Osa 10

ALWAYS IN YOUR SHADOW

OSA 10

Lauri:


Helvetin upea mökki aivan Korpijärven rannan tuntumasta? Tarkistettu.

Rivillinen Smirnoff-vodkapulloja olohuoneen pöydällä? Tarkistettu.

Emilio maanittelemassa jotain muijaa ottamaan siltä suihin? Tarkistettu, ikävä kyllä.

Herkko ihan vitun naamat? Nähty, kuultu, haistettu. Tarkistettu todellakin.

Mio tyttölauman ympäröimänä? Ei siihen tarvittu edes juhannusta.


Keskikesän juhla oli sujunut meillä perinteiseen tapaan. Me oltiin soitettu mökin omistajalle jo tammikuussa, jotta oltiin varmasti saatu se meidän nimiimme juhannukseksi. Moni muukin oli nimittäin havitellut samaa mökkiä, koska se oli kaikkein ihanteellisimmalla paikalla aivan päärannan tuntumassa, jonne vuorokauden vaihtuessa sytytettäisiin juhannuskokot ja siellä esiintyisi muutama paikallinen bändi. Meidän mökki oli varustettu neljällä huoneella, parvella, kotiteatterilla ja tajuttoman kokoisella saunalla. Se ei ollut siis mikään kämänen kesähökkeli vaan ihan helvetinmoinen lukaali. Ja täysi unelma juhannuksen viettoon meille neljälle. Ja näköjään myös muille kultapuistolaisille.

Koko mökki oli tungettu äärimmilleen koulukavereita, puolituttuja ja naamatuttuja, joista suurin osa oli kuitenkin tarkkaan valittu. Mio varsinkin oli ihan hemmetin tarkka siitä, keitä se bileisiinsä halusi ja muutaman kerran me oltiin jouduttu potkimaan porukkaa pihalle, kun Mioa ei ollut näiden naamataulut miellyttäneet. Tälläkin kertaa se oli kyllä tehnyt tarkan listan siitä, keitä se jaksoi katsoa koko illan ajan, mutta musta kuitenkin tuntui, että meidän vieraista oli ehkä vain puolet vaalean pojan hyväksymiä ja loput olivat tunkeneet kuokkimaan. Mio ei ollut vielä kuitenkaan aiheuttanut kohtausta, mikä luultavasti johtui niistä salmarishoteista, joita se oli vetänyt ainakin kuusi putkeen alkuillasta. 

Porukka oli näyttänyt jakautuneen alun yhteiskännäilyjen ja juhannus fiiliksen kohotus-meininkien jälkeen pieniin ryhmiin, jotka hengasivat eri puolilla mökkiä. Keittiössä valtaa piti juomaseura, johon kuului Herkon lisäksi enemmistö meidän rinnakkaisluokkalaisista pojista sekä muutama uskalias tyttö. Ne olivat pelanneet siellä erinäisiä juomapelejä jo puolentoista tunnin ajan, ja ainakin Herkko oli hetki sitten oksentamaan rynniessään näyttänyt siltä, että kohta olisi pojalla taju tapetilla ja ketarat ojossa.

Kauempana Emilion ja Herkon makuuhuoneisiin vievällä käytävällä puolestaan viihtyi muutama pariskunta, joiden meno oli näyttänyt äityvän hieman villimmäksi. Myös Emilio hengasi siellä lentopallojoukkueeseen kuuluvan Ellan kanssa, jota tummakutrinen hurmuri yritti kovasti saada polvilleen eteensä. Tuskin poika odotti kosintaa, ainakaan mitä saattoi päätellä sen avonaisesta housujen vetoketjusta. Mä hymähdin kevyesti Emilion koirapentu-ilmeelle ja mutruhuulille. Jos ne ei tepsisi epäröivän näköiseen tyttöön, niin ei sitten kyllä mikään.  

Olohuoneen sohville oli ryhmittäytynyt hihittävä, äänekkäästi kiroileva ja muka niiiiiiiiiiin vitun kännissä oleva pissisporukka, joka koostui suurimmaksi osaksi meidän lukion ykkösluokkalaisista tytöistä. Niin ja istuihan sohvilla myös mun paras ystäväni, Mio Kelovaara, joka taisi olla itse asiassa syy siihen, miksi myös edellä mainitut tytöt viihtyivät siellä. Mio-raukka näytti tylsistyneeltä ja innottomalta sen kuunnellessa tyttöjen uhoa siitä kuka oli pahiten kännissä ja kuka oli juonut mitäkin. Se tuijotti lasittuneen katseen säestämänä kädessään viihtyvää valkoviinipulloa ja näytti siltä kuin se olisi tehnyt mieli kumauttaa jota kuta pikkulikoista sillä otsaan ja lujaa.

Mio huomasi mut jäädessäni hetkeksi jumittamaan olohuoneen oviaukkoon ja viestitti mua katseellaan odottamaan sitä. Tummiin ja kulutettuihin pillifarkkuihin, valkoiseen Halifaxin bändipaitaan sekä viininpunaiseen, väljääseen puuvillaneuleeseen pukeutunut kaverini keskeytti vetyperoksidiblondin tarinan siideriseikkailuistaan nostamalla kätensä ilmaan vaikenemisen merkiksi. Mua hymyilytti, kun tyttöset hiljenivät kiltisti ja kuuliaisesti kuin olisivat joutuneet opettajan puhutteluun. 
”Oli tosi valaisevaa jutella teidän kanssanne, mutta nyt mun on valitettavasti pakko etsiä jotain parempaa seuraa, ennen kuin mä ammun itseni. Au revoir”, poika tokaisi hilpeään sävyyn muijille, nousi seisomaan kahden kajaalia silmänympärysvoiteena käyttäneen tytön välistä ja asteli kepeästi mun luokseni. Mä yritin pitää kasvoni peruslukemilla, mutta kontrasti pikkulikkojen järkyttyneen hiljaisuuden ja Mion nousuhumalaisen hilpeyden välillä oli tarpeeksi huvittavaa katseltavaa saadakseen mun huuleni nykimään naurusta. 
”Mennään helvettiin täältä. Mä haluan säilyttää uskoni naisiin, enkä todellakaan kykene siihen tässä seurassa”, Mio huomautti mulle niin kuuluvaan ääneen, että muikitkin varmasti kuulivat. Mä nyökkäsin ja lähdin mielelläni vaikka sitten sinne helvettiin, sillä pokka oli valmis pettämään aivan sillä sekunnilla. Nauraen seurasin humalaista ystävääni, kun se lähti hoippuroimaan kohti makuuhuonettaan selvästi yrittäen antaa suusta suuhun-ensiapua viinipullolleen.  

Mun ja Mion makuuhuoneet sijaitsivat aivan vastakkaisessa päädyssä mökkiä kuin Emilion ja Herkon huoneet. Huoneisiin johtava käytävä oli vapaa kuivaseksiä harrastavista pariskunnista, mikä taisikin olla ihan hyvä, sillä mun edessäni kulkevan pojan liikeradat olivat muuttuneet illan edetessä sen verran laajoiksi ja haparoiviksi, että kuhertelevat parit olisivat todennäköisesti saaneet humalaisen blondin niskaansa.
Kun me päästiin käytävän oikeanpuoleiseen huoneeseen sisään, vaaleakutrinen poika heittäytyi ensiteokseen petaamattomalle sängylleen viini seuranaan. Se hautautui lumenvalkoisen peittonsa uumeniin hieman vaikean näköisesti ja tyrskähti jollekin ilmeisesti sen mielestä kovinkin hauskalle asialle. 

”Kerrankin mulla on mieluista sänkyseuraa”, se ilmoitti humalaisen kuuloisella äänellä ja pussasi rakastavasti pulloaan. 
Mä jätin pojan tahattoman loukkauksen omaan arvoonsa ja istahdin sen sekä Châteu Noirin seuraksi pehmeälle parisängylle. Se kuulosti naurettavalta leperrellessään humalaisia söpöyksiä viinilleen ja vaikutti kaikin puolin olevan täysin tietämätön siitä, kuinka sen äskeiset sanat olivat vihlaisseet. En mä osannut olla sille vihainen mistään sellaisesta, mitä se ei muistanut. Ja jos se olisi muistanutkin, ei se olisi tajunnut satuttavansa mua. Enkä mä olisi halunnutkaan sen tajuavan. 

Se olisi muuttanut aivan liian paljon asioita, enkä mä tahtonut minkään muuttuvan, jos mahdollinen muutos kulkisi negatiiviseen suuntaan. Asiat olivat paljon helpompia ja siedettävämpiä näin. Haikea hymy nousi kasvoilleni katsellessani toista poikaa. Laskeva aurinko heijastui valtavista rannalle päin suunnatuista ikkunoista sen kasvoille ja maissintähkänvaaleisiin hiuksiin saaden koko pojan näyttämään kullanhohtoiselta ja raukealta. 

”Mitä sä edes ylipäätänsä teit niiden pikkulikkojen seurassa?” mä kysyin miedon kiinnostuneena saadakseni muuta ajateltavaa ja laskeuduin toisen pojan seuraksi makuuasentoon.
”Mä vaan istuin siihen sohvalle hetkeksi, kun päässä hieman pyöri ja yhtäkkiä jostain kulman takaa hyökkää helvetinmoinen pissislauma ja piirittää mut ihan täysin”, Mio kertoi synkkään sävyyn kuin syytön vanki, joka oli kiperästi pelastunut teloitustuomiolta.
”On se niin kamalaa, kun naiset juoksee perässä. Voi meidän pieni Mio-rukka”, hymähdin niin ylitsevuotavan ymmärtäväisellä äänensävyllä, etten olisi ottanut sitä todesta itsekään.
”Vaikka oishan mun pitäny haistaa niiden saapuminen. Vitut, Escada lemus niin, että mun kusikin varmaan seuraavan kerran tuoksuu siltä”, Mio jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan mun äskeistä kommenttia. Todennäköisesti se ei oikeasti ollutkaan kuullut sitä, koska sille näytti olevan paljon tärkeämpää omien ”traumaattisten” kokemuksiensa käsittely. Voi pientä. 
”Niiden suojaväritys varmasti hämäs sua. Pakkelit ja valkoiset teinifarkut sointu niin hyvin vaaleisiin seiniin, että susta raukasta tuli ihan lumisokea”, mä kuittasin takaisin toiselle.
”Sokeus olis ollu siunaus niiden seurassa”, Mio puuskahti, mutta näytti piristyvän päästessään kritisoimaan sen rauhaa häirinneitä tyttöraukkoja oikein urakalla. 


”No mut hei. Emilion huoneessa oli jotain yliopistolaisia. Siellä oli pari ihan hyvännäköistä”, mä jatkoin piristys-linjalla ja käänsin päätäni enemmän oikealle nähdäkseni toisen pojan kasvot kunnolla.
Vasta silloin mä tajusin, että loikoilin vain muutaman hassun sentin päässä Miosta. Sen kultasuortuvat kutittivat mun vasenta poskeani, ja sen sukan peittämä nilkka hipaisi kevyesti ja huolettomasti mun reittäni. Mun hengitys muuttui hieman epätasaisemmaksi tajuttuani kuinka lähellä olin, mutta tyytyväisenä pistin merkille, että mun vartaloni ei näyttänyt muuten reagoivan toisen pojan läheisyyteen. Sydän ei yrittänyt puskea rinnasta ulos, kädet eivät hionneet, ääni värissyt.

 
Ehkä mä olin vihdoin oppinut tottumaan siihen ja olemaan ajattelematta liikaa miltä se oli silloin joskus tuntunut. 

Mun sanani eivät saavuttaneet vaaleaa poikaa aivan mun odottamallani tavalla. Päihtynyt poika vain huokaisi raskaasti ja alkoi pudistamaan näyttävästi päätään niin, että hiussuortuvat heittelehtivät sen pään liikkeiden tahdissa puolelta toiselle.
”En mä jaksa mitään randompanoa nyt yhtään. Se on kuitenkin taas joku vitun takertuja. Tai joku saatanan lahna sängyssä. Tai sitten niitä mielistelijöitä, jotka pukeutuis vaikka lehmäpukuun sängyssä, jos mä haluaisin”, Mio nurisi ja mutristi lapsekkaan pettyneenä huuliaan. Se näytti oikeasti joskus niin paljon niiltä ipanoilta kaupoissa, joille ei oltu ostettu tikkaria ja ne oli valmiita samaan itkupotkuraivokohtauksen karkkiosaston edessä. Mua nauratti. 

”No kyynel. Järkyttävää, kun joku haluaa tehdä sängyssä kaiken sun miellyttämiseksi. Voi sua onnetonta”, jatkoin hyvin uskottavien lohdutteluiden latelemista härnäävään sävyyn.
Mio kohotti hieman päätään mulkaistakseen mua myrkyllisesti, kun mä en ollut kiinnostunut sen mitättömistä pulmista. Vastasin tylyyn katseeseen äänekkäällä haukotuksella. 
”Late, sä olet ihan paska kaveri. Sun rakas ja aivan mielettömän hyvännäköinen ystäväsi yrittää vuodattaa sulle sydäntään ja -”
”Ai mitä sydäntä?”
”Sun omaperäiset kommentit saa mut ihan heikoksi ihailusta.”

Mä aukaisin suuni heittääkseni jotain yhtä sarkastista takaisin, mutta mun aikeeni unohtuivat, kun Mion ovi pamahti yhtäkkiä voimalla auki. Me molemmat säikähdettiin ihan helvetisti. Ovi jyskähti äänekkäästi seinää vasten ja sai yöpöydällä sijaitsevan kukkamaljakon huojumaan uhkaavan näköisesti. Sisälle huoneeseen tunkeutunut poika ei juuri tasapainottelevaa vaasia murehtinut, vaan otti hilpeästi pari juoksuaskelta ja hypähti meidän seuraksemme leveälle parisängylle.
”Täällähän te olette! Arvatkaa vain oonko mä etsinyt teitä kaikkialta”, Emilio hihkaisi pirteästi ja näytti niin tyytyväiseltä itseensä, että Ellan oli täytynyt myöntyä sen kinuamiseen. 

Emilio yritti asettautua hieman paremmin meidän seuraamme parisängylle, josta mä päättelin sen tulleen sulostuttamaan meitä seurallaan hieman pidemmäksikin aikaa. Aluksi se yritti änkeä mun ja Mion väliin yrittäen puskea vaaleaa poikaa hieman lähemmäksi tyynyjä, mutta kun Mio tarrasi mielenosoituksellisesti lakanasta kiinni ja jatkoi valkoviinin lipittämistä uhmakas ilme kasvoillaan, Emilio myönsi tappionsa ja alkoi tökkiä mua jalkopään suuntaan. Mua ei lapsettanut aivan niin paljon kuin erästä tiettyä blondia, joten päätin ystävällisesti tehdä Emiliolle hieman tilaa meidän keskellemme. Sen jälkeen kun tummahiuksinen poika oli päässyt mieluiseen asentoon istumaan, sillä näytti likevän aikaa myös muuhun. Kuten piruiluun siitä, että meillä muilla ei ollut käynyt aivan yhtä hyvä tuuri kuin sillä Ellan kanssa.  
”Ja Miolta loppu juomiset ainakin tähän. Meillä on talo täynnä naisia ja sä raahasit Laten sänkyyn. Alkoholi ei todellakaan sovi sulle”, Emilio virnisti härnäävästi ja pörrötti hellästi pellavapään kihartuvia hiuksia pojan näyttäessä tälle aikuismaisesti kieltään. 
”Mio on ruvennut selibaattiin”, mä tiedotin Emiliolle naurua äänessäni.
”Absolutistiksi se sais ruveta”, Emilio huomautti puistellen päätään ilmeisesti syvästi järkyttyneenä pelkästä ajatuksestakin, että kukaan voisi edes vitsillä suunnitella ryhtyvänsä selibaattiin.

”Mitä asiaa sulla edes oli? Vai halusitko sä kenties mukaan mun ja Laten kiihkeisiin hetkiin?” Mio tiedusteli ja hymyili aika riettaasti punertavat huulet pullon suuta vasten.
”Eikö sun pitänyt olla selibaatissa?” Emilio huomautti.
”Kyllä mä aina poikkeuksen sun kohdalla teen, Emilio”, Mio kujersi kehräävällä äänensävyllä.
”Houkutteleva tarjous, mutta mä en millään haluaisi estää sua toteuttamasta seksistä kieltäytymistä, josta tulee varmasti hyvin pitkäaikainen ja harras projekti.”
Emilio ja Mio harrasti vielä hetken keskenään hyvätahtoista vittuilua, kunnes Emilio muisti ihan oikean syynkin sille miksi oli lähtenyt meitä alunperin etsimään. 
”Mä tulin varmistamaan, että kai te ainakin olette tulossa kokoille. Herkko nimittäin sammui vessaan ja se oli ihan sooseissa, kun me raahattiin se Jonnen kanssa sen sänkyyn.”
Me myönnyttiin Emilion mukaan, tosin Mion piti ensin saada piruilla ja tiedustella oliko Emilio varmasti vienyt Herkon sen omaan sänkyyn. 

Emilion ja Mion alkaessa taas vaihteeksi kinastelemaan puoleksi leikillään, puoleksi tosissaan, mä vilkaisin vaistomaisesti huoneen seinäkelloa ja totesin kellon olevan varttia vaille kaksitoista. Meidän pitäisi kohta alkaa suunnata rannalle päin, jos me meinattiin ehtiä ajoissa. Huomatettuani asiasta myös ääneen, hylkäsin hieman vastahakoisena Mion pehmeän upottavan sängyn ja keskiyön auringossa lepäävän, unisen huoneen ja aloin hoputtamaan Mioa ja Emilioa ulos, ennen kuin tulisin katumapäälle. Me päätettiin käydä vielä tarkistamassa Herkon vointi ennen rannalle lähtöä. Emilio halusi nimittäin raahata Mion ihan kädestä pitäen todistamaan omilla silmillään, että Herkko tosiaan oli ihan ikiomassa sängyssään, eikä suinkaan Emilion vällyjen välissä. 

Mion rakkaus näytti olleen tuttuun tapaan lyhytkestoista ja kuluttavaa, sillä kun me häivyttiin huoneesta, se tyrkkäsi tyhjän viinipullon yöpöydälleen.


-0-0-0-

Rannalle oli ehtinyt jo kertyä jonkin verran väkeä meidän saapuessa sinne melkein täsmälleen puolen yön aikoihin. Porukka koostui suurimmaksi osaksi päihtyneestä nuorisosta, mutta erotin mä joukosta muutaman keski-ikäisen pariskunnankin. Koko poppoo oli kerääntynyt kolmen, hylätystä puutavarasta kootun kasan ympärille, jotka nököttivät kultaiseksi värjääntyneellä rantahiekalla noin viiden metrin päässä toisistaan. Hietikkoon oli vedetty räikeänoranssilla huomionauhalla aitaus kokoille, joiden sisäpuolelle ei saanut astua turvallisuuden vuoksi. 
Mä olin iloinen, että Miolla oli flirttikännit meneillään, jolloin se keimaili lähes kaikille vastaantuleville kuin pahinkin rattopoika. Okei, rehellisyyden nimissä mua ei ihan hirveästi huvittanut katsella Mioa flirttailemassa vastustamattomaan tyyliinsä täysin tuntemattomille, mutta asiat olisivat voineet olla paljon pahemminkin. Jos Miolla olisi ollut yllytyshullu-kännit meneillään, se olisi varmaankin jo hillunut huomionauhojen väärällä puolella ja mä olisin ollut se, joka olisi saanut pelastaa sen ikuisilta palovammoilta.

Me liityttiin muiden kultien seuraan ensimmäisen kokon lähettyville, jonne keskiyön aurinko paistoi yhä lämmittävästi. Aurinko oli värittänyt taivaan kullankellertäväksi, pyörteileväksi taideteokseksi, johon se oli tainnut huolimattomuuksissaan unohtaa lisätä pilvet. Taivas näytti lähes hätkähdyttävän äärettömältä, kun sen kirkasta pintaa ei liannut pulleat pilvimuodostelmat. Ilma järven rannalla oli täysin seesteinen, eikä meidän kasvoja kutittanut edes pienen pieni tuulenvirekään. Mä olin pukeutunut ulos vetoketjulliseen huppariin, vaikka olisin ihan hyvin tarjennut vielä t-paidallakin. Sää oli ollut koko päivän aivan epäilyttävän mahtava juhannukseksi ja musta oli alkanut pikkuhiljaa tuntua, että olin päässyt jonkun mystisen salaliittoteorian jäljille. Ei kai juhannuksena oikeasti voinut olla hyvä ilma?

Me istahdettiin kahden toisiinsa sotkeutuneiden männyn juurille, jotka levittäytyivät ränsyilevänä ja kumpuilevana verkostona rantaa ympäröivään juurakkoon. Männyt sijaitsivat hieman ylempänä rantatörmällä ja siksi meillä oli istuessakin mahtavat näkymät muiden päiden ylitse kokoille, joita oltiin juuri sytyttämässä. Vähän liiankin mahtavat näkymät itse asiassa, sain hyvin pian huomata. Irvistin inhoavana huomatessani tutun hahmon kokkojen toisella puolella istumassa kavereidensa seurassa kaatuneen puunrungon päällä. Poika heilautti lakritsanmustia hiussuortuvia silmiltään ja nojautui puunrungolla taaksepäin naurukohtauksen valtaamana. Kyseinen liike taisi olla vähän liian äkillinen selvästi hyvin humaltuneelle pojalle ja tämä meinasikin humpsahtaa rungolta alas selälleen hiekkaan. Pojan vieressä istuva kaunis tyttö onnistui tarraamaan tätä valitettavasti juuri ajoissa käsivarresta ja säilyttämään pojan tasapainon. Harmi, ajattelin mulkoillessani hyytävästi tummahiuksisen pojan suuntaan, joka oli epämääräisen hyörinnän tuoksinnassa saanut tukollisen hiussuortuvia suuhunsa. Tökkäsin vieressäni istuvaa ystävääni kylkeen havahduttaakseni sen huomion myös tähän epämiellyttävään näkyyn, mutta Mio tuntui olevan liian keskittynyt vitsailemaan kyseenalaisista aiheista Emilion ja sen jalkapallojoukkueen joukkuetovereiden kanssa havahtuakseen mun kontaktinottoyrityksiin. Päätin antaa niiden jatkaa juttua kuunnellen itsekin mukana ja hymyillen nähdessäni pellavakutrin jälleen noin elinvoimaisena ja flirttinä. Olisi sääli pilata sen hyvää tuulta epämiellyttävillä näyillä. 

Mio oli nimittäin käyttäytynyt pari viimeistä päivää kuin karhu, jota oli ammuttu perseeseen ohjuksella, eikä meistä oikein kukaan ollut tiennyt syytä, miksi se oli ollut niin huonolla tuulella. Rantalan Marista ei tässä ainakaan ollut kyse, se me oltiin tiedetty heti. Se tyttö ei ollut Mion maailmaa koskaan sen erityisemmin hetkauttanut, ja vaalea poika tuskin olisi koko tyttöä ja tämän palvovia katseita huomannutkaan, ellei Korasen Mikko olisi ollut niin onnettoman ihastunut samaiseen tyttöön. Se oli muuttanut aika paljonkin asioita. Se oli ollut aivan liian hyvä tilaisuus hukkaan heitettäväksi. Ja Korasen ilmeen näkeminen Kultajoutsenen terassilla oli kyllä ollut niin sadistista mielihyvää aiheuttava kokemus, että me oltiin jätkien kanssa oltu tosi harmissamme, ettei kukaan ollut älynnyt tuoda kameraa mukaan.

Mikon ilme oli aiheuttanut meille muille hupia vielä pitkäksi aikaa, ja Miokin oli yhtynyt aluksi naurunremakoihin, jotka olivat säestäneet Herkon täydellistä imitointia Korasen tyrmistyneestä ilmeestä, mutta sitten yhtenä päivänä edes Mikon epäonnella mässäily ei ollut piristänyt vaaleaa poikaa. Kun mä olin käväissyt sen luona eräänä iltana sen harkkojen loputtua, Mio oli ollut sillä kaikkein vittumaisimmalla tuulellaan, jolloin sitä ei rehellisesti sanottuna kestänyt kukaan. Kun siltä oli kysynyt jotain, se oli joko vain mulkoillut takaisin jäätävästi tai tiuskinut vastaukseksi jotain vähemmän herttaista. Kun mä olin kertonut jotain mun päiväni tapahtumista, Mio oli vain hymyillyt kylmästi ja todennut hyvin piikikkääseen sävyyn kuinka sitä ei voinut vähempää kiinnostaa mun elämäni pikkumaiset yksityiskohdat. Kun mä olin sitten vain ollut hiljaa, kultakutrinen poika oli ruvennut huokailemaan dramaattisesti, mulkoillut mua epäystävällisesti ja kysellyt vähän väliä, että oliko mulla ollut jotain asiaakin, kun olin tullut sitä häiritsemään. Mä olin viipynyt Mion luona huimat viisitoista minuuttia, jonka jälkeen mun oli ollut pakko kiittää vaaleaa poikaa sen hurmaavasta seurasta ja paeta, etten olisi kuristanut vieraanvaraista ystävääni siihen paikkaan. Mä en usko, että edes ne sohvilla viihtyneet pissikset olisivat kestäneet sitä sen pidempään.

Me oltiin harkittu aika pitkään Mion kutsumista meidän kanssa grillaamaan Emilion takapihalle seuraavana iltana, sillä kaikki olisivat halunneet viettää hauskan illan ilman ylimääräistä mökötystä. Lopulta oltiin kuitenkin päätetty soittaa Miokin paikalle ja kestää sen vittumaista asennetta vaikka sitten hampaat irvessä. Vaalean pojan saapuessa me kaikki oltiin näytetty enemmän tai vähemmän sotaan lähtevän näköisiltä istuessamme aurinkotuoli kiinni aurinkotuolissa kuin sotilaat rivissä. Mio ei ollut kuitenkaan meidän helpotukseksi käyttäytynyt enää kuin paholaisen riivaama kakara, mutta ei se ollut kovin pirteäkään ollut. Tunnin ajan se oli vain litkinyt lonkeroaan ja tuijottanut mun ja Herkon pingispeliä pitkästyneen ja innottoman oloisena. Se ei ollut ollut sitä perinteistä Mio-mökötystä, kun joku turhanpäiväinen asia ei ollut mennyt aivan sen mielen mukaan. Ei, se oli ollut jotain merkittävämpää. Jotain, jonka vuoksi se näytti oikeasti olevan aika maassa. Sen vanhemmat taas? Ainakin sen oli vaikuttanut vähän siihen suuntaan viittaavalta. Toisaalta kun mä olin nähnyt sen pahimmillaan ja myrskyävimmillään, se oli tullut juuri harkoista. Joten. Pyry? 

Meidän teoria Pyrystä oli tosin vesittynyt aika pian, sillä Mion mielialan hieman kohetessa poika oli tyytyväisenä kertonut voivansa vihdoin vaihtaa valmennusparia. Se oli soittanut sen  joukkuekaverille, Kasperille, joka valmensi 11-13 vuotiaita poikia ja saanut tämän suostumaan vaihtoon. Uutisen kuultuaan Herkko ja Emilio olivat huutaneet yhteen ääneen riemusta, hypänneet seisomaan ja tehneet jonkin sortin voitontanssin ja sadetanssin risteyksen Mion kunniaksi. Mä en ollut osoittanut iloani aivan niin äänekkäästi ja näkyvästi, vaikka olinkin varmaan meistä kaikkein onnellisin tulevasta vaihdosta. Mä olin meistä se, joka Mion lisäksi inhosi sen valmennusparia kaikista eniten.

Mä en kestänyt Pyry Vitun Lampelaa sitten yhtään, enkä ollut koskaan kestänytkään. Se oli Mion historiaa, vanha lapsuuden kaveri, jonka olisi pitänyt kuulua ainoastaan himmeneviin muistoihin ja pölyttyneisiin valokuva-albumeihin. Niin, olisi pitänyt. Mutta mitä teki Lampela? Se katsoi oikeudekseen pyöriä edelleen Mion elämässä kuin se ei olisikaan ollut menneisyyttä. Se oli aina jossain haastamassa riitaa, aiheuttamassa reaktioita mun parhaassa ystävässäni kuin sillä olisi ollut joku helvetin oikeus siihen. Mä olin ihan varma, että se oli jotenkin junaillut tämän valmennusparisysteeminkin vain, jotta olisi voinut ankkuroitua entistä tiukemmin takaisin Mion elämään. Mutta se ei ollut onnistunutkaan aivan niin helposti, mä olin ajatellut riemuissani ja hymyillyt leveästi tanssiville kavereilleni. Kukaan ei tunkeutunut mun ystäväni elämään väkisin.

Ja voi helvetti, että Pyryn ilmeen näkeminen oli ollut palkitsevaa, paljon palkitsevampaa kuin Mikon ilme ikinä. Kun se oli seisonut asioista täysin kuutamolla olleen äitinsä vieressä kalpeana kuin yleensä, mustat hiukset kampaamattomina ja sekaisin niin kuin aina, silmät hämmennyksestä koomisen suureksi laajenneina, suu varsin epäviehättävästi auki ja koko olemus niin yllätettynä ja järkyttyneenä kuin se ei olisi ikinä voinut uskoa, että jotain tällaista olisi voinut tapahtua sille, kuin se olisi kuvitellut, ettei Mio olisi voinut tehdä sellaista kertomatta sille ensin. Se ilme ei tuottanut pelkästään sadistista mielihyvää, se aiheutti melkein orgasmin. 

Mun vasemmalta puoleltani kantautuva naurunremakka herätti mut ajatuksistani ja tyrskähdin ääneen nähdessäni koko valtavan poikaporukan pärskivän naurusta jonkun todennäköisesti erittäin epälaadukkaan jutun vuoksi. Mio nojasi Emilioon pahimman naurupuuskaan ottaessa siitä vallan ja sen silmät suorastaan loistivat. Se muistutti mua lapsuudesta, siitä rasavillistä kakarasta, jota yksikään kielto ei ollut estänyt, yksikään toru liikuttanut. Siitä eläväisestä pennusta, joka se yhä oli. Ei me vieläkään tiedetty mikä Mioa oli viime päivien aikana vaivannut, eikä kukaan kehdannut suoraan kysyäkään, sillä se ei ollut tapana meidän porukassa. Mutta mä olin kuitenkin onnellinen, että ainakin nyt se näytti olevan taas oma itsensä. 
”Hei Mio! Sun rakas entinen valmennusparisikin on täällä!” Emilio hihkaisi pyyhittyään naurunkyyneleet poskiltaan ja osoitti kauempana puunrungolla keikkuvaan poikaan. 
Mio katsahti vaistonvaraisesti Emilion osoittamaan suuntaan riemukas hymy huuliaan yhä naurun jäljiltä värittäen. Kun sen aallonsiniset silmät paikansivat Emilion sormen osoittaman kohteen, hymy haaleni nopeasti poskilta ja muuntautui yhteen puristuneiksi huuliksi, kaventuneiksi silmiksi. Sinisilmien katse kiersi hetken noenmustissa hiuskiekuroissa, tummaruskeissa silmissä, kalpeissa kasvoissa, tummanharmaassa t-paidassa, revityissä farkuissa, nauravassa ja pirteässä olemuksessa, kunnes vaaleakutrisen pojan huulilta pääsi tuttu kissamainen sähähdys ja tämä käänsi kiukkuisena päänsä poispäin näystä.
”Miksi helvetissä sen pitää myös olla täällä?” poika puuskahti tympääntyneellä äänensävyllä ja huomasin ystäväni mielialan alkavan nopeasti jälleen kerran laskea miinusasteiden puolelle. 
”Se stalkkaa sua, rakas”, Emilio vitsaili ilman minkäänlaista tilannetajua.
”Korpijärvellä juhannuksen vietto onkin aina ollut niin omaperäistä. Täällä ei tietenkään törmää kaikkiin mahdollisiin tutunpuolikkaisiinkin”, huomautti Jonne Emilion toiselta puolelta. 

Mio ei kuitenkaan tuntunut enää kuuntelevan. Eikä se näyttänyt enää mulkoilevan Pyryäkään. Sen silmiin oli ilmestynyt hyvin tuttu katse, jonka mä olin nähnyt muodostuvan sinne lähes joka ikisissä bileissä, juhlapäivinä, viikonpäivinä, aamulla, illalla, iltapäivällä, ihan melkein milloin vain. Siinä katseessa oli jotain hyvin paljon samaa kuin mun lemmikkikissani silmissä, kun se makasi pöydän alla liikahtamattakaan vainoten kissanminttuherkkupaloja, joita mä nostin Prisman ostoskasseista jääkaapin turviin. Se oli kuin Ylen luontodokumentin leijona piilotellen savannin korkeiden ruohonkorsien suojissa katse naulittuna lähellä liikkuvaan antilooppiin. Se katse etsi saalista, uhria.  

Mion tummansinisten silmien katse tarkentui punertavatukkaiseen tyttöön vesirajan tuntumassa. Tytöllä oli seuranaan muutama kaveri, myöskin tyttöjä. Mä tarkkailin puoleksi kiinnostuneena, puoleksi hämmentyneenä petollista hymyä, joka oli noussut punertaville huulille.
”Mä käväisen vähän tuolla. Tuun kohta takaisin”, Mio tokaisi huolettomaan tyyliin, nousi ylös männyn juurelta ja lähti sen enempää selittämättä astelemaan kokkojen suuntaan. Se suunnisti epäröimättä suoraan punatukkaisen tytön luo, sanoi jotain luultavasti kuolettavan romanttista, hymyili ja tyttö oli ansassa. Ne irrottautuivat tytön kaveriporukasta ja lähtivät suunnistamaan metsikköä kohti viis välittäen siitä, että ensimmäinen kokko oli juuri sytytetty. Mä tarkkailin epäluuloisena ystävääni, sen leuan uhmakasta linjaa, silmien hätkähtämätöntä päättäväisyyttä ja sitä nopeutta, millä se oli hoitanut tilanteen. Ei sillä, että Miolla olisi koskaan kestänyt kovinkaan kauan uuden tytön etsimisessä, mutta yleensä se tykkäsi leikkiä uhreillaan, päästää ne kynsien välistä karkuun aina pikkaisen pidemmälle ja napaten ne joka kerta yhtä varmasti ja helposti, koska aina uhri halusi jäädä kiinni. Joskus uhrit jopa juoksivat takaisin suoraan repiviin kynsiin.

Mä siirsin katseeni pellavakutrisesta pojasta ja sen seuraan päätyneestä, hämmentyneen onnellisesta punapäästä puunrungolla istuvaan poikaan. Pojan tummat silmät hehkuivat eläväisinä kokkoja nuolevien liekkien loimussa, kun se hurrasi kavereidensa mukana bändille, joka oli juuri kohonnut huteralle lavalle. Mun silmäni siristyivät uhkaavasti sen hymyn myötä ja mun hampaani tulivat vaistomaisesti esiin. Mä todella toivoin, että olin tajunnut juuri hetki sitten tapahtuneiden tekojen taustalla kytevät syyt ja seuraukset täysin väärin, sillä muuten joku saisi todella kärsiä, ettei ollut tajunnut pysyä pölyttyneissä albumeissaan. 

”Mihin Mio menee?” Emilio kummasteli.
”Luultavasti puskiin harrastamaan selibaattia.”

-0-0-0-0-

Pyry:


Juhannus. Kai nyt oli juhannus? Vai vappu? Päättäjäiset? Ei mitään tietoa. Mua nauratti ihan älyttömästi. Ja huippasi hieman lisää. Enkä mä oikein tiennyt edes missä olin. Vielä hetki sitten me oltiin oltu kokoilla. Mikko oli yrittänyt juoda pullon olutta yhdellä hengenvedolla Janin yllyttäessä vieressä, ja Karo oli nojannut mua vasten pehmeänä ja hyväntuoksuisena. Kokoista karkaavat kipinät olivat leijuneet taianomaisina hieman hämyiseksi käyvässä yössä. Olutta oli valunut Mikon huulilta sen leualle, kaulalle ja lopulta paidalle, jonka rinnukseen oli jäänyt todisteeksi märkä läikkä. Jani oli uhonnut pystyvänsä paljon parempaan ja kohottanut oman pullon huulilleen. Karo oli hymyillyt niin läheltä, painanut huulensa mun omille ja maistunut nuotion savulta, auringolta ja karhunvatukkasiideriltä. Lämpimältä. Turvalliselta. 

Ja nyt mä olin yksin jossain. Hiekkatiellä. Tennareiden alla rahisi. Toisella puolella mutkittelevaa tietä oli metsikköä ja toisella puolella... myöskin metsikköä. Järveä ei näkynyt, ei edes pilkottamassa tiheän kuusiston lomasta. Missä helvetissä mä oikein olin? Kuinka paljon mä olin mennyt juomaan? Ainakin sen sixpackin olutta. Mutta ei se nyt ollut edes niin paljon. Ai niin ja lonkeroita. Viisi? Kuusi? Ja oliko joku antanut mulle tequilashotteja?

Mun olisi ehkä pitänyt huolestua siitä, että mä taisin olla eksyksissä ja vieläpä metsässä, mutta mua vaan nauratti. Maailma kieppui hauskasti, välillä kadoten samean hämäräksi, välillä kääntyen ja vääntyen arvaamattomiin suuntiin. Mua eteenpäin johdattava hiekkatie näytti hauskan vänkkyrältä, horisontti sumealta. Otin nauraen pari askelta eteenpäin. Ensimmäisellä askeleella olin varma, että liisin tien päällä, lensin. Jalat tuntuivat kevyiltä kuin mulla ei olisi ollut edes kenkiä jalassa. Toisella askeleella tuntui, että hiekka olikin juoksuhiekkaa ja upposin. Tennarit tuntuivatkin yhtäkkiä lyijynraskailta kuin olisin täyttänyt ne kivenmurikoilla. Kolmannella askeleella kaaduin. 

Polviin sattui. Teräväjyväinen hiekka oli hiertänyt niitä inhottavasti muksahtaessani hiekkatielle. Farkkujen kangas oli polvien kohdalta tomuisen valkoista. Lähestyvää maata vastaanottamassa olleet kämmenet olivat kipeillä naarmuilla. Mutristin alahuultani tympeästi hiekkatielle ja istahdin sen keskelle miettimään kuinka edetä. Kävely ei ollut ihan onnistunut, enkä tiennyt edes minne olisin kävellyt. En tiennyt missä olin, enkä tiennyt missä muut olivat. En tiennyt minne päin lähteä tai mistä olin edes tullut. Tie oli täysin autio mua ja kilpasirkutusta harrastavia lintuja lukuunottamatta. Humalainen hilpeys esti mua kuitenkin joutumasta paniikkiin ja pikemmin sai mut löytämään huvittavia puolia eksymisestäni. Mä olin luultavasti ainoa ihminen, joka pystyi hukkaamaan kokonaisen järven. Hyvin sujui taas vaihteeksi.

Lintujen hilpeän sirkutuksen keskeytti äkkinäinen rapina, joka sai myös mut hätkähtämään yllättyneenä. Katselin silmät uteliaisuudesta laajenneina ympärilleni yrittäen löytää syyn epämääräiselle metelille. Se ei kuulunut tieltä, koska se ei ollut hiekan ratinaa, vaan pikemminkin oksien, pensaiston ja juurakon ääniä. Joku liikkui metsikössä. Ehkä karhu? Olikohan täällä edes karhuja? Poro? Susi? Namusetä? Mikko, joka oli tullut etsimään mua? Rapina ja kahina yltyi entisestään ja tuntui kuuluvan paljon lähempää kuin hetki sitten. Kirkkaankeltainen converse ilmestyi juurakon piiloista tielle ja heti perään toinen. Mä tunsin suuni loksahtavan varsin viehättävästi ammolleen, kun metsikön suojista ilmestyi tuttu hahmo mun eteeni hiekkatielle, vain parin metrin päähän. Mio. 

Maissintähkänvaaleat hiukset olivat pörhöiset ja sojottivat kapinahenkisesti lähes jokaiseen ilmansuuntaan saaden pojan näyttämään siltä kuin se olisi paininut tuulettimen kanssa. Kapeat sormet nykivät huolettoman oloisesti tummien farkkujen vetoketjua kiinni, huulet olivat punertavat ja turvonneet suutelun jäljiltä, kissankellonsiniset silmät kiiluivat villeinä ja kasvoilla väreili niin raukea ja tyytyväinen hymy, että mun teki yhtäkkiä mieli potkia jotain ja voimalla. Ei jäänyt lainkaan arvailujen varaan, miten mun entinen valmennusparini oli juhannustaan juhlistanut. 

Ei naurattanut enää. Hymy oli karannut mun huulilta, hilpeys jättänyt mut, nauru haihtunut hiekkatieltä. Helvetin tyhmältä hiekkatieltä, jota ympäröi vieläkin tyhmemmät ja rumemmat kuusenruipelot. Ja miten se mun vika muka oli, jos järvi oli ollut niin vitun idiootti ja hävinnyt typeryyksissään olemattomiin? Mä kuulin matalaa, uhkaavaa murinaa, enkä edes aluksi tajunnut sen karanneen mun omien huulieni välistä. Miokin näytti havahtuvan mun eläimellisiin ääntelyihin ja katseli varuillaan ympärilleen. Kun se huomasi mut, hämmennys tuntui hetkeksi vangitsevan sen kasvonpiirteet totaallisesti. Silmät laajenivat yllätyksestä, suutelusta hehkuvanpunaisiksi värjääntyneet huulet aukenivat hieman, kun se toljotti mua sen näköisenä kuin miettisi olinko mä oikeasti siinä vai oliko se juonut asteen verran liikaa. Hämmennys kuitenkin hälveni nopeasti sen kasvoilta ja muuttui joksikin muuksi, jonka mä hetken pähkäilyn jälkeen tunnistin epämukavuudeksi. Mio näytti siltä kuin olisi tahtonut sillä hetkellä olla missä tahansa muualla kuin mun lähettyvilläni ja se liikahti hieman kiusallisen oloisena metsikön suuntaan. Jotain pistävää ja jäistä tuntui painautuvan mun keuhkojani vasten.
”Pyry”, se tokaisi hetken hiljaisuuden jälkeen kuivasti, kyllästyneisyyttä tavoittelevalla äänellä, mutta se ei aivan onnistunut. Sen ääni sammalsi aika pahasti, mistä mä päättelin, ettei sekään aivan vesiselvä tainnut olla. 

”Kato, vaivaudut jopa vihdoin huomaamaan mutkin. Mä jo luulin, että hehkut siinä ikuisuuden puskapanoas”, kivahdin loukkaantuneella äänellä ja tehostaakseeni kiukkuani viskasin hiekkatietä kaunistavan kivenmurikan vaalean pojan suuntaan. Kivi ei aivan päätynyt sinne minne mun oli pitänyt se tähdätä, vaan mun suureksi harmikseni se sinkoutui jonnekin pusikkojen uumeniin. No, aina sai toivoa, että murikka oli Mion sijaan osunut sen uusimpaan hoitoon. 
Mun hetkellinen tunteenpurkaus näytti tulevan yllätyksenä niin Miolle kuin mulle itsellekin. Me tuijotettiin hetken toisiamme lähes yhtä kysyvinä silmiin kunnes mä laskin hieman kiusaantuneena katseeni mustiin tennareihini. Mä olin ihan hemmetin tunteellinen ihminen, sen tiesi kaikki. Mä reagoin kaikkeen ensimmäisenä tunteella ja fiilispohjalla. Järki juoksi myöhästyneenä paikalle vasta sitten, kun vahinko oli ehtinyt sattua. Sellainen mä olin. Niin, selvinpäin.

Mutta humalassa ne samat tunteet kymmenkertaistui ja kaikki tuntui paljon massiivisemmalta. Pieni ilo muuttui hysteeriseksi naurukohtaukseksi, pieni murhe maailmanlopuksi. Ja mun silmien edessä pyörivät mielikuvat Miosta suutelemassa jotain epämääräistä tyttöstä, tytön kädet Mion paidan alla kuumalla iholla, hampaat päivettyneellä kaulalla, vartalot kiihkeinä toisiaan vasten tuntuivat sillä hetkellä aika lailla katastrofaalisimmalta maailmanlopulta, minkä olin ikinä kohdannut. 

”Kai sä Pyry-rakas tajuat, miltä toi kuulostaa. Minkä väriset sukat sulla on? Ei kai vaan mustat?” Mion ääni oli tuttua koulukiusaajamaista keljuilua, mutta ilme kertoi muuta. Se tarkkaili mua uteliaana, pää hieman kallellaan, vapautuneemmin kuin vielä hetki sitten. Silmien katse yritti lävistää mut, uhkailla mun kasvoja kertomaan totuuden. Mä jouduin melkein pidättämään hengitystäni, ettei mun ilmeeni olisi paljastanut kaikkea sitä, mitä mä sillä hetkellä tunsin. Surua, vihaa, sitä nimenomaista mustasukkaisuutta, mutta ennen kaikkea pettymystä. Olisi tehnyt niin mieli huutaa sille kaikki ääneen. Varsinkin se kuinka se ei ollut vaivautunut edes kertomaan. Se oli vain vaihtanut joukkuetta tuosta noin vain, olankohautuksella kuin mä en ansaitsisi parempaa. Ja vaikka se kuinka satutti, se ei ollut edes pahinta. Kaikkein kamalinta oli kuulla siitä entisten kuutosjengiläisten ympäröimänä, antaa niille oikeus nähdä mun ensireaktioni, mässäillä mun järkytykselläni. Eikö se ollut oppinut sietämään mua näiden viikkojen aikana edes sen verran, että olisi kertonut mulle ilman pilkkaavaa yleisöä? Ilmeisesti ei.

Mä tunsin sydämeni lyöntien tihentyvän pelkästä muistosta, kiukun suostutellessa pettymystä yllytyshulluihin tekoihin. Ilmeettömyys muuttui tunteiksi. Mun silmieni katse tummeni salamoivaksi mustaksi, joka ei enää vain kohdistunut toisen pojan nenänvarteen, vaan suoraan tämän silmien syvimpään sineen. Mulkaisu lähti niin vahvalla tunteella, että näin selvän yllätyksen häivähtävän Mion silmissä, ennen kuin nekin synkkenivät.
”Tai itse asiassa, älä vastaa. Mä en halua tietää”, se tuhahti tylyyn sävyyn ja katsahti mua nenänvarttaan pitkin kuin jotain vastenmielistä, maassa mönkivää öttiäistä, joka ei kiinnostanut sitä missään muussa kuin tallausmielessä. Teräksiset lukot rusahtivat kiinni sen silmissä ja epämukavuus oli jälleen meidän välissämme häätäen Mioa kauemmas. Se katsahtikin mua vielä kerran erittäin halveksivasti, ennen kuin se pyrähti näyttävästi ympäri häipyäkseen.

Mä tiesin, että mun olisi pitänyt antaa sen mennä. Niin oli turvallisempaa. Me kaksi ja humala voisi nimittäin johtaa johonkin todella räjähdysalttiiseen, johonkin todella tuhoisaan. Me oltiin viimeaikoina riidelty ja väitelty niin useasti, etten mä kaivannut enää yhtään lisää raivoisia yhteenottoja. Mutta sen epämukavuus mun seurassani, lukot sen silmissä, yhtäkkinen paksu panssari meidän välissämme oli kaikki asioita, joita mä en voinut sietää. Vaikka Mio kuinka haki etäisyyttä ja lietsoi kylmyyttä meidän välillemme, jotta me oltaisiin voitu palata takaisin entiseen, mä en siihen enää kyennyt. Mä en kestänyt entistä, mä inhosin sitä.

Vaalea poika onnistui ottamaan vain pari vaivaista askelta, ennen kuin mä tunsin tunteiden pulppuavan uudestaan sisältäni villeinä ja hallitsemattomina. Liian voimakkaina mun estettäväkseni. Ne ottivat musta täydellisen ylivallan, polkien mun järjen äänen jalkoihinsa, sumentaen sen täysin. 
”Petturi”, mä sihahdin tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä, mutta sana karkasi huuliltani sen verran vahvasti tunteella, että se tavoitti elovenapojankin.
Mion mustiin farkkuihin verhotut jalat huojuivat hieman, kun se käännähti ympäri. Kuka tahansa muu olisi näyttänyt huojuessaan ainoastaan erittäin naurettavalta ja humalaiselta, mutta Mio onnistui tekemään senkin jotenkin hallitulla ja elegantilla tyylillä. Se jos mikä oli täysin epäreilua.


”Mitä sä oikein sanoit?” Mio tivasi vaativaan sävyyn, kun mä olin päätynyt jälleen sen näköpiiriin. Sen sähkönsiniset silmät siristyivät hieman ärtymyksestä, mutta päällisin ja hallitsevin tunne sen silmien sinessä tuntui olevan hämmennys. Punertavat huulet olivat tyytymättömällä mutrulla, joka näytti yhtä aikaa ihan hemmetin raivostuttavalta, mutta myös ihan helvetin houkuttelevalta. Mun mielessä vilahti nopeita ja sensuroimattomia mielikuvia sen mutruhuulista aivan muissa käyttötarkoituksissa ja moiset näyt saivat mun hengitykseni kiihtymään hetkeksi kontrolloimattoman epätasaisiksi puuskahduksiksi. 
Kiukkuisena itselleni käskin humalaisen mieleni pysyttäytyä olennaisissa seikoissa, eikä hairahtua petollisille sivuteille, joista ei sillä hetkellä ollut lainkaan hyötyä.

”Oh, en mitään. En yhtään mitään! Jätä mut rauhaan ja painu elämään ihan helvetin onnellista ja täydellistä elämää sen sun uuden valmennusparin kanssa!” tiuskaisin mulle epätavallisen ilkkuvaan sävyyn ja sain vihdoin kompuroitua itseni ylös suhteellisen kunniakkaan näköisesti. 
Mun ihoa kirveli viikon aikana kerääntyneestä aggressiosta, sisältäpäin hitaasti nakertavasta turhautumisesta ja laskuhumalan aiheuttamasta yleisestä ankeasta mielialasta. Naarmuille väritetyt polvet, kirvelevät kämmenet, väsyneet raajat ja sekavana hyörivät ajatukset ruokkivat omalta osaltaan mun kiukkuani suurempaan nälkään. 
 
”Mikä helvetti sua oikein riivaa?” Mion äänen kantava voima oli jäinen pinta, mutta totaalinen hämmennys luisteli taitavasti sen yllä. Sen silmät olivat lähes bambimaisen suuret sen tapittaessa mua täysin kärryiltä tippuneena, ulkona kuin lumiukkoarmeija. Sen ihmetys tuntui vain ärsyttävän mua sillä hetkellä enemmän. Eikö se tajunnut yhtään mitään? Eikö se ymmärtänyt mitä se mussa oli aiheuttanut ja mitä aiheutti koko ajan? Vai leikkikö se vain? Oliko tää taas uusi juoni? Näytetään niin helvetin avuttomalta, ettei Pyry mahda mitään ja sitten isketään taas uudestaan vielä arempaan kohtaan? 

”Mä kerron mikä mua riivaa! Sä! Sä teet mut ihan vitun hulluksi!” mä en kuullut karjuinko vai kiljuinko, eikä sillä ollut paskankaan väliä. Pointti oli kuitenkin tullut selväksi.
”Ja mitäköhän helvettiä mä tällä kertaa olen tehnyt? Ei kun, odota. Mä en todellakaan halua kuulla sun uusimpia sekopäisiä teorioita, miten mä olen syyllinen kaikkeen mikä menee vituilleen sun elämässä.”
Mion hämmennys oli muuttunut turhautumiseksi, närkästys kohonnut mun kiukkuni veroiseksi. Sähkönsininen kohtasi kookoksenruskean ja jos katse olisi voinut ihan oikeasti tappaa, me molemmat oltais päädytty luvuiksi juhannuksen kuolleisuustilastoihin. Kipinät leimusivat meidän katseista, polttaen toista ja lietsoen kiukun liekkejä vielä pahempaan roihuun.


Alunperin suhteellisen rauhallisena alkanut tilanne alkoi räjähtää käsiin kiukun ja raivon johdosta. Olo oli kuin erittäin vaarallisella kemiallisella aineyhdistelmällä, jota oli käsitelty kohtalokkaalla tavalla väärin. Mä en tiennyt näinkö mä punaista sillä hetkellä enemmän Mion vai itseni kohdalla. Mä olin kuvitellut, että Mio olisi meidän valmennusviikkojen jälkeen tuntenut edes ripauksen lojaalisuutta mua kohtaan, edes jotain ymmärrystä, että olisi vaivautunut kertomaan mulle henkilökohtaisesti lähtöaikeistaan, ennen kuin oli tehnyt mitään ratkaisevaa. Vielä silloin me oltaisiin ehkä voitu puida asia jotenkin, päästä jonkinlaiseen ratkaisuun. Meidän riidat olisi vielä voinut ehkä käsitellä ja mullakin olisi voinut olla jotain vaikutusvaltaa sen lähtöön. Mä olisin voinut pyytää kunnolla anteeksi mun julmia sanojani ja pakottaa sen kuuntelemaan. Mä olisin voinut tehdä kaikkeni saadakseni sen jäämään, mutta se ei ollut edes antanut mulle mahdollisuutta. Se oli hoitanut vaihdon niin kuin koko asia ei kuuluisi mulle lainkaan. 

Mutta kaikkein pettynein mä olin itseeni. Siihen, että olin edes uskonut Mion osoittavan minkäänlaista uskollisuutta mua kohtaan. Miksen mä oppinut koskaan? Mio oli osoittanut mulle jo niin monta kertaa, ettei siihen ollut luottamista. Se oli todistanut niin useasti olevansa täysin tunteeton ja empatiaan kykenemätön, ettei mun pitäisi enää odottaa mitään muuta kuin pahinta siltä. Miksi mä oli kerta kerran jälkeen entistä hyväuskoisempi ja tyhmempi? Mikä sai mut uskomaan valheita, luulemaan, että silläkin oli sydän? 

Ehkä se oli se, ettei Mio aina ollut pelkkää jäätä. Sen sydämetön ja kylmä rooli ei pysynyt aina päällä. Mä muistin liiankin hyvin sirpaleet sen silmissä mun satuttavien sanojen jälkeen, tunsin yhä niiden terävyyden niin repivänä pistona sydämessäni, etten hetkeen meinannut saada henkeä. Mä kuulin yhä tunteiden palon sen äänessä, kiukun värisevän, kun se oli menettänyt kontrollinsa mun edessä jalkapallokentällä. Mion esitys mureni harvoin, mutta sitä tapahtui. Vaikka se onnistuikin laskemaan esiripun suurempien sirpaleiden eteen nopeasti, ei se onnistunut täysin huijaamaan mua. Se ei ollut niin täydellisen välinpitämätön kuin se olisi tahtonut olla. Kaiken sen provosoinnin, vittuilun ja esityksen alla oli joku, joka kykeni myös särkymään.
Ja tieto siitä, että Miokin oli vain ihminen, sai mut luottamaan siihen aivan liikaa ja antamaan sille liian paljon valtaa mun ylitseni. Mä halusin naiivisti uskoa, että jos Mion jääkuoren onnistuisi jotenkin murtamaan tai parhaimmassa tapauksessa sulattamaan, sen takaa paljastuisi mun paras ystäväni.

Se olisi voinut ehkä olla mahdollistakin, mutta mitä jos jää, muurit ja esteet olivat voimistuneet ja kasvaneet vuosien kuluessa ylipääsemättömiksi? Mitä jos Mio viihtyi niiden takana, eikä halunnutkaan päästä niistä eroon? Mitä jos elovenapoika oli kasvanut osaksi muureja ja muurit osaksi sitä? Jos Mio ei halunnut muutoksia elämäänsä? Jos se ei halunnut mua?
Mun oli turha yrittää taistella meidän entisten onnellisten muistojen puolesta, jos Miolle ne muistot olivat kuolleita. Jos se ei kaivannut mitään mun ”pelastusta”, vaan sille kelpasi kuutosjengi, satunnaiset panot ja suojamuurit. Entä jos joka hetki, kun mä kiinnyin siihen entistä syvemmin, se unohti mua aina molekyylin verran enemmän? Jos se oikeasti inhosi mua koko sydämestään ja tahtoi vain leikkiä mun tunteilla? Jos mä olin ollut sille pienenäkin vain riippakivi, joka oli estänyt sitä toteuttamasta hurjimpia kepposiaan? Jos se oli oikeasti ollut tyytyväinen Sonjan ilmestyttyä kuvioihin, jos se oli vain odottanut uskottavaa syytä päästä musta eroon? Jos Lauri, Emilio ja Herkko olivat sille tärkeämpiä kuin mä ikinä? Jos mä en ollut ikinä edes merkinnyt sille mitään? Jos se oli koko ajan yrittänyt vaihtaa joukkuetta? Jos se ei ollut halunnut edes yrittää? 

Mun pää oli niin täynnä kysymyksiä, pelkoja ja arvoituksia, että mä olin seota. Pelkkiä kysymyksiä, eikä lainkaan vastauksia. Mio piti mut kaukana sen sisimmistä tunteista ja ajatuksista, eikä sillä ollut aikeissakaan päästää mua yhtään lähemmäs.  

Ja sitten se kehtasi vielä kysyä, että mitä se oli muka tehnyt viattomana kuin pyörremyrsky tuhoutuneen kaupungin reunalla. 

”Mutta kun sä olet ainoa asia mun elämässäni, joka tuntuu menevän koko ajan vituilleen, enkä mä tajua miksi sen pitää mennä niin!” mä parahdin ääneen.
Leimuava kiukku oli vaihtunut sisältäpäin puristavaan turhautumiseen ja musta tuntui hetken siltä kuin en olisi oikeasti saanut henkeä ahdistuksen vyöryessä ylitseni. En edes tajunnut missä vaiheessa olin tarttunut elovenapoikaa ranteista, mutta yhtäkkiä huomasin vetäväni toisen pojan lähemmäs itseäni kuin yrittäen upottaa sanani syvemmälle sen mieleen lähietäisyydeltä. 

”Koska mä en voi kestää sua, etkä sä voi kestää mua. Niin se on aina ollut”, Mio kuulosti lähes rauhalliselta saadessaan toistaa tuttua ja turvallista mantraansa, jota se oli alkanut viime viikkojen aikana hokemaan entistä tiheämpään.
”Sä tiedät, ettei se ole aina ollut niin. Vitut Mio, me oltiin parhaita ystäviä. Mä tiedän, että silloin sä kestit mua oikein hyvin”, puuskahdin entistä turhautuneemmin ja vasta Mion kirotessa ääneen tajusin puristavan sen ranteita kivuliaan omistavasti. 
”Mistä sä sen tiedät? Entä jos mä vain esitin?” Mion äänensävy oli jotain uteliaan ja puolustelevan välimaastosta. Se katsoi kiinnostuneena sen ranteiden ympärille kietoutuneita sormia kuin ne olisivat viestittäneet sille jotain tärkeää. 

”Älä aliarvioi mua. Kyllä mä sua sen verran tunnen, että mä tiedän, ettet sä esitä mitään ellei siitä ole sulle jotain hyötyä.”
Mä laskin katseeni myöskin hetkeksi meidän käsiin tai pikemminkin Mion käsiin, jotka olivat vankeina mun omissani. Sen päivettynyt iho tuntui rauhoittavan pehmeältä mun puristavan otteeni alla. Sen iho oli varmaankin ainoa asia, mikä oli siinä rauhoittavaa tai pehmeää. Mio ei ollut mitään Karon tapaistakaan. Ei mitään turvallista tai tyyntä. Ei, se oli vaikeuksia, draamaa, huutoa, juonia ja laskelmointia. Se oli niitä ilkikurisia hymyjä, joista yksi leikki juuri sen huulilla. Se oli satuttavia sanoja.  
”Ja mikä saa sut kuvittelemaan, ettei siitä ollut hyötyä?” 
Äänensävy oli teennäisen herttainen. Toinen käsi irtaantui mun otteestani, nousi taputtamaan härnäävästi mun poskeani.
”Mikä saa sut luulemaan, etten mä vain ollut sun ystävä silloin, kun siitä oli mulle hyötyä ja kadonnut heti, kun susta tuli tarpeeton?” Mion ääni oli pistävä hunajaisuudessaan, sen silmissä hohti palava katse. Toinen käsi riuhtoutui yhtä päättäväisellä liikkeellä irti mun otteestani.
”Mikä saa sut edes harkitsemaan, että mä olisin oikeasti välittänyt susta ystävänä yhtään? Koskaan?”
Mä näin sen silmissä odottavan, lähes maanisen kiillon. Sen katse porautui palavana mun silmiini toivoen näkevänsä jotain särkyvää. 

Mio oli todellakin kaikkea muuta kuin Karo. Se ei ollut helppo, ei ymmärtäväinen, ei rakastava. Se ei todellakaan ollut unelma, vaan pikemminkin painajainen. Mutta siinä missä Karo nukutti mut, kyllästytti ja turrutti mun haluni, Mio sai mun vartaloni eloon, sai nivuset tuleen, sai mut tärisemään tunteista ja mielihaluista. Se oli haastetta haasteen perään, täysin mahdoton, mutta mä halusin sen. Mä olin halunnut sen jo siitä hetkestä, kun olin nähnyt sen luokan edessä strutsin sulka hiuksissa, hain hammas kaulalla. Hieman eri tavalla tietenkin silloin. Alussa kyse oli ollut pelkästä ystävyydestä, mutta jossain vaiheessa se oli muuttunut syvemmäksi mun puoleltani. Milloin? En ollut itsekään täysin varma. Se sai mut syttymään, sai mut tuntemaan olevani elossa ja sai mut vahvemmaksi. Se pystyi rikkomaan mua sanoillaan, viiltämään syvemmältä kuin kukaan, mutta samalla se tahtomattaankin vahvisti mua. Tappelu tappelulta mä kestin enemmän, pääsin lähemmäs sitä kuin se olisi tahtonut päästääkään.

Ne satunnaiset panot, viikonloppujen viihteet, ihastuneet tyttörukat eivät tunteneet Mioa lainkaan. Ne näkivät siitä vain roolihahmon, prinssin valkealla ratsulla, jota Mio halutessaan osasi näytellä niin taitavasti, että teki ihan kipeää ajatella, ettei se oikeasti ollut sellainen. Mio kykeni esittämään hurmaavaa, huomaavaista ja unelmaa niin kauan kuin siitä vain oli sille jotain hyötyä. Se oli mestari huijaamaan, teeskentelemään ja juonimaan. Se oli ja hengitti rakkausromaanien herra Oikeaa niin kauan kuin se sai tytön sänkyyn ja sen jälkeen se läväytti tylyt sanat kasvoille ja särki kaiken täysin yllättäen. Tyttöraukat miettivät silmät kyyneleistä sumentuneina mitä niiden täydelliselle poikaystävälle oli tapahtunut, eivätkä voineet tajuta, että se sydämetön paskiainen, joka lateli ne ilkeät sanat ilmekään värähtämättä, oli itse asiassa aidointa Mioa, jota ne olivat koskaan kohdanneet.

Mä tunsin sen Mion paremmin kuin kukaan. Mä olin nähnyt Mion pahimmillaan. Mä olin kuullut siltä todennäköisesti satuttavimmat sanat, kokenut sen myrkyllisimmän mulkaisun, sen nyrkit iskeytymässä mun rintakehääni, leukaani, kasvoja vasten. Mä olin nähnyt tyhjän katseen ja hengettömän ilmeen sen huumeriippuvuuden aikoihin.
Mutta mä olin myös nähnyt sen silmät sirpaleina, nähnyt salattuja kyyneliä sen poskilla sen maatessa Turtles-peiton alla, mä olin nähnyt sen kontrollin säröilevän, mä olin nähnyt sen nauravan aidosti meidän lapsuuden seikkailuiden tiimellyksessä, mä olin nähnyt sen kiljuvan riemusta jääkiekkopeleissä, elävän jalkapallosta, juoksevan metsästämässä sudenkorentoja kesäisin. Mä olin nähnyt sen kokonaisuutena ja kaikesta näkemästäni huolimatta ja kaiken näkemäni vuoksi mä en kyennyt elämään ilman sitä. En enää. Mä olin päässyt liian lähelle, mutta silti jäänyt liian kauas, että voisin enää perääntyä. Mä halusin oppia tuntemaan sen uudelleen niin hyvin, kun olin joskus tuntenut. Ja mä tiesin, että olin tuntenut sen ja tiesin, että se oli välittänyt.   

Ainoa keino Mion suojakuorien alle pääsemisessä oli pelata samaa peliä sen kanssa, varastaa Afrikan tähdessä rahaa aina, kun toisen silmä vältti, rohmuta hävyttömästi ylimääräisiä kiinteistöjä Monopolissa.
”Kerro mulle mitä hyötyä sulla siitä olisi ollut. Mitä hyötyä on tuntea seitsemän vuotias ipana, jonka isä on hylännyt, jolla on jo entuudestaan maailman mustasukkaisin ystävä ja jolla ei ole edes haita lemmikkinä? Kerro mulle mitä sä siitä koskaan hyödyit”, mä painostin elovenapoikaa ääni tuskastumisesta paksuna. Miksei se voinut myöntää mitään? Antaa edes pikkiriikkisen periksi, sillä me molemmat tiedettiin, että se oli oikeasti välittänyt musta pienenä. 
Mio soi mulle pitkän, välinpitämättömän katseen ja puhalsi härnäävästi pellavahiuksia silmiltään. 
”Mä olin juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle, eikä mulla ollut lainkaan ystäviä. En kai mä olisi nyt kieltäytynyt, kun sä tulit oikein tyrkyttään ystävyyttäs mulle?”
Se oli tunkenut mun otteestani vapautuneet kädet farkkujensa taskuihin ja nojasi laiskanoloisesti painollaan vasemmalle jalalleen. Olemus oli niin helvetin itsevarma. Voittamaton ja läpäisemätön.
”Ja sitä paitsi kaikki meidän luokalla piti susta ja tahtoi olla sun ystäviä. Totta kai mä valitsen sellaisen ystäväkseni, josta on mulle eniten hyö -”
”Lopeta!” mä ähkäisin haavoittuneella äänellä, alahuuli värisi hieman.

Mä tiesin, ettei asiat olleet niin. Miokin tiesi. Me oltiin oltu ystäviä, oikeita sellaisia. Mutta kun se esitti asian noin, varmana ja määrätietoisena, pieni ja vihlova epäilys luikerteli väkisinkin mieleen. 
”Sulla oli ehkä paljon ystäviä, mutta kuutosjengillä oli enemmän vaikutusvaltaa meidän koulussa ja-”
Käsi läimähti vaalean pojan suun eteen tiukkana ja vaativana katkaisten sen vahingoniloisen puhetulvan. Mä en halunnut kuulla! Mä en halunnut kuulla sen valheita! Mä en halunnut sen tahraavan meidän ystävyyden muistoja. Miten se kehtasi riistää ne kaikki lapsuuden hetket multa? Miten se uskalsikin väittää telttaretkiä kesäöisin, linnaketta luokan perällä, kippurassa nauramista, kepposia naapureille vain teeskentelyksi? Miten se pystyi?
”Nyt pidät helvetti sen pääs kiinni.”

Mä en edes huomannut kuinka lähellä me oltiin toisiamme, kunnes yhtäkkiä tajusin mun melkein hengittävän kiinni omaan kämmenselkääni, joka peitti yhä Mion suuta pojan tehokkaista vastusteluista huolimatta. Hetken mä mietin miksei Mio vain voinut riuhtaista itseään musta kauemmas, kunnes tajusin toisen käteni karanneen sen alaselkään ja pitävän poikaa siten paikoillaan. 
Mion silmät olivat pakkasyötä, kipristelevän tummaa sinistä. Se henki pelkkää raivoa sen mulkoillessa mua murhaavasti ja sihistessä jotain myrkyllistä mun kämmentäni vasten. Mä irroitin otettani varovaisesti vain sen verran, että pystyin samaan selvää sen sanoista.
”Vitun paskiainen. Jos sä vielä kerran kehtaatkin keskeyttää mut kesken puhumisen, mä teen susta eunukin”, Mion ääni oli vaarallisen matala ja lähes tärisi mun röyhkeyteni johdosta.
Mä tuijotin sitä takaisin suoraan silmiin. En tarvinnut enää nenänvartta turvakseni. Katseesta muodostui kutkuttavan intensiivinen, jotain sellaista, joka tuntui kuuluvan vain meille kahdelle.
Mion hengitys kutitti mun kättäni, sen muutaman sentin päässä oleva vartalon lämpö hohkasi houkuttelevana. Mun kurkkua tuntui yhtäkkiä kuivaavan. Huulia kihelmöi, ihoa poltteli. Sormet painuivat tiukemmin toisen pojan alaselkään.

”Mä en keskeyttäis sua, jos sä kerrankin puhuisit jotain muuta kuin paskaa”, mun ääni kuulosti käheältä, tummalta.
Mion silmät kavenivat uhkaaviksi viiruiksi ja kohotti kätensä tyrkätäkseen mut irti itsestään, mutta jotenkin ne kädet unohtuivat puoliväliin ja jäivät lepäämään mun olkapäilleni. 
”Mä puhun ja teen mitä ikinä haluan, eikä sulla ole sananvaltaa siihen”, Mio sähisi kuin kissa jota oli vedetty hännästä.
Pakkanen sen silmissä kiristyi. Huulien viiva tiukkeni ja päivettynyt iho oli hieman kalvennut kiukusta.
Mä siirsin käteni vihdoin sen suun edestä, sillä Mio näytti hetken siltä kuin olisi aikonut purra mun sormet poikki ja karkotin sormeni turvallisemmille seuduille. Ne päätyivät toisten seuraksi alaselkään. 
”Arvaa vaan olenko mä huomannut. Sä teet mitä haluat ja paskat piittaat muista. Sä pilaat mun muistot meidän ystävyydestä parilla sanalla, sä tuhoat mun ainoan vakavan seurustelusuhteen olankohautuksella! Sä helvetti vaihdat joukkuetta tosta noin vain, etkä edes vaivaudu ilmoittamaan! Sä nait puskissa jotain puolituntemattomia lainkaan ajattelematta!” 
Tylpät kynnet painautuivat tummanpunaisen neuleen läpi vaalean pojan ihoon vaativasti, omistavasti. Sanat tulivat kiukun, turhautumisen ja epätoivon sekaisena kivahduksena ja niiden purkauduttua ulos mä tunsin oloni hengästyneeksi. Hengästystä seurasi pieni katumus, että olin mennyt antamaan niin paljon pääni sisällä pyörivistä ja mua piinaavista ajatuksista toiselle. Varsinkin, kun se voisi käyttää niitä niin helposti mua vastaan. Avautuminen humalassa ei kannattanut koskaan, varsinkaan kun vastapuolena oli Mio Kelovaara.

Kiukun takaa tunkeutui muita tunteita Mion puhtaansinisiin silmiin, päällimmäisenä uteliaisuus. Se soi muhun tutkivan, läpitunkevan katseen ja näytti löytävän jotain, koska se hymyili.
”Sä olet mustasukkainen”, se ei ollut mitenkään kysyvä tai epävarma, se oli toteava.
Sen keskikesän auringossa kimaltavien pellavakutrien välistä pilkotti kuusenneulasia, mä huomasin ja jotain lämmintä ja pehmeää yhtyi mun turhautumiseen. Mä tiesin, että Mio odotti kiireistä kieltämistä ja vakuutteluja siitä, etten mä todellakaan ollut mustasukkainen. Mä en aikonut olla niin arvattavissa.
Mun otsani painautui hellästi toisen pojan otsaa vasten sotkien pellavan lakritsaan. Nenänpäät hipaisivat kevyesti toisiaan. Mion hengitys kutitti kämmenen sijaan mun huuliani. Pirullinen hymy häivähti mun huulillani, kun nojaudun vielä lähemmäksi.
”Entäs jos mä olenkin? Entä, jos mä en halua sun toimivan valmentajana kenenkään muun kuin mun kanssani?”
Vedin kevyesti toisen pojan vartalon omaani vasten ja vasta tuntiessani sen ihon polttavan paahteen vaatteidenkin lävitse, tajusin kuinka paljon olin ikävöinyt sitä aivan kiinni mussa.
”Entä jos mä en kestä ajatusta susta jonkun muun kanssa? Entä jos mä mietin lakkaamatta miltä tuntui suudella sua?” mä kuiskasin huulet kiusoittelevasti aivan kiinni sen suupielessä. 
Hymähdin tyytyväisesti tuntiessani toisen vartalon värähtävän hieman omaani vasten. Mio kuitenkin kokosi itsensä nopeaa ja oli mukana leikissä.
”Ai oletko sä suudellut mua? Mä kun kuulin yhdeltä hyvin luotettavalta taholta, ettei sellaista ole koskaan tapahtunut”, Mio muka ihmetteli kovinkin hämmästyneenä, huulet hipaisten kiusoitellen mun poskeani. 

Mä käänsin päätäni aavistuksen verran niin, että meidän huulet kohtasivat. 
”Kai mäkin saan joskus puhua paskaa vai onko se sun joku yksinoikeus?”mumisin sen huulia vasten.
Mion huulet kaartuivat mun omiani vasten virnistykseen ja silmät välkehtivät. Kun se sitten näykkäsi härnäävästi mun alahuulta hampaillaan, se olikin mulle hieman liikaa. Mä syvensin huolettoman huulten kosketuksen suudelmaksi painaen huuleni vaativammin Mion omia vasten, hamuten niiden pehmeyttä, maistaen alkoholin ja popcornit niiden pinnalta. Mio ynähti kevyesti suudelmaan ja vastasi mun riemukseni halukkaasti takaisin. Sen kädet liikkuivat mun vatsallani, sormet uteliaina t-paidalla. Ja aivan äkkiä t-paidan alla. Sormenpäät polttomerkitsivät mun kuumaa ihoani ja olin varma, että niiden hipaisuista jäisi ikuiset jäljet. Kosketus sai mut värisemään suudelmaan ja kielen karkaamaan aivan itsekseen toisen pojan suuhun. Mion kieli vastasi mun omani kosketukseen ja siitä tuli jälleen kerran yksi meidän lukuisista valtataisteluista. 
Kielien mittelöinnin tuoksinnassa mun käteni kiinnostuivat maissintähkänvaaleista kutreista ja sukelsivat pehmeiden hiussuortuvien sekaan pörröttäen niitä kevyesti niin, että kuusenneulaset varisivat mun käsivarsille.

Mun oloni oli lähes kuumeisen houreinen toisen pojan alkukantaisen lämmön ympäröidessä mut ja mä huojahdinkin hieman tasapainottomana toista poikaa päin. Mion kädet päätyivät mun käsivarsilleni, pitämään mua pystyssä. Mä naurahdin Mion huulia vasten, ja suudelma pehmeni jälleen kerran kevyeksi huulien kosketukseksi. Me tuijotettiin toisiamme silmiin hikiset otsat toisiinsa liimaantuneina. Niin läheltä, että meidän silmät meni kieroon, kun yritettiin tarkentaa katsetta.
”Älä vaihda joukkuetta”, mä pyysin Mion huulia vasten.

Mun sormet kaappasivat Mion omat ja puristin niitä tiukasti. Se puristi takaisin ja mä tulkitsin sen myöntäväksi vastaukseksi.

”Missä vitussa se voi olla?”
”En mä vain tiedä. Se vaan katos ihan yhtäkkiä. Karo sanoi et se meni käymään kusella mut sit sitä ei löytynytkään enää mistään.”
 
Äänet särkivät meidän kesäöisen maailman. Lintujen sirkutus taukosi hetkeksi niiden jäädessä kuuntelemaan huolestuneita ihmisiä. Alkamaisillaan ollut toinen suudelma hyytyi huulille. Silmät laajenivat melkein toisissaan kiinni. Sormet karkasivat toistensa lomasta.

Mä ja Mio vetäydyttiin ripeästi toisistamme irti ja katsahdettiin säikähtäneenä ympärillemme. Mio näytti hetken jänikseltä rekan ajovaloissa ja mä olin lähes sataprosenttisen varma, että näytin täsmälleen yhtä pelästyneeltä. Kun Mikko ja Jani sitten pöllähtivät metsikön kätköistä meidän eteemme hiekkatielle, mä en osannut sanoa kuka näytti kaikkein järkyttyneimmältä.
Mä näin kavereideni katseiden kulkevan meidän pölläytetyissä hiuksissa, punehtuneissa huulissa, kiiluvissa silmissä ja meinasin kuolla häpeästä. Ne tiesi mitä me oltiin juuri tehty. Voi helvetti.

”Saatana. Ne on tapellu taas”, Jani puhahti.
”Oisit pyytäny meidät mukaan, jos meinasit hakata ton säälittävän kusiaisen”, Mikko murahti tappelunhaluisesti.
Mä huokaisin helpotuksesta ja tunsin syvää kiitollisuutta siitä, että Mikko ei voisi kuunaan päivänä edes harkita sitä mitä me oltiin juuri tehty Mion kanssa. Se mieluummin uskoisi mun vaikka tappaneen meidän koko valmennettavan kersajoukkion kuin suudelleen Mioa. 
”Kaikki tekosyyt sä Mikko käytätkin päästäkses lääppimään mua”, Mio kehräsi vittumaiseen sävyyn, posket yhä meidän suudelmista hieman punehtuineina. 
Mä käännyin mulkoilemaan sitä varoittavasti, mutta oli vaikea olla sille kiukkunen, kun se näytti niin vastustamattomalta hiukset ihan sekaisin, huulet käytettyinä ja posket punaisina. Hetken mun olisi tehnyt mieli syöksyä suutelemaan sitä uudestaan, mutta sitten muistin, että meillä oli seuraakin. Seuraa, jos toinen otti pari uhkaavaa askelta mun suutelukumppania kohti kädet nyrkkeihin puristuneena.
”Mähän en suhun koskis edes pitkällä tikullakaan! Ties mitä tappavia tauteja saisin”, Mikko jyrisi.
”Kieltäminen on ensimmäinen askel kohti pakkomielteen myöntämistä”, Mio hymyili säteilevästi niin, että sen helmenvalkoiset hampaat välkehtivät.

Mikko karjaisi jonkun sotahuudon tapaisen ja hyökkäsi Mion suuntaan nyrkit ojossa. Sen nyrkit olivat melkein löytämässä kohteensa, iskeytymässä Mion leukaan sellaisella voimalla, etten mä uskonut sen pystyvän pysäyttämään niitä ajoissa mun syöksähtäessä puolustavasti Mion eteen. Mikko olikin taitavampi kuin mä olin luullut, sillä nyrkit pysähtyivät ilmaan aivan mun kasvojeni eteen kuin näkymätön seinä olisi estänyt niiden liikkumisen.
Hetken niin Mikko kuin Jani tuijottivat mua hölmösti suut apposen ammollaan kuin mä olisin Mion pelastamisen sijaan päättänytkin hieman vilauttaa. Mikko näytti toipuvan ensin ja katsoi mua täysin puusta pudonneen näköisenä.
”Siis mitä- mitä sä oikein teet? Etkö sä kuullut mitä se sanoi? Miten sä voit... voit... puolustaa tota?” Mikko sylkäisi ”puolustaa”-sanan suustaan kuin pinaattikeiton kersana.

Mikko soi sarjamurhaavia katseita mun olkani yli mistä päättelin Mion hymyilevän erittäin vahingoniloisesti takaani. Nipistin varoittavasti sitä kyljestä Mikon ja Janin keskittyessä toljottamaan mua luukut auki. 
”En mä puolusta sitä. Mä en vain halua, että sä joudut vaikeuksiin. Tule, lähdetään”, mä yritin ja aloin puskea Mikkoa metsikön suuntaan, jotta se ei keksisi jyrätä muakin alleen Mion hakkaamisvimmoissaan.
”Mutta itsekin tappelit sen kanssa!” Mikko urahti kuin lapsi, joka oli saanut yhden karkin vähemmän kuin toinen. 
”Mulla on huono olo ja oksennan kohta sun päälles, jos ei lähdetä”, uhkailin ja puskin Mikkoa painokkaammin kuusien luo yrittäen saada sen ajatukset muualle Mion rökittämisestä ja mun ritarillisuudesta vihamiestäni kohtaan. 
Mikko tuntui vihdoin myöntyvän, kun esitin kovinkin pahoinvoivan näköistä ja lähti nyreänä marssimaan pusikon uumeniin luoden aina silloin tällöin tappavia katseita Mion suuntaan. Mäkin käänsin katseeni vielä kerran elovenapoikaan, ennen kuin hukuin juurakkoon. Se hymyili mulle salaliittomaisesti niin kuin silloin joskus pienenä, kun meillä oli ollut yhteisiä salaisuuksia. Mä hymyilin takaisin.



-0-0-0-0-