kaupungissa asuttaessa oli vain mahdollista, mutta koska mä oikeasti olisin järkeäni kuunnellut, kun kyse oli Miosta? Se oli palannut mun elämään, survonut mun koko tunneskaalan silppurista läpi ja sitten sen jälkeen liimannut riekaleet ihan väärin takaisin. Mun tunteet olivat auttamattomasti täysin pyörällä päästään, sekaisin ja eksyneitä kiitos Mion ja ainoa apu saada myrsky edes hieman rauhoittumaan oli päästä Mion lähelle, selvittää missä kunnossa me-leima oikeasti oli. 

Mikko ei ymmärtänyt mitään tästä, eikä se edes halunnut ymmärtää. Se ei ollut valmis antamaan mulle edes mahdollisuutta selvittää asiat Mion kanssa ja saada edes jonkinlaista ymmärrystä siitä, mitä silloin monta vuotta sitten oli oikein tapahtunut. Ei, Mikko halusi pysyä vihassaan, eikä kestänyt sitä, etten mä ollut enää aivan yhtä innostunut vihaamaan Mioa kuin se. Se syytti mua taas sen luottamuksen pettämisestä, eikä ollenkaan nähnyt kuinka tarpeellista mulle oli saada selville totuus mun ja Mion välirikosta. Se ei suostunut näkemään, kuinka tärkeä Mio oli mulle joskus ollut. Se ei lainkaan ymmärtänyt, että mä tarvitsin mulle ja Miolle jonkinlaisen selvennyksen, päätöksen, jotta olisin voinut koskaan päästä elämässäni eteenpäin.


-0-0-0-

”Pyry!” joku huudahti pirteään sävyyn ja läimäisi mua toverillisesti selkään.
”Oliko hyvä juhannus? Me kuultiin, että olit eksynyt metsään”, toinen älypää hihkaisi yhtä iljettävän hilpeästi, ja lopulta äänien omistajat ilmestyivät leveästi hymyillen mun eteeni. 
Pasi ja Eetu molemmat näyttivät yhä aivan mielettömän ruskettuneilta Barcelonan loman jälkeen ja ne vaikuttivat niin siirappisen hyväntuulisilta, että mua melkein oksetti. 
”No entäs jos eksyinkin?” mä kivahdin pojille vastaukseksi ja hautauduin syvemmälle tummansinisen hupparini uumeniin piiloon ällöttävän tekopirteäksi muuntautuneelta maailmalta. Nostin hupparin kaulusta sen verran korkealle, että musta erottui vain kiukusta mutrulla oleva suu ja vilaus silmistä, joiden katseen suuntasin ärtyneenä edessäni olevan parivaljakon suuntaan .
Pasi ja Eetu vaihtoivat hieman hölmistyneitä katseita keskenään selvästi miettien kuka kumma voisi olla kärttyinen kesällä ja vieläpä lomalla. 
”No ei kai siinä mitään”, Pasi yritti ja hymyili hieman vaikeasti.
”Kai mä saan eksyä vaikka takapihalleni, jos mä helvetti haluan!” mä sähähdin hyökkäävästi hupun alta ja irvistin niin, että hampaat tulivat näkyviin.
”Saat joo... takapihalle vaikka...” Pasi nyökytteli myöntäilevästi.
”Niin, ties kuinka monelta Kadonnut-ilmoitukselta maailma olisikaan välttynyt, jos ihmiset katsoisivat vähän huolellisemmin miten pihoillaan liikkuvat”, Eetu jatkoi purren huultaan.
Mä nyökyttelin niiden matkassa tyytyväisesti ja uhoavasti.
”Aivan niin. Todellakin! Joten mitä te siinä sitten valitatte?” ärähdin niille hampaat petoeläimen tavoin puruetäisyydellä.

Pasi ja Eetu vilkaisivat toisiaan hieman epäröivinä ja kumpikin sovitteli kasvoilleen rauhoittelevan hymyn, jollaista käytettiin erityisesti käsiteltäessä mielisairaalasta karanneita potilaita tai raivohulluja moottorisahamurhaajia.
”Eipä me kai sitten mitään. Me tästä lähetäänkin”, ne vastasivat lähes yhteen ääneen, mikä myös ärsytti mua.
”No häipykää sitten ja jättäkää mut rauhaan!” mä ärjäisin niille takaisin ja lähdin painelemaan raivoisasti ulos ostoskeskuksesta kohti kaupungin keskusaukiota. 
Mä ehdin ottaa muutaman raivosta voimansa saavan askeleen eteenpäin, ennen kuin kuulin takaani aivan hillittömiä nauruntyrskähdyksiä. Vilkaisin murhaavasti taakseni ja mielialani synkkeni lähes sysimustaksi nähdessäni Pasin ja Eetun nojaavan toisiaan vasten ja pitelevän vatsojaan silkasta naurusta.

Joskus mä mietin, että mun pitäisi valita ystäväni vähän huolellisemmin.

-0-0-0-

Mä raivasin itselleni tietä tuulisella keskusaukiolla päästäkseni sen toisella puolella sijaitsevaan S-Markettiin ostamaan energiajuomaa tai edes jotain, joka hillitsisi vähän mun ympäriinsä poukkoilevia kiukunkipinöitä ennen Karon tapaamista. Ei mun mitään ihmisiä pitänyt tieltäni raivata, sillä suihkulähteen lähistö ja aukio kokonaisuudessaan olivat lähes tyhjiä, mutta välillä mun tielleni sattui uhoavia roskia ja tai vittumaisia kivenmurikoita, joille täytyi luonnollisesti näyttää kaapin paikka. Sää oli sen verran viileä ja tuulinen verrattuna alkukesän lämpöaaltoon, ettei kovin moni ollut uskaltautunut kaupungille asti viiman lähenneltäväksi, mikä oli mun mielestä ihan hyväkin asia. Mä en todellakaan olisi halunnut kuvitella mielialaani tukehduttavassa ja tönivässä tungoksessa, kun olo oli tälläkin hetkellä varsin hilpeä.

Mä olin ehtinyt äristä itseni puoleen väliin aukiota, kun mun huuliltani karkasi säikähtänyt älähdys. Jonkun idiootin sormet upposivat epämiellyttävästi mun kylkiä vasten painuen juuri kylkiluiden väliin jäävään kohtaan ja saaden mut siten hätkähtämään ihan reippaasti. Mä kirosin ääneen typeryksen itsetuhoviettiä ja käännyin murhanhimoisesti muristen ympäri kohdatakseni silmästä silmään sen hullun, joka uskalsi tulla kettuilemaan mulle tänään.

Mio Kelovaara hymyili mulle silmät viekkaina välkkyen ja hampaat sädehtivästi loistaen. Sen posket oli viimasta punertavat ja huulet värisivät hieman kylmyydestä. Ei se kovin jäässä voinut kuitenkaan olla, sillä se oli vuodenaikaan nähden reippaasti ylipukeutunut. Sillä oli yllään lyhyt musta nahkatakki, aitoa nahkaa Mion tuntien, ja sen kaulaa peitti mustapunainen lämpimän näköinen palestiinahuivi. Kaiken huipuksi pojan käsiä lämmitti vielä valkoiset käsinkudotun näköiset lapaset. Itse se kakara niitä tuskin oli osannut väkertää, eikä sen isoäitikään ollut aivan niitä perinteisiä sukkapuikon heiluttajia, joten mä arvelin sen työllistäneen lapasensa jonkun hyväuskoisen tyttörukan kustannuksella.

Mun katse porautui toisen pojan silmiin ja hetken mä vaan tuijotin sitä kuin härkä punaista liinavaatehyllyä. Kuka tahansa olisi keksinyt hyvän tekosyyn sillä hetkellä ja luikkinut kiireesti pakoon mun tappavaa katsettani, mutta ei Mio. Ei tietenkään. Sen hemmotellun kersan piti aina olla muka niin tyyni ja vastata mun katseeseen niin rasittavan itsevarmasti, että mun kiukultani meni väkisinkin pasmat sekaisin. Helvetti.

Se näytti hyvältä. 

Mun mieleeni leijaili muistikuvia toisen pojan tuskastuttavan polttavasta vartalosta mun omaani vasten, sen vaativista huulista omillani, sen sormista kiertyneenä mun omieni ympärille. Sen tuoksusta, sen huulien mausta, sen läheisyyden aiheuttamasta lämmöstä. Siitä kuinka sen helvetin haluttavat huulet olivat kaartuneet hymyyn mun omiani vasten. Siitä kuinka mun olisi tehnyt sinä iltana mieli salakuljettaa se mun sänkyyni, jos Mikko ja Jani eivät olisi tulleet keskeyttämään. 

Mä vihasin sitä. Mä vihasin sitä niin paljon. Mä inhosin sitä, kuinka se onnistui pyyhkäisemään mun lähes viikon ajan sisällä kyteneen ja itseään ahkerasti ruokkineen raivon pois yhdellä katseella. Kuinka pelkkä sen näkeminen sai mun oloni naurettavan seesteiseksi, kuinka mun teki yhtäkkiä vain mieli hymyillä. Miten se oli onnistunut muuttamaan mut joksikin lemmenkipeäksi teiniksi, joka meni ihan sekaisin sen läheisyydestä? Miten se sai mun mustaakin mustemman mulkaisun pehmenemään sekunneissa mun estelyistä huolimatta?

Onneksi Mio oli kuitenkin aina niin tahdikas itsensä ja pilasi mun pehmeilyhetkeni muistuttaen mua nopeasti siitä minkävärisiä pilviä mun pääni yllä olikaan pitänyt leijua. 
”Joko sä oot selvinnyt juhannuksesta? Vai onko sulla mulle vielä lisää avauduttavaa?” se tiedusteli kettuilevaan sävyyn ja virnisteli kaulahuiviaan vasten siihen tyyliin kuin olisi suunnitellut lähettävänsä mun juhannustunnustukset käsikirjoitusehdotuksena jollekin suunnitteilla olevalle sketsisarjalle.
Se siitä seesteisyydestä ja pehmeistä pilvenhattaroista.
”Vitut, Mio. Etkö sä voi koskaan käyttäytyä ihmisiksi?” mä puuskahdin tympääntyneenä ja soin sille vähiten vaikuttuneimman katseeni. 
Se heilautti vähättelevästi lapasen peittämää kättään ja hymyili herttaisesti takaisin mun mulkoiluilleni.
”Nääh, turhan paljon vaivaa. Ja Mikko-parka vois vielä saada sydärin.”

”Äh, pää kiinni Mio”, mä tuhahdin sille, sillä mä en todellakaan halunnut muistutusta Mikosta tällä hetkellä. Mieluiten mä olisin teeskennellyt vähän aikaa, ettei koko henkilöä ollut olemassa kuin olisin oikeasti alkanut ruotimaan meidän riitaa. Oli kuitenkin hieman vaikeaa unohtaa Mikkoa tai sen sanoja, kun meidän riidan perimmäinen syy virnuili aivan mun edessäni. Se näytti olevan aivan liian hyvällä tuulella antaakseen mun äksyilyjen vaikuttaa siihen millään lailla. Mikä kaikkia ihmisiä yhtäkkiä vaivasi? Kesä, entä sitten? Tänään ei edes paistanu aurinko!

”Kylläpä sitä ollaan äksyjä tänään. Mikäs meidän partiopojulla on hätänä? Etkö ehtinyt pelastaa yhtään kissaa puusta?” Mio vinoili mulle hilpeästi ja istahti sanojensa päätteeksi suihkulähteen kiviselle reunalle.
”Ha ha. Sun huumoris senkun huononee”, mä tiuskaisin sille vastaukseksi yrittäen kaikin keinoin viestittää sille, etten todellakaan jaksanut sen typeriä kuittailuja tänään. Siitä huolimatta huomasin istuutuvani sen viereen suihkulähteelle.
”Seura tekee kaltaisekseen”, toinen poika huomautti hymyillen säteilevästi.

Mä huokaisin syvään ja raskaasti ja kiedoin käteni lämpöä hakien tiukasti ympärilleni leikkisän puhurin saapuessa viilentämään meitä. Taivas näytti ihan piirustuspaperilta, jolle kaatunut muste levisi määrätietoisesti reunoja kohden tummentaen koko taivaan. Pilvet näyttivät niin tummilta ja raskailta, etten ollut varma jaksoiko taivas enää kovin kauan kannatella niitä. Ilma meidän ympärillä oli painostava ja tuoksui sateelta. Aukion valloittanut tuulenpuuska viskoi ulkomainostauluja nurin ja kiusasi kahviloiden edessä kököttäviä puutarhapenkkejä.
”Mulla on jo tarpeeksi huono päivä muutenkin ilman sun kuittalujasi”, mä tuhahdin toiselle ja näpersin hupparini hihansuita muka kovinkin keskittyneenä. 
”Mikäs sun päiväs on jo noin pilannut? Kuka ehti ennen mua?” Mio jatkoi piruiluaan mun torjuvasta asenteestani huolimatta. Tai oikeastaan mun torjuva asenne taisi olla juuri se syy, miksi Mio ei voinut pitää muka kovin nokkelia kommentteja itsellään.

”Mikko”, mä tuhahdin totuudenmukaisesti ja irvistin hieman, kun sadepisaroita alkoi harvakseltaan jo tippua taivaalta. Pari päätyi kastelemaan mun farkkujani ja yksi läsähti härnäävästi mun nenänpäähän.
”Aaa, täysin ymmärrettävää. Mikon naaman näkeminen voi pilata kenen tahansa päivän”, Mio nyökytteli kovinkin myötätuntoisesti ja taputti mua säälivästi olalle. Mä pyöräytin sille erittäin näyttävästi silmiäni, mutta mua alkoi väkisinkin hieman hymyilyttään.
”Mitä se sitten teki?” Mio jatkoi uteluaan.

Mä huokaisin syvään ja kärsivästi, sillä en ollut lainkaan innostunut käsittelemään mun ja Mikon kahinoita kenenkään kanssa. Mä olin jo niin monta päivää onnistunut taiteilemaan Janin utelevista puheluista eroon paljastamatta mitään ja mä mielelläni olisin jatkanut sillä linjalla vastaisuudessakin. Mun ja Mikon asiat ei kuuluneet kenellekään, enkä mä todellakaan halunnut muistella meidän riitaa juuri tällä hetkellä, jos koskaan. Silti jostain todella arvelluttavasta syystä huomasin avautuvani Miolle asiasta.
”Sen mielestä mä olen idiootti.”
Mio virnisti.
”En voi väittää vastaan.”

”Ai säkin olet sitä mieltä, että mä olen idiootti, koska kestän sun seuraasi?” mä heitin sille takaisin siltä varastettua pirullisuutta äänessäni.
Mio pukkasi mua leikkisästi kylkeen.

”Tekö riitelitte musta?” se kysyi sitten mustikkasilmien haravoidessa uteliaina mun kasvoilta pienimpiäkin tiedonrippeitä. Mä laskin katseeni hupparini hihansuihin tuntiessani poskillani kevyen kuumotuksen, mutta nyökkäsin siitä huolimatta.
Uusi pullea pisara tipahti mun kasvoilleni taivaalta ja heti perään toinen. Ensimmäinen jyrähdys kantautui jostain kauempaa vielä kovin etäisenä, mutta lähestyvänä. Ilma mun ja Mion ympärillä tuntui entistä painostavammalta, tukahduttavalta.
”Mikon mielestä mä vietän aivan liikaa aikaa sun kanssa. Se ei tykkää yhtään siitä, että me valmennetaan yhä yhdessä. Ja vähiten viimekertaisesta.”
Mä tunsin Mion katseen polttavan mun poskeen reiän ja mun oli pakko nostaa oma katseeni hieman virttyneestä hupparinhihasta siihen. Mustikansininen oli tummunut taivaan kanssa kilpaa yöpakkastensineksi, ja raskaat pilvet heijastuivat synkkinä silmien tummuutta vasten.  Ensimmäisen taivasta halkovan salaman mä katsoin toisen pojan silmistä, ja hetkeksi me unohduttiin kokonaan toistemme silmistä heijastuviin maailmoihin muistellessamme mitä viimeksi oli tosiaan tapahtunut. Mä erotin Mion silmistä juuri sen hetken, jolloin sen muistot palasivat mun huuliin himoitsevina sen omia vasten, sormiin, jotka puristuivat sen omien lomaan. Synkkien pilvien heijastumaan ilmestyi kirkkautta, joka sai mun alavatsani kihelmöimään hassusti.

”Kuulostaa siltä, että Mikko on sama vanha mustasukkainen itsensä”, Mio tokaisi ja sen silmät näyttivät olevan niin lähellä, niin vangitsevina.
Kieltämättä puheenaiheen vaihdos takaisin Mikkoon ei ollut mulle se kaikkein mieluisin, tällä hetkellä luultavasti epämieluisin itseasiassa. Mä yritinkin katseellani tehdä toiselle pojalle selväksi, etten halunnut enää palata ystävääni ja sen motiivien ruotimiseen. En halunnut oikeasti ruotia koko ihmistä tai sen tekemisiä tällä hetkellä, mutta tietenkään Mio ei voinut tottelevaisesti jättää asiaa siihen. Ei, totta kai sen piti vielä sitten viedä juttu edes vähän pidemmälle. 

”Kohta se varmaan kidnappaa sut sen salaiseen, sun alastonkuvilla tapetoituun vankityrmään, jotta kukaan ei vie siltä sen rakasta kultapojua”, Mio jatkoi härnäämistään tyytyväisenä huomatessaan mun todella vähäisen innostuksen aiheen läpikäymiseen. Että se osasi olla välillä rasittava riiviö, jonka olisi pitänyt saada pienenä vähän useammin hiekkasangosta päähän. Se ei varmaan oikeasti edes tiennyt miten olla piruilematta tai sitten se ei vain tahtonut, vaan halusi tehdä musta hullun oikuillaan.  
”Miksi sun pitää aina pahentaa mun päivääni?”
”Et kai sä tosiaan odottanut mun parantavan sitä millään lailla?” Mio hymyili vinosti.
”En mä niin hullu vielä ole.”

”Ja mä kun luulin, että pelkkä mun näkeminen olisi parantanut sun päivää huimasti”, Mio henkäisi muka syvästi loukkaantuneena.
Mä yritin mulkaista sitä, mutta se näytti niin hellyyttävältä hiukset ihan sekaisin tuulesta ja posket punehtuneina viimasta, etten mä lopulta kyennyt. Tyydyin vain hipaisemaan sitä kevyesti kyljestä.
”Itse asiassa se paransi”, kuiskasin sille matalalla, hieman viettelevällä äänensävyllä mun toisen käden jäädessä lepäämään vaivattomasti sen kylkeä vasten.

Mio meni hetkeksi ihan sanattomaksi mun yllättävän nopean vastauksen johdosta, mikä huvitti mua suuresti. Luultavasti se oli kuvitellut mun olevan meistä se, joka olisi jäänyt aukomaan suutaan avuttomana sen nokkelien kuittausten jälkeen, eikä ollut siksi osannut varautua mitenkään mun sanoihini. Kenties se Mikon tavoin kuvitteli onnistuneensa kiertämään mut jo näppärästi pikkusormensa ympärille ja saaneensa mut täysin hurmioihinsa, mutta se saisi tulla huomaamaan vielä, etten mä ollut mikään sen kikattava ja huokaileva hoito, enkä varsinkaan enää mikään pikku poika. Se oli niin tottunut saamaan ihmiset pyörimään mielihalujensa mukaan, etten mä ollut varma kuinka hyvin se loppujen lopuksi kestäisi, ettei mulla ollut aikomustakaan liittyä muiden seuraan tanssimaan sen pillin mukaan. 

Vakuudeksi siitä, etten ollut mikään sen kiltti pikku lakeija, katsahdin siihen hieman kujeilevasti ja annoin sen kylkeä vasten lepäävän käteni laiskasti laskeutua sen lanteille, farkkujen vyötärölle. Mio soi muhun varoittavan katseen kulmiensa alta ja vilkaisi nopeasti ympärilleen, jottei kukaan vaan ollut sattunut näkemään kyseistä välikohtausta. Kun se näki keski-ikäisen miehen harppovan eteenpäin muutama metrin päässä suihkulähteestä, se tyrkkäsi kohteliaasti mun käteni voimalla takaisin mun puolelleni. 

Mun mielestä oli jotenkin todella huvittavaa, että Mio, joka oli kuuluisa siitä, että se teki mitä halusi, milloin halusi, kenen kanssa halusi ja miten halusi, välitti niin paljon siitä mitä ohikulkijat mahtoivat ajatella meistä. Mutta totuushan oli, etten mäkään aivan niin mielellään olisi halunnut kenenkään pistävän mitään juoruja liikkeelle. Ensinnäkin siitä syystä, että Mikon kanssa oli jo tarpeeksi vaikeaa, enkä mä halunnut koko kaveriporukkaa niskaani ja toisekseen siitä syystä, etten mä ollut lainkaan varma mitä mulle ja Miolle oli edes tapahtumassa. Mä en tiennyt mihin johtivat ne suudelmat, se, että me istuttiin vain tässä juttelemassa toisillemme kuin ei oltaiskaan vihattu toisiamme vuosia ja siksi mä olisin mielellään halunnut selvittää sen ihan rauhassa, ilman muita. Sitten, kun olin valmis selvittämään. Mä halusin selviön meihin, mutta mä en halunnut kiirehtiä. Mä en halunnut pilata tätä liialla ajattelulla tai vaatimisella, mä halusin vain pysyä Mion kanssa väleissä. 

Meidän rauhaa häiritsemään tulleen miehen kadottua jonnekin ostoskeskuksen taakse Mio alkoi vaivaantuneen oloisena kaivamaan tupakkaa taskustaan, ja kun se oli saanut röökin huuliensa väliin, mulla oli jo sytkäri herrasmiesmäisesti kädessä. Meidän katseet kohtasivat sytkärin liekin yllä, ja mä näin jotain tulkitsematonta välähtävän Mion silmissä, jotain joka sai sen silmien mustikkuuden pehmenemään sävyn verran. Tai sitten liekin valo teki tepposiaan, mä en ollut aivan varma.

”Miten sulla meni sitten loppujuhannus?”
”Sä et halua tietää.”
”Kerro.”
”Mä laattasin loppuillan tai aamuyön meidän mökin vessassa vuorotellen ja välillä yhtäaikaa Emilion kanssa. Oli kivaa.”
”Niinkö huonosti mä suutelin?” en voinut olla kiusaamatta.
Mio kohotti toista kulmaansa vihjailevasti ja tarjosi mulle tupakkaansa.

Me vaihdettiin puheenaihe lähestyvään peliin, joka olisi ylihuomenna. Lähikylän kakarat tulisi meidän kentälle pelaan meidän joukkuetta vastaan, ja kersat odottivat peliä jo innoissaan, sillä joukkuehengen kasvettua ja klikkien hävittyä ne oikeasti halusivat voittaa yhtenä joukkueena. Ne olivat harjoitelleet tulevaa matsia varten tosi ahkerasti ja oma-aloitteisestikin, joten mä todella toivoin parasta niille ihan niiden itsensä vuoksi, en pelkästään mun ja Mion tällä hetkellä kovin kyseenalaisen valmentajamaineen takia. Jos ne panostaisivat peliin samalla innolla ja päättäväisyydellä mitä me oltiin nähty harjotuksissa, ne ei voineet olla pärjäämättä pelissä.

”Eiks huomenna tuu se Manchester Unitedin ja Barcelonan peli? Vois käskeä kersojen kattoa se tai tallentaa se niille”, Mio mietti samalla, kun se näpytteli jotain kännykkäänsä. Sen vaaleat suortuvat näyttivät pörhistyvän kosteassa ilmassa kutkuttavan kurittomiksi ja mä jouduin todella hillitsemään sormiani, jotteivät ne olisi syöksyneet koskettamaan toisen houkuttelevan näköisiä suortuvia.
”Mä en ainakaan voi nauhoittaa sitä, sillä meillä on kaikki paitsi kristilliset ohjelmat torstaihin asti pannassa”, vastasin istuen puoleksi käsieni päällä katse pakotettuna Mion kännykkään.

Mio kohotti katseensa ja jäi tuijottamaan.
”Saara-täti”, mä vastasin irvistäen.
Nauruntyrskädys karkasi toisen pojan punertavilta huulilta, enkä mä epäröinyt hetkeäkään etteikö Mio muistanut tasan tarkkaan kenestä oli kyse. Se päästi muka kovinkin haikean huokauksen huuliltaan kuin olisi ikävöinyt mun kultaista tätiäni kaikki nämä vuodet.
”Miten mä olen voinutkaan Saara-tädin unohtaa? Mitäs sille nykyään kuuluu? Yhä Raamatun miehet ainoana petiseurana?”
”Suurinpiirtein. Oli se jossain himouskis-hipoissa tavannut jonkun miehen vuosi sitten, mutta ei ollut Jeesuksen veroinen kuulemma”, virnistin.
”Miesparka”, Mio nyökytteli muka pahoillaan, mikä sai mut virnistämään leveämmin.

”Sun pitäis tulla käymään. Saara piti susta aina niin paljon”, muistutin toista kovin viattomaan sävyyn ja teeskentelin syvästi loukkaantunutta Mion näyttäessä mulle herttaisesti kansainvälistä käsimerkkiä vastaukseksi.
”Joo, mä muistan, kuinka se yritti aina ilmoitella mua milloin mihinkin jouluevankeliumeihin enkeliksi”, elovenapoika vastasi ja näytti värähtävän pelkästä muistosta.
”No mutta sähän olit pienenä aina niin herttanen pikkuenkeli”, härnäsin ja pörrötin sen pellavanvaaleita kutreja, jotka oli tainneet olla ainoa syy, miksi Saara oli Mioa niin kovasti enkelin rooleihin tyrkyttänyt. 
”Tietenkin olin. Saara sentään tajus, kuinka kiltti ja tunnollinen mä aina olin.”
”Ai niinkö? Mä kyl muistan sen sanoneen jotain tyyliin ’tuo kauhukakara pitäis piestä kunnolla, jotta siitä koskaan kunnon mies kasvais’ sen teeastiasto-onnettomuuden jälkeen.”
”Mä en muista kyllä mitään tuollaista, kuulostaa kateellisten puheelta. Sä et koskaan voinut hyväksyä sitä, että Saara-täti vain sattui rakastamaan mua enemmän.”
”Hyvä on, myönnetään. Mä olen ollut katkera kaikki nämä vuodet. Mä itken itseni yhä uneen sen järkyttävän vääryyden vuoksi, että susta meinattiin tehdä enkeli ja mä sovin Saaran mielestä ainoastaan ladon seinäksi.”

Mä olin ikävöinyt tätä. Sitä kuinka helppoa Mion seurassa oli vain nauraa ja heittää ihan typerää juttua. Sitä, kuinka se osasi tarttua mun piruiluihin jo ennen kuin sain sanottavani kokonaan ulos suustani ja kuinka sillä oli aina vastaus valmiina. Kuinka se välillä käsitti mitä tarkoitin pelkästä katseesta ja huulten asennosta. Kuinka sen pelkkä läsnäolo sytytti mut, sai mut kipunoimaan sisältäpäin. Kuinka rennolta ja vaivattomalta se sillä hetkellä tuntui.

Me unohduttiin vielä hetkeksi keskustelemaan tulevan pelin strategioista ja vastakkaisen joukkueen kultapuistolaisista valmentajista, jotka Mion mukaan suosivat aggressiivista pelitaktiikkaa ja olivat varmaan opettaneet kersatkin raivaamaan kaikki esteet tieltään. Onneksi ainakin Mion muinainen hovi oli perillä rajummista otteista, että tuskin meidänkään pennut tulisivat ainakaan jalkoihin jäämään, mutta tulevaan peliin kannatti varautua kuitenkin  laastaripaketin kanssa.

Kun Mio sitten näpäytti puhelimestaan kellon esille ja alkoi jo näyttää hieman lähtevältä, mäkin tajusin vilkaista aikaa. Kymmenen minuuttia leffan alkuun. Mulla alkoi olla jo hieman kiire  elokuvateatterille tapaamaan Karoa, sillä meillä oli vielä liputkin ostamatta.  Tunsin kuitenkin oloni kovin vastahakoiseksi lähtemään yhtään minnekään siltä suihkulähteen kylmältä kivireunukselta, Mion seurasta.

”Hei, onko sulla ihan kamala kiire? Mä mietin et ehtisiks sä käymään vaikka syömäs tai jotain?”
karkasi suustani yhtenä epäselvänä, hätäisenä ryöppynä, ennen kuin ehdin edes ymmärtää itsekään mitä olin ehdottanut.
Mio näytti lievästi sanottuna yllättyneenä.
”Tai ihan missä vaan. Mitä sä haluat”, mä kuulin itseni lisäävän ja mun olisi tehnyt mieli hukuttaa itteni juoppojen kusialtaaksi ristittyyn suihkulähteeseen tajutessani kuinka epätoivoiselta kuulostin. Häpeää seurasi pisteliäs muistutus omatunnosta huomatessani, kuinka helposti olin valmis hylkäämään treffit tyttöystäväni kanssa Mion vuoksi. 

Pieni vinonsorttinen hymy koristi Mion huulet ja sai ne näyttämään häiritsevän houkuttelevilta.
”Mä en oikein usko, että se olis hyvä idea. Jo tämä näyttää tarpeeksi epäilyttävältä.”
Mä virnistin aika ilkikurisesti ja nojauduin hieman eteenpäin puhaltamaan sen huulia vasten.
”Mitäs luulisit muiden ajattelevan, jos mä suutelisin sua tässä ja nyt?”
Mion katse oli tumma, kutkuttava.
”Älä edes kuvittele.”
”Miksei?" mä härnäsin.

”Kas kun et ota saman tien suihinkin –”, se aloitti sarkastiseen, hieman närkästyneeseen sävyyn, mutta ei päässyt vauhkoamisessaan kovinkaan pitkälle, ennen kuin mä keskeytin sen.
”No, nyt kun sä ehdotit...” mä vastasin viekkaasti ja äkkiarvaamatta laskeuduin polvilleni toisen pojan eteen asvaltille asettaen kädet sen lanteille, farkkujen napille.
”Pyry, helvetti!” Mio älähti ja yritti repiä mua ylös, mutta erotin mä hieman nauruakin sen äänestä.

Kiltisti nousin takaisin seisomaan ja hymyilin niin herttaisesti toiselle kuin vain kykenin. Mio tönäisi mut hellästi melkein suihkulähteeseen.
”Ja eikö sulla pitänyt olla kiire johonkin tapaamiseen?” Mio ihmetteli sitten.
”Sen voi kyllä perua”, mä tokaisin nopeasti ja tunsin taas inhottavan piston sisälläni. Pelkkä Karon ajatteleminen odottamassa mua yksin elokuvien lippuluukun edessä sai mut kiemurtelemaan syyllisyydestä ja tuntemaan oloni Mioakin suuremmaksi kusipääksi.
”Nääh, mun pitää oikeasti mennä. Porukat tulee illalla Intiasta työmatkalta. Pitää siivota ja kerätä pullot piiloon”, Mio vastasi huolettomaan, ilmavaan sävyyn, mutta mä erotin sen silmistä, olkapäiden jäykästä asennosta, ettei se ollut aivan niin yks hailee kuin se antoi ymmärtää. En viitsinyt kuitenkaan alkaa utelemaan sen ja sen vanhempien nykyisestä suhteesta sen enempää vaan tyydyin nyökkäämään ymmärtäväisesti.
”Nähdään sit huomenna harkoissa”, huikkasin pellavapään perään sen kadotessa Kaarnion suuntaan, enkä pystynyt hillitsemään typerän leveää hymyä kohoamasta kasvoilleni. En, vaikka purin yrittäessäni huuleni ja poskien sisäpinnat lähes verille.





-0-0-0-0-0-