Mio ja Pyry vihaavat toisiaan. Sen tietävät kaikki aina Kultapuiston lukiosta Hiekkasaareen asti. Kesä tuo kuitenkin yllättäen pojat yhteen, ja Pyry joutuu tahtomattaankin arvioimaan uudelleen inhoaako vihamiestään aivan niin paljon kuin on vuosikaudet vannonut.

Osa 15



ALWAYS IN YOUR SHADOW



OSA 15



Mio yskäisi jääkiekkopaitansa hihaan. New York Times ei hievahtanutkaan. Mio kilisytti haarukkaansa tahallaan posliinilautasta vasten. Punatuilla huulilla vilahti tympeä mutristus, mutta  ranskalainen punaviini ehti sulattaa sen, ennen kuin sitä pystyi laskemaan oikeaksi reaktioksi.
Karitsanliha pyöri hopeareunaisella lautasella. Huokaus. Porkkanan seivästys. Raskaampi huokaus.
Mustikkasilmäinen poika kohotti katseensa ja – ei mitään. Ainoa, joka välitti oli tärkeännäköinen amerikkalaismies lehden sivulla, joka tuijotti suoraan Mioon hymyillen täydellä hammasarsenaalillaan.
Jos teeskentelisi saavansa sairaskohtauksen, ruokamyrkytyksen huonosti paistetusta lihasta, tuupertuvansa lattialle, huomaisikohan kumpikaan? Kääntäisiköhän isä vain sivua sanomalehdestään, kaataisiko äiti vain ylimääräisen lasillisen viiniä?
Jos joku ilta Mion penkillä istuisikin joku aivan muu tai ei ketään, tajuaisivatko ne edes?
Mio yritti kertoa koulupäivästään, kympistä historian kokeessa. Isän kulmat rypistyivät ärtymyksestä, sormet jännittyivät sanomalehden ympärillä ja pörssikursseista kertovan artikkelin takaa kuului keskeytyksestä tympääntynyt murahdus.
Nuori poika vilkaisi äitiinsä, kysyi halusiko tämä nähdä koepaperin. Vaalea, kivettyneen näköinen nainen hymähti, käski Mion noutaa jääkaapista jälkiruuan.
Jääkiekkopaitainen poika nousi hitaasti pöydästä ja suunnisti hakemaan panna cottan keittiöstä. Ohittaessaan vanhempansa pojan vallitsi hetkeksi mielihalu huutaa, tönäistä viinipullo kumoon, ilmoittaa lopettavansa ranskan opiskelemisen, väittää ottaneensa tuntemattomalta sedältä karkkeja, toivoa olevansa adoptoitu, mitä vain, jotta olisi edes hetken verran tuntenut elävänsä. Kireän näköisissä rystysissä ja punahuulien turhautuneessa viivassa oli kuitenkin jotain varoittavaa, eikä poika lopulta sanonut mitään. Ei vaikka hänen sisimpänsä huusi huomiota, edes katseenpuolikasta, ettei olo olisi kuin olemattomalla. Sanaakaan sanomatta hän laski jälkiruokatarjottimen pöydälle ja nosti katseensa jälleen hymyilevään amerikkalaismieheen inhoten tämän virheettömiä hampaita ja ennen kaikkea sitä, että tuo paperinen mieskin oli luultavasti tärkeämpi vanhemmilleen kuin hän.


-0-0-0-


Pyry:


”Mitä sä täällä teet?” oli ensimmäinen asia, joka pääsi ulos mun suustani Karon kiikkuessa alas katsomosta mua tervehtimään. Sen askel askeleelta kirkastuva hymy tuntui syyllistävän mua kaikella sillä lämmöllään ja tuovan kaikki ne tarkasti salatut tunteet pintaan. Me ei oltu sovittu näkevämme tänään, ja mä olisin todellakin muistanut, jos me oltais puhuttu jotain Karon ilmestymisestä kersojen treeneihin. 
”No mitäpä luulet? Tulin tietty moikkaan sua, pöhkö”, Karo vastasi naurahtaen, ja ennen kuin mä ehdin millään tavalla reagoida sen sanoihin, se jo kiersi kätensä mun kaulani ympärille ja painoi mangonmakuisen suudelman mun huulilleni.
Mä kirjaimellisesti jäädyin sen kosketuksen alla kuin joku ujo neitsyt, ja hetken huomasin toivovani, että olisin kuin olisinkin sittenkin eksynyt sinne aikakoneeseen, joka olisi singonnut mut kesän alkuun. 

Karo ei ollut sieltä tyhmimmästä päästä ihmiskuntaa, joten sillä ei kestänyt kovinkaan kauan huomata kuinka ilmeisen epämukavaksi mun oloni oli muuttunut. Mangohuulet pysähtyivät omillani, ja hitaasti, lähes arasti koko tyttö irrottautui musta kauemmaksi. Hetken meidän välillämme häilyi jotain koleaa ja kirpeää kuin syksyn ensimmäiset enteet olisivat hiipineet muuten niin aurinkoiselle nurmikentälle. 
”Enkö mä ois saanu tulla?” äänensävy oli hiljainen, raastavan epäröivä, ja kun ne sen vihreät silmät  olivat yhtäkkiä niin suuret ja niin bambimaiset niin enhän mä nyt vaan voinut sanoa ei. 
”Tietenkin saat. Mä vaan en ehdi hirveästi huomioida sua, kun nää vikat harkat ennen leiriä on tosi tiukkoja aikataulultaan”, mä vakuutin ja puristin sen kättä pahoittelevasti.
Ja mä ihan oikeasti olin pahoillani. En siksi, etten ehtisi viettämään aikaa Karon kanssa, vaan siksi että mun olisi pitänyt olla sen poikaystävä ja kaivata sen seuraa, eikä pitää sitä tunkeilijana. Se oli vieras hetkessä, joka kuului vain mulle, Miolle ja kersoille ja niin kauhealta kuin se kuulostikin, mä en halunnut sitä sinne. Meidän harjoitukset olivat niitä ohikiitäviä hetkiä kesässä, jolloin Mio oli vain Mio, eikä jatke kuutosjengiä tai yksi kultapuistolaisista, enkä mä ollut valmis jakamaan niitä hetkiä muiden kuin kersojen kanssa.
”No totta kai. Kyllä mä sen ymmärrän. Mä vaan halusin nähdä sut valmentamassa”, Karo vastasi  hymyn palatessa takaisin sen kasvoille ja saaden siten mut tuntemaan itseni maailman suurimmaksi kusipääksi. Ja se oli jo aika paha juttu ottaen huomioon, että Mio Kelovaara kuului samaan maailmaan mun kanssani. 

Mio myös kuului samalle kentälle mun kanssani, mikä teki tilanteesta entistä kamalamman. Siellä me kaikki oltiin: mä, mun tyttöystävä ja poika, jota olin suudellut, josta oli fantasioinut ja jota olin halunnut koko mun ja Karon seurustelun ajan. Mä en edes uskaltanut vilkaista Mion suuntaan nähdäkseni mitä mieltä se oli koko jutusta, sillä jos mä olisin erottanut edes pienimmänkin ripauksen tunnetta sen kasvoilta, mä olisin varmaan sortunut. Toisaalta mä en ollut myöskään valmis kohtaamaan sitä toista vaihtoehtoa, ettei sen kasvoilla näkyisikään mitään. Mä saatoin olla ihan vitun itsekäs, mutta mä halusin, että sitä hajottaisi edes vähän nähdä mut jonkun toisen kanssa.

Toinen ihminen jota en uskaltanut katsoa kovin pitkään silmiin oli Karo, koska mä pelkäsin, että se näkisi suoraan mun läpi ja tajuaisi kenet mä siltä kentältä olisin halunnut. Mun olisi tehnyt mieli vajota sen vihreän nurmen läpi, ennen kuin syyllisyys tukehduttaisi mut painavalla verhollaan. Mä en halunnut olla paskiainen, mä en halunnut olla pettäjä, mutta oli vähän liian myöhäistä katua nyt. 

”Kato, Max. Pyryllä on joku tyttö!”
Kentän laidalta kantautuva huudahdus havahdutti mut syyllisyyden kierteestäni, ja harhaileva katseeni paikansi nopeasti parkkipaikkojen suunnalta lähestyvän Joakimin ja pojan perässä harppovan Maxin. Joakim virnisti mulle leveästi jo kauempaa, ja niiden päästessä mun ja Karon kohdalle ne esittelivät osaamistaan ääniefektien saralla hukuttaen mun tervehdyksen erittäin äänekkäisiin ja vetisiltä kuulostaviin muiskuihin. 
”Te niin nukutte ulkona koko leirin”, mä ilmoitin poikien hiljentyessä hetkeksi vetämään henkeä pusuäänien välissä. 
”Jee, me saadaan valvoa koko yö ilman, että kukaan patistaa nukkumaan!” hihkaisi Max, ja mä mietin milloin meidän kersoista oli tullut noin kieroja. Sen täytyi olla Mion syytä.

Mion noustessa jälleen kerran ajatuksiini uskaltauduin viimein vilkaisemaan taakseni portaiden suuntaan, minne Mio oli jäänyt mun suunnatessa Karoa vastaan. Portaat olivat kuitenkin tyhjät, eikä vaaleaa poikaa näkynyt missään. Mä tunsin epämiellyttävää kipristelyä vatsassani, ja hetken mun olisi tehnyt mieli myöskin vain kadota siltä nurmikentältä ja piiloutua peittoni alle seuraavaksi vuodeksi. Tai kahdeksi.
”Onko tää sun tyttöystävä?” Max kysyi virnuillen ja selvästi valmistautuen uuteen ilmapusu-maratoniin.
”Näähän on aika söpöjä”, Karo kommentoi hymähtäen.
”Älä anna niiden huijata sua, ne on oikeasti pikkuhirviöitä. Joiden pitäisi olla jo vaihtamassa treenivaatteita päälle, että hus”, vastasin takaisin ja pukkasin varsin kehottavasti poikia pukuhuoneiden suuntaan.
”Kuitenkin jäätte tänne vaan nuoleen toistenne naamoja, kun me lähetään”, Joakim huudahti ansaiten riehaantuneen naurahduksen Maxin suunnalta.
”Pukuhuoneisiin. Nyt.”
”Plää, ilonpilaaja”, marmatti Max, mutta vihdoin pennut kuitenkin tottelivat mua ja lähtivät maleksimaan pukkareiden suuntaan keskenään vilkkaasti keskustellen. 

”Sori, välillä musta tuntuu, että me valmennetaan jotain marakattipesuetta”, huokaisin ääneen ja varmistettuani, että kersat todella päätyivät ihan sinne pukuhuoneisiin asti käänsin katseeni takaisin Karoon.
”Sulosia ne vaan oli”, se vastasi takaisin yhä hymyillen, kunnes jotain hieman kiusoittelevaa ilmestyi sen huulten kaareen.  
”Mä en tiennytkään, että sä tuut noin hyvin toimeen lasten kanssa”, Karo sanoi ja sen hampaat välähtivät kirkkaina hymyn voimistuessa nauruksi. Jos tilanne olisi ollut toinen, mä olisin ehkä saattanut nauraa mukana ja vitsailla olevani synnynnäinen isähahmo, mutta siinä hetkessä kaikki mitä sain aikaan oli hermostunut hymy, joka väreili hetken ajan epävarmana huulillani, ennen kuin kuoli pois. 
”Enpä nyt sanoisi niinkään”, naurahdin kiusaantuneena ja vaikka olinkin kesän aikana oppinut tuntemaan edessäni seisovan tytön odottamattoman hyvin, yhtäkkiä mulla ei ollutkaan mitään käsitystä siitä mitä mun olisi pitänyt sille sanoa. Se nauru ja lämpö Janin mummin maalaustalkoissa tuntui yhtäkkiä aivan toiselta maailmalta, toiselta ajalta, toiselta Karolta ja etenkin toiselta Pyryltä.

Kun sitten kuulin Vallen isän huikkaavan mua nimeltä parkkipaikkojen suunnalta, pakenin varsin kiitollisena kuuntelemaan sen mahdollisia leirimurheita, sillä niistä meidän kersojen vanhemmat olivat mua ja Mioa ahdistelleet viimeisen viikon ajan. Pysyttelin kiusaamassa Vallen isäparkaa ne vajaat kymmenen minuuttia, joiden aikana suurin osa ipanoista ehti ilmestyä paikalle. Viimeisten minuuttien aikana Vallen isä alkoi tosin näyttää jo hieman pakokauhuiselta mun kysellessä siltä kolmannen kerran olihan Vallella varmasti uimahousut leiriä varten, ja se luikkikin takaisin autoonsa varsin helpottuneen näköisenä kellon lyödessä tasan ja ipanoiden syöksyessä kentälle Mion paimentamana. 

Mio käskytti pennut tavaksi tulleelle alkulämmittelykierrokselle, ja sen liittyessä itsekin letkan jatkeeksi, mä näin tilaisuuteni tulleen. Lyöttäydyin enemmän tai vähemmän huomaamattomasti sen rinnalle joukon perälle ja sovitin juoksuaskeleeni vastaamaan sen omaa vauhtia. Oranssin vivahteinen ilta-aurinko kuvitti nurmikentän kauempana kohoavien kerrostalojen varjoilla, ja  hetken mun todellisuus oli ainoastaan täynnä maahan iskeytyviä nappulakenkiä, kersojen huudahduksia ja kesän paahtaman nurmen tuoksua. Ensimmäistä kertaa sitten kentälle saapumisen kykenin rentoutumaan, sillä Karo oli kaukana, myöhäisten auringonsäteiden piilottamassa katsomossa, ja kentällä oli ainoastaan pennut, mä ja Mio. Ja Mio oli mun vierelläni, niin lähellä, että  voisin estää sitä, jos se yrittäisi luikerrella ulos tästä keskustelusta. Sanoi se mitä sanoikaan tai vaikka olisi ollut sanomatta yhtään mitään, mä halusin puhua sille. Oli hyvin mahdollista, ettei Karon ilmestyminen paikalle hetkauttanut vaaleaa poikaa suuntaan tai toiseen, mutta jos näin oli, niin mä halusin kuulla sen suoraan siltä, enkä arvuutella sitä koko loppuillan. 


”Kestävyysharjoitus ensin?” mä sitten aloitin pureutuen jälleen kerran niin häikäisevän asiallisesti suoraan olennaiseen, että mun olisi tehnyt mieli potkaista itseäni päähän, jos vain olisin ollut tarpeeksi notkea kyetäkseni moiseen. Eiköhän tässä vaiheessa ollut jo korkea aika myöntää itselleni, että olin toivottoman surkea aloittamaan mitään vähänkään vakavampaa keskustelua. Varsinkin kun paras todiste kyvyttömyydestäni vaikeisiin keskusteluihin istui paraikaa katsomossa seuraamassa meidän harjoituksia. 
Mio käänsi katseensa hitaasti mun suuntaani, ja ainoa mitä pystyin erottamaan sen silmistä oli kerrostalojen langettamat varjot. 
”Pyry, me tehdään aikataulut sen takia, jotta sä lukisit niitä ja tarkistaisit sieltä ennen harkkoja, mitä me tehdään”, Mion ääni oli neutraali, oikeastaan täysin minkäänlaista tunnetta vailla, ja mä vihasin sitä sävyä, koska en saanut siitä niin minkäänlaista tarttumapintaa.

”Mä tiedän. Mä – mä vaan haluan puhua sun kanssa”, mä vastasin päättäen olla lannistumatta ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla. 
”Sähän puhut”, se huomautti takaisin. 
”No en. Tai siis puhun. Mutta. Mutta – mä ja Karo -”
”- ei kuulu mulle millään lailla”, Mio tokaisi painokkaasti ja ennen kuin mä ehdin sanoa mitään takaisin, se kiristi tahtiaan jättäen mut jälkeen.
”Mutta -”
”Ala tulla, ettei meillä mee koko tuntia lämmittelyihin”, sen ääni oli niin väritön, että hetken musta tuntui siltä kuin koko kenttä olisi ollut täynnä niitä kerrostalojen heittämiä varjoja. Me oltiin jo päästy niin pitkälle viime viikkojen aikana ja yhtäkkiä mun edessäni oli jälleen se muuri, jota mä en ollut varma osasinko ylittää. Mä tiesin, ettei mun olisi pitänyt syyttää Mioa siitä, sillä itsepä olin ongelmani aiheuttanut sotkeutumalla useaan ihmiseen samanaikaisesti, mutta mä en voinut olla purkamatta osaa turhautumisestani toiseen poikaan, sillä se ei antanut mulle mitään pysyvää itsestään, mihin olisin voinut tarttua. Se kyllä houkutteli ja kutsui, mutta mun yrittäessä päästä edes vähän lähemmäs sitä, se vetikin kaiken lupaamansa jälleen pois mun käsieni etäisyydeltä. 
”Miksi sä oot aina näin hankala? Etkö sä voi kuunnella edes hetken -”, epävarmuuteni ja ärtymykseni purkautui sanoiksi, jotka hukkuivat osaksi ipanoiden yllytyshuutoihin Alexin ja Vallen lähtiessä kisamaan nopeudesta, mutta Mion mun sanat kuitenkin tavoittivat.
”Mä haluan keskittää kaiken huomioni näihin viimeisiin treeneihin ennen leiriä, ja sä haluat jauhaa sun parisuhteesta ja  olen hankala? Onko tää taas jotain Pyry Lampelan ihan omaa logiikkaa?” 
Sen naurahdus oli kuiva, välipitämätön ja mahdoton tulkita.

”Sä oot ihan vitun vaikea taas, ja sä tiedät kyllä tasan mitä mä tarkoitan”, mä jatkoin painostamista, sillä jos annoin Miolle pienenkin aidanreiän niin se kyllä karkaisi sitä kautta ulos tästä keskustelusta heti, kun mun silmä vain vältti.
”En todellakaan tiedä”, Mio väitti vastaan, ja sen näennäisen tyyneyden alta alkoi jo löytyä vivahteita kireydestä. Se kovensi jälleen tahtia, mutta tällä kertaa mä olin ehtinyt ennakoida sen ja pysyttelin valmennusparini rinnalla ongelmitta.
”No anna mä sitten selitän. Mä en tiennyt, että Karo oli tulossa tänne ja me -”
”Ymmärrä nyt jo ettei mua kiinnosta vittuakaan sun kotileikkis.”
Enää Mion ääni ei ollut neutraali ja tunteeton, vaan se oli täynnä teräviä kulmia. Sen silmät syttyivät eloon, ja jokin siinä tuntemusten skaalassa muistutti mua siitä illasta, kun se oli kertonut vaihtavansa joukkuetta, ja yhtäkkiä mun olisi tehnyt mieli tarttua siihen kiinni ja olla päästämättä irti.

Mun mielitekoni jäivät kuitenkin vain suunnitteluasteelle, sillä ennen kuin ehdin alkaa pohtia toteutusvaihetta, Mio oli jo erkaantunut mun viereltäni ja suunnannut alkulämmittelyt  suorittaneiden penskojen luo. Sen jälkeen se olikin ollut koko lopputreenien ajan täysin mun tavoittamattomissani, sillä aina kun olin yrittänyt edes vähän virittää yhteyttä sen suuntaan, se oli vetänyt jonkun kersoista kilveksi meidän välillemme ja siten selvästi viestittänyt, ettei aikonut jatkaa keskustelua mun kanssani. Asiaa eivät olleet myöskään edistäneet meidän täysin tilannetajuttomat ipanat, joiden mielestä se, että olin raahannut tytön katsomaan treenejä oli ihmeellisin asia sitten Myytinmurtajien. 

”Pyry!”
”Pyry!”
”No?” kysyin huokaisten syvään.
Tiesin, etten saisi rauhaa, vaikka kuinka väittäisin penskojen jatkuvien kyselyiden tehneen mut kuuroksi.
”Mikä sun tyttöystävän nimi on?” Max hihkui.
”Mikä? Kerro!” komppasi Sami.
”Irmeli”, vastasin jo selkeän kyllästyneellä äänellä.
”Eikä! Oikeesti?”
”Pyry ja Irmeli ne yhteen soppii, huomenna mennään pussauskoppiin-”
Se sama tulkitsematon ilme oli palannut takaisin Mion kasvoille sen kuunnellessa penskojen epävireistä rallatusta, ja mä tiesin, ettei se ilme poistuisi enää tämän illan aikana. Vaikka mä kuinka pidin meidän hulluista kakaroista, sillä hetkellä mun olisi tehnyt mieli vain käskeä niiden pitää typerät naamansa ummessa.


-0-0-0-


Vihdoin ja viimein meidän ihan hemmetin kiusalliset treenit alkoivat lähestyä loppuaan, ja parkkipaikalle rupesi kerääntymään vanhemmista koostuvaa yleisöä. Aurinko oli ehtinyt jo laskeutua luonnonvalkoisten kerrostalojen taakse, ja sen viimeisen säteet yrittivät vielä kurottautua meitä kohti rakennusten takaa. Ilmassa väreili yhä viime viikkojen paahtavat helteet, mutta siihen liittyi myös hyppysellinen haikeutta, sillä luultavasti pari seuraavaa viikkoa tulisivat olemaan ne viimeiset lämpimät viikot. Ajatella, että kesä olisi kohta ohi. Minne se kaikki aika oli mennyt? 

Penskojen kirmatessa kohti uupuneen näköisiä vanhempiaan Mio lähti varmistamaan, että jokainen ipanoista päätyi oikean auton kyytiin, eikä yhdenkään alle. Kun suurin osa lapsista oli sitten istutettu turvallisesti takapenkeille, se jäi keskustelemaan Alexin vanhempien kanssa kuin sillä ei olisi ollut pienintäkään kiirettä. Selvästi se ei aikonut antaa mulle mitään mahdollisuutta puhua sen kanssa tämän illan aikana. Turhautuneena käänsin katseeni kohti katsomoa, jonka suunnalta mua vastaan asteli leveästi hymyilevä Karo, joka oli viimeinen asia, johon mulla oli sillä hetkellä voimaa keskittyä.
”Pyry, sä oot ihan mielettömän hyvä valmentaja!” se hihkui hymy täynnä auringon jälkihehkua ja tarrasi mua käsivarresta kiinni meidän suunnatessa kohti pukuhuoneita.
”Sanot vaan”, mä heitin takaisin, mutta mun naurahdukseni kuulosti vaisulta.

Pukuhuoneiden hämäryys tuntui virkistävältä kaiken sen oranssin jälkeen, ja mä hengitin kiitollisena viileää, joskin aavistuksen tunkkaista ilmaa keuhkoihini. Mun reppuni lojui yhdellä kuluneista penkeistä, ja mä lähes kuulin vesipulloni kutsun sen uumenista. 
”Ei kun ihan oikeasti. Noi lapset selvästi pitää susta”, Karo jatkoi ja mä tiesin sen olevan tosissaan. 
Miksi sen piti olla aina niin hemmetin huomaavainen ja kiltti? Tää kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa, jos se olisi edes joskus ollut ärsyttävä tai ajattelematon. Jos se olisi ollut edes vähän vähemmän raivostuttavan täydellinen tyttöystävä, mä olisin onnistunut sanomaan ne tarvittavat sanat jo aikoja sitten. 
”Karo, mä – ”
”Ja tiedätkö mitä? Mä oon niin ylpeä susta, kun jaksat sitä Mioakin, vaikka mä tiedän ettet sä voi sietää sitä.”

Koska mun elämäni oli näköjään päättänyt muuttua epäonnistumisien sarjatulitukseksi, niin totta kai Mio valitsi juuri sen samaisen hetken otolliseksi ajankohdaksi pelmahtaa sisään pukuhuoneisiin kuullen siten tietysti koko lauseen. Se pysähtyi kesken askeleen oviaukkoon ja jäi tuijottamaan meitä.

Mahtavaa.

Mun olisi tehnyt mieli lyödä pääni penkin puiseen pintaan ja lujaa. Tää ei voinu enää olla mahdollista. Miten mä aina onnistuinkin kusemaan asiani Mion kanssa? Joka kerta kun edes vähän onnistuin edistymään sen suhteen, jostain aivan puskista ilmestyi jälleen uusi ongelma meidän välillemme aivan kuin niitä ei olisi valmiiksi ollutkaan jo ihan riittämiin. 

Yritin saada Mion katseesta kiinni kuin vakuuttaakseni sen telepaattisesti siitä, ettei mikään Karon sanomasta ollut totta. Sen täytyi tietää se. Täytyi.Siniset silmät näyttivät epätavallisen tummilta pukuhuoneiden hämärässä, enkä mä pystynyt lukemaan niiden pimeyteen kätkeytyneestä pinnasta mitään tunteiksi tulkittavaa. Hetken me vain tuijotettiin toisiamme ääneti, kunnes hitaasti mua vastapäätä seisovan pojan huulille kaartui pieni, vinonsorttinen hymy. 
”Ei ollu tarkotus häiritä. Mä tulin vaan hakeen mun tavarat”, se huomautti lähes häiritsevän huolettomasti ja liikahti kohti laukkuaan kepeästi kuin ei suinkaan olisi yllättänyt meitä puhumasta siitä paskaa aivan hetki sitten.

Mä olin meistä se, joka sattui kuitenkin olemaan mustaa urheilukassia lähempänä, ja ennen kuin Mio onnistui haalimaan kassin itselleen, mä olin ehtinyt jo rynnätä tarraamaan laukun olkahihnoista kiinni. Nostin sen vaivattomasti penkiltä ja ojensin sen varovaisesti vaaleahiuksiselle pojalle yrittäen erottaa sen huolettomasta aktista edes palasen totuutta, mutta Mio piti katseensa tiukasti laukussa vastaanottaessaan sen multa. Se myös piti tarkasti huolen siitä, etteivät sen sormet osuneet lähellekään mun omiani kiertyessään hihnan ympärille.
”Nähdään”, se sanoi sitten ja ennen kuin ehdin pullauttaa suustani minkäänlaista vastausta, se oli jo pyrähtänyt ympäri ja painellut ulos pukuhuoneista.


-0-0-0-


Tiistain harkoissa kuilu mun ja Mion välillä leveni entisestään, sillä se ei vaivautunut katsomaan mua silmiin kertaakaan koko tunnin aikana. Kaiken huipuksi se aivan selkeästi vältteli suoraa kommunikointia mun kanssani niin paljon kuin vain kykeni ottaen huomioon, että meillä oli yhteisvastuu laumallisesta kersoja. Aina kun mä yritin aloittaa edes jotain keskustelua muistuttavaa, Mio varsin nopeasti löysi jotain erittäin ”tähdellistä” tehtävää, joka täytyi sen mielestä hoitaa välttämättä juuri sillä hetkellä, eikä se siksi kyennyt jäämään jaarittelemaan mun kanssani. Kun se oli kesken mun varsin sulavan välienlämmittely-yrityksen keksinyt lampsia tarkastamaan Kallen nappulakenkien kunnon tulevaa leiriä varten, mä tiesin, että se teki sen tarkoituksella.

Mio vältteli mua. Ja mä vihasin sitä. Mä olin tottunut suoriin ja rehellisiin välienselvittelyihin, joissa huudettiin ääneen kaikki se mikä sattui ottamaan päähän, mutta Mio ei ollut koskaan harrastanut samaa. Jo pienenä se oli ruvennut pitämään mykkäkoulua, kun sitä oli jokin asia ärsyttänyt tai se ei ollut saanut haluamaansa, eikä se ollut näköjään muuttanut tapojaan aikuistuttuaankaan. Se jos kuka oli tehnyt murjottamisesta aivan oman taiteenlajinsa, sillä jos Mio halusi olla hankala niin sehän oli sitä ihan täydellä kapasiteetilla. Välttelevä vastaus toisensa jälkeen se onnistui kiertämään kärsivällisimmänkin vastustajan hermot niin kireälle kelalle, että lopulta vastapuoli oli valmis tekemään melkein mitä tahansa vain saadakseen vaalean pojan jälleen puhumaan ja käyttäytymään kuin normaali ihminen.

Lopulta sen hiljainen torjunta kiristi munkin siiman niin tiukalle, että mun oli pakko piirittää se treenien jälkeen penskojen kadotessa sisään vaihtamaan vaatteitaan.
”Mio, onko kaikki ok?”
Mio ei näyttänyt noteeraavan mun kysymystäni millään lailla, vaan keskittyi sullomaan harkoissa käytettyjä palloja takaisin verkkokassiin kuin se olisi ollut yksi niistä sen elintärkeistä missioista Kallen nappulakenkien kohtalon lisäksi. Mä olin aukaisemassa suuni uudelleen tiedustellakseni aikoiko se vastata mulle kenties tämän viikon aikana, mutta samaan aikaan herra Valikoivasti Kuuromykkä päätti sitten viimein armahtaa mut vastauksella.
”Miksei ois?”

No miksiköhän? Ehkä siksi, koska sä käyttäydyt kuin hemmoteltu kakara, jonka karkkipäivä peruttiin, mun teki mieli sanoa ihan silkasta turhautumisesta, mutta tiesin, että se jos mikä olisi vain tuplannut vaaleahiuksisen pojan innon leikkiä puhekyvytöntä marttyyria.
”No – kyllä sä tiedät.”
Vihdoin Mio nosti katseensa palloista, joita se oli survonut sisälle kassiin ja kohotti mulle toista vaaleista kulmistaan.
”Ei. Mä en todellakaan tiedä.”
Mion asennossa oli jotain uhmakasta, joka muistutti mua entisestään siitä 8-vuotiaasta naperosta, joka oli saattanut mököttää tuntikausia, jos asiat eivät olleet menneet sen mielen mukaan. Mua olisi voinut ehkä naurattaa sen lapsellinen kiukuttelu, jos se ei olisi samalla ottanut päähän ihan vitusti.
”Ei miksikään. Ei yhtään miksikään”, puuskahdin sille antaen kaiken sen turhautumisen ja vitutuksen värittää mun äänensävyni ja ihan vain ollakseni kusipää potkaisin yhden nurmella lojuvista palloista kauemmaksi. 
”Hyvä. Mä meen nyt”, Mio vastasi takaisin ja tyrkkäsi vähemmän nätisti verkkokassin mulle.

”Mihin sulla muka yhtäkkiä kiire on?” huusin sen perään sen hylätessä mut yksin pallojen seuraan ja lähtiessä painelemaan kohti pukuhuoneita.
Mustiin nappulakenkiin somistautuneet jalat pysähtyivät kesken mielenosoitukselliselta näyttävän harppomisen, ja kun Mio kääntyi katsomaan mua, sen kasvoilla oli vihdoin jotain tunteen tapaista.
”Mulla on treffit”, se kertoi ja väläytti mulle yhden ehkä ilkeimmistä hymyistä mitä olin sen kasvoilla koskaan nähnyt, ennen kuin se asteli sisälle nyt jo selvästi paremmalla tuulella.
Mä saatoin potkaista vähän useampaakin palloa sen jälkeen. 

-0-0-0-

”On sulla joku”, informoin Mioa keskiviikkona meidän seuratessa pentujen harjoituspeliä. 
Leirin alkuun oli enää muutama hassu päivä ja meidän välirikosta huolimatta me oltiin saatu sovittua, että viimeiset harkat käytettäisiin niin tehokkaasti kuin vain mahdollista. Meidän maine valmentajina riippui siitä monenneksi me sijoituttaisiin leirin aikana järjestettävissä kisoissa, eikä me aiottu todellakaan tyytyä mitalittomaan sijaan. Tai no, Mio ei luultavasti hyväksyisi mitään muuta kuin ykkössijaa, mutta mä olin sentään hieman joustavampi. Hopea tai pronssikin kelpaisi.
 
Mun vierelläni seisova poika riisti katseensa tilanteesta maalilla ja kääntyi hitaasti, lähes laiskasti vilkaisemaan mua.
”Ai mikä?”
Kun mä olin sitten onnistunut tavoittamaan vaalean pojan huomion, en ollutkaan enää täysin varma miten halusin asiani sille esittää, sillä jos lähestyisin sitä väärästä kulmasta, voisin pahentaa meidän välejä entisestään ja no – meillä meni jo tarpeeksi huonosti valmiiksikin kiitos vain. Mä niin toivoin, että mä olisin ollut hyvä puhumaan ja lukemaan ihmisiä, sillä luulisi, että kaiken sen puhumisen jälkeen mitä mäkin olin elämäni aikana harrastanut olisin tullut edes vähän paremmaksi. 
”No ku sä oot niin – niin... etäinen”, töksäytin lopulta erittäin sulavasti, ja lähes välittömästi sanojen karattua huuliltani toivoin, että olisin voinut jotenkin kaapata ne takaisin.
Näköjään mun möläytyksestä oli sentään jotain hyötyä, sillä Miokin selvästi yllättyi siitä niin paljon, että se unohti hetken näyttää hapanta naamaa.
”Me ei olla oltu vuosiin läheisiä”, se huomautti sitten saatuaan kasvonsa takaisin kontrolliin, mutta jokin sen äänessä kertoi mulle, että olin lähestymässä sen mukavuusalueen reunoja.

Mä tiesin, että mun olisi pitänyt jättää asia siihen, sillä selvästi en ollut aikeissa edistyä Mion suhteen tällä taktiikalla, ja parempi olisi vain yrittää toivoa, että Mio joku päivä kyllästyisi äksyilemään. Ei sekään voinut mykkäkoulua ikuisuuksiin harrastaa, ja ehkä leiri viimeistään pakottaisi sen käyttäytymään sivistyneen aikuisen tavoin. Me kuitenkin tultaisiin jakamaan huone muiden valmentajien kanssa, eikä se voisi siellä mököttää kuin itsekäs pikkuipana. Eihän?

”Ollaanpa”, intin vastaan, ja näköjään päätin sitten itsekin taantua Mion tasolle lapsekkuudessa, ”Silloin ensimmäisen pelin jälkeen.”
Mustikansinisten silmien katse siirtyi takaisin kersojen valtaamalle nurmelle.
”Sä teit aloitteen.”
”Silloin juhannuksena”, jatkoin itsepäisesti, sillä nyt kun olin vihdoin löytänyt näkökulman johon pureutua, en aikonut luovuttaa ensimmäisen zombivastauksen kohdalla, sillä olin varma, että jos tarpeeksi puskisin niin saisin ärsytettyä sen oikeankin Mion pinnalle.

”Sä teit aloitteen silloinkin”, Mio huomautti, mutta nyt sen sanojen reunoilla oli jo ripaus puolustelua.
”No kyllä sä vaikutit olevan aika kiinnostunut vastaamaan takaisin”, yllytin ja pistin tyytyväisenä merkille, että vaalean pojan passiivinen esitys alkoi hiljalleen purkautua saumoistaan.
Sen katse rävähti takaisin kohtaamaan mun kasvoni, ja mä melkein pystyi tuntemaan sen silmien sinestä purkautuvan kiukun pistelynä poskillani. Iltapäivän lempeä kesätuuli tuntui yhtäkkiä melkein rätisevän mun sanojen luomasta jännitteestä.
”Se oli typerä hetken mielijohde. Ja mä olin kännissä”, Mio yritti hakea jälleen sitä tunteetonta sävyä, mutta sen silmät paljastivat sen. Se kyllä pystyi yhä puhumaan kuin se ei olisi välittänyt paskaakaan, mutta ne tunteiden eri sävyt sen silmissä olikin sitten toinen asia.

”Entä seuraava kerta?” mä en luovuttanut ja oikeastaan huomasin lähes salaa nauttivani Mion provosoimisesta, sillä mä sain vain hyvin harvoin olla meistä se, joka ajoi toista reunalle. Niin usein se oli Mio, joka oli niskan päällä joka tilanteessa, sillä se osasi hallita niin itseään kuin muita raivostuttavan taitavasti. Mutta aina silloin tällöin sekin lipesi kontrollissaan, ja musta oli vain virkistävää nähdä se välillä altavastaajana.
Mio taisi myös huomata muutoksen meidän rooleissa, eikä se selvästi pitänyt omastaan yhtään. 
”Seuraavaa kertaa ei tule”, se tokaisi haastavaan sävyyn takaisin yrittäen vaatia valtaansa takaisin.

Mä lukitsin katseeni sen kasvoihin yllyttäen sitä olemaan ensimmäinen, joka siirsi katseensa muualle. Etsin sisältäni sen intensiivisyyden, jonka olin tuntenut silloin juhannuksena, silloin suihkulähteellä ukkosen ympäröidessä meidät. Sen katseen, joka kertoi mun muistavan miltä päivettynyt iho mun sormien alla tuntui,  miltä sen huulet maistuivat painautuneena mun omiani vasten ja kuinka helvetin paljon enemmän sille halusin tehdä kuin vain suudella. 
”Eikö?” kysyin hiljaisella, pehmeällä äänellä kutsuen kaiken mun halun siihen yhteen nelikirjaimiseen sanaan. 

Vaalea poika mun vierelläni värähti. Ja laski katseensa.

”Kello on jo kymmentä vaille. Meidän pitää ehtii tehdä loppuvenyttelyt.”
Sen ääni oli sekasorto kontrollia, kiukkua ja hämmennystä. Mä virnistin.
”Lopeta.”
”Ai mikä?” kysyin viattomasti.
”Tiedät.”
”Mä en todellakaan tiedä”, heitin takaisin matkien erään nimeltä mainitsemattoman valmennusparini nykyistä suosikkivastausta.

-0-0-0-

”Voisit säkin vittu joskus vastata kännykkääs”, Mio tiuskaisi perjantaina saavuttuaan pukuhuoneisiin.
Mä nostin katseeni yllättyneenä tennareistani, joita olin juuri riisumassa jaloistani, ja kohtasin ovensuussa seisovan myrskynmerkin. Sen silmät väreilivät sähkönsinisen sävyisinä, ja musta tuntui siltä, että osa siitä sähköstä voisi vielä iskeytyä muhunkin, jos en olisi varovainen.
”Mitä?” 
”Arvaa mitä mä tein eilen koko helvetin illan?” vaaleahiuksinen poika sähähti ja ennen kuin mä ehdin heittää yhtään villiä arvausta kehiin, se oli jälleen äänessä.
”Ensin kuuntelin ihan vitun jännittävää luentoa Kallen allergioista, joita ei ollutkaan ihan vaan pari kappaletta, ehei. Sain istua tunnin kuuntelemassa kuinka se kakara ei saa tehdä suurin piirtein mitään muuta kuin hengittää ja sitäkin vain valvotuissa olosuhteissa.”
Mion sanaräjähdys jäi kaikumaan muuten vielä tyhjiin pukuhuoneisiin, ja sen kiukusta terävöityneet äänenpainot tuntuivat pongahtavan seinistä mun kimppuuni vain entistä kulmikkaampina.

”Ja siinä ei vielä edes ollut kaikki. Just kun olin selvinnyt Kallen faijasta niin eiköhän muutaman minuutin päästä soita Samin mutsi, joka oli yrittänyt saada sua kiinni, mutta herra ei sitten ollut päättänyt vastata puhelimeensa. Joten kiitos vitusti, että sain kuulla vielä puoli tuntia kuinka Samilla on taipumusta satunnaiseen yökasteluun. Ja unissakävelyyn. Joskus kuulemma molempiin samanaikaisesti.”
Mä yritin pitää naaman peruslukemilla, sillä tiesin kyllä, ettei Mioa kannattanut ärsyttää enää yhtään enempää, mutta mielikuva pitkin leirikeskuksen käytäviä kuseskelevasta Samista osoittautui lopulta liian pahaksi vastustajaksi ja pärskähdin avuttomaan nauruun. 

Mio pysähtyi kesken liikkeen kuin eläin, joka oli havainnut jotain uhkaavaa edestään ja sen silmät kaventuivat vaarallisesti.
”Ai sun mielestä tää on hauskaa, vai?” sen ääni tuli ulos jäisen tyyneen sävyyn, joka lupasi mulle lisää pakkasta oli mun vastaus mikä hyvänsä.
”No hei, Mio. Pakko sun on itekin myöntää, että on toi nyt aika hauskaa”, mä yritin sovitella, kun pahimmat nauruntyrskähdykseni olivat päässeet vapauteen.
Edessäni seisovan pojan kapeat huulet puristuivat yhteen tiukaksi, raivoa pidätteleväksi viivaksi, ja sormet kiertyivät entistä tiukemmin pitelemänsä hihnan ympärille.

”Mä en tajua miksi mulla pitää olla edes valmennuspari ku sä et selkeesti vaivaudu tekeen omaa osaa töistäs”, Mio sihahti ja paiskasi urheilukassin lähes väkivaltaisesti yhdelle puisista penkeistä. 
Tässä vaiheessa koko juttu ei naurattanut muakaan enää. Vitutti vaaleaa poikaa sitten kuinka paljon tahansa toimia vanhempien kriisipisteenä, ei se voinut väittää ettenkö mä tehnyt osuuttani kersojen suhteen. 
”No mä lupaan pitää tänään koko illan puhelimen päällä niin sä saat olla rauhassa”, mä koetin vielä tyynnytellä kiukkuilevaa valmennuspariani, vaikka alkoikin olla jo hyvin selvää, ettei sitä saisi lepytettyä tänään yhtään millään. 

”No hyvähän sun on nyt on luvata ku kaikki paskimmat tapaukset on hoidettu alta pois. Ei sieltä enää soita ku joku Joakimin mutsi, joka vaan kiittelee sua kun oot antanu sen pennun nuolla sun persettä koko kesän”, Mio jatkoi, eikä sillä ollut aikomustakaan rauhoittua. Se oikein haastamalla haasti mun kanssa riitaa niin kuin sillä oli tapana tehdä, kun jokin asia otti sitä oikein erityisesti päähän. Mun olisi pitänyt jättää se omaan arvoonsa, eikä antaa sen jälleen kerran houkutella mut mukaan kiukkunsa aaltoihin, mutta vaikka kuinka tunnistinkin sen tarkoitusperät niin se oli yhä edelleen ainoa ihminen, joka onnistui saamaan mut raivostumaan vain muutamalla tarkkaan valitulla sanalla. 
”Mikä sua oikein riivaa? Mä oon pahoillani, etten ehtinyt eilen puhelimeen, mutta en mä sille mitään enää voi. Ja nyt kun mä yritän jotenkin sovittaa sulle asian niin sä vaan hyökkäät entistä pahemmin mun kimppuun-”, mä ärähdin ja nousin tuohtuneena ylös penkiltä. 
”No pyysinkö mä muka sua sovittaan eilistä mulle millään lailla?”
”No et, mutta totta kai mä haluun tehdä osuuteni ja-”
”En mä halua sulta yhtään mitään, usko jo!” Mio huusi mun sanojeni päälle ja yhtäkkiä se olikin aivan mun edessäni. 
Sen kädet kohosivat mun rintakehälleni ja tyrkkäsivät mut voimalla kauemmas kuin mikään etäisyys ei olisi sille tarpeeksi.


Horjahdin yllättävän töytäyksen vuoksi pari askelta taaksepäin, mutta säilytin ihme kyllä kuitenkin tasapainoni.
”Mitä helvettiä, Mio?” älähdin toiselle pojalle puoliksi vihaisena, puoliksi täysin ymmälläni, sillä mulle alkoi käydä entistä epäselvemmäksi mistä me oikein riideltiin.
”Eikä halunnut muuten sun faijaskaan. Sekin lähti, koska ei tarvinnut sua!”, Mio sähähti seuraavaksi, eikä meidän tappelussa ollut enää virallisesti järjen hiventäkään. 
Mä yritin tarrata raivoavaa vaaleahiuksista poikaa kädestä rauhoittaakseni sitä edes hiukan, mutta se riuhtaisi itsensä närkästyneenä irti mun kosketuksestani.
”Ja Fanny. Ei sekään sua koskaan tarvinnut!” Mio jatkoi mesoamistaan, ja katse sen silmissä oli polttava kuin se olisi halunnut mun palavan elävältä.
Sana sanalta, katse katseelta mulle alkoi avautua, ettei tässä riidassa ollut kyse pelkästään siitä, että Mio oli joutunut päivystämään koko viime illan puhelimen ääressä. Itse asiassa mä aloin olla aika varma, että koko puhelinsessio oli vain ollut se ensimmäinen tuohen palanen aluillaan olevaan roihuun. 
”Mä en tajua, miten kukaan voisi tarvita jotakuta sellaista kuin sä-”
Mio ei ollut vieläkään lopettanut, mutta puolessa välissä se ääneen tarttui kummallinen rätisevä sointu, jonka syytä mä en osannut tunnistaa.

Mä sain vihdoin otteen edessäni räyhäävästä pojasta ja ennen kuin se ehti valmistaa äänensä uuteen huutokierrokseen, töytäisin sen kovakouraisesti vasten sen takana odottelevaa seinää. Mion selkä iskeytyi vasten vanhaa puuta, ja poika sihahti ääneen lautojen epätasaisten reunojen pureutuessa sen ihoon. Mun kädet painautuivat lautojen kaartuvalle pinnalle pellavapään molemmin puolin, ja hetken vain tuijotin seinää vasten piirittämääni saalista voimatta uskoa, mitä mun mieleni mulle sillä hetkellä väitti.

Ei se voinut olla totta. Ei voinut.

Mio yritti pyristellä tiensä ulos mun käsien loihtimasta vankilasta, mutta mulla ei ollut aikomustakaan päästää sitä vapaaksi nyt, kun kerrankin uskoin ymmärtäväni kieltä, jota sen kasvot ja vartalo puhuivat. Tarrasin sitä voimakkaalla otteella käsivarsista pitäen sen siinä aivan mun edessäni, jottei yksikään sen ele tai ilme olisi mennyt multa ohi. Mun tuijotus oli avuttoman intensiivinen kuin olisin pelännyt mun uuden, ihmeellisen oivalluksen katoavan, jos edes hetkeksi riistäisin katseeni vaaleasta pojasta. Ja ehkä jollain tavalla mä ihan tosissaan pelkäsinkin, sillä Mio oli nopea katoamaan roolin taakse. 

Voisiko se olla mahdollista?

Vai oliko tää jälleen kerran yksi Mion mestarillisista kusetuksista, keinoista manipuloida mua? Ei kai sekään näin taitava voinut olla?
 
Ymmärrys vaelsi hitain, harhailevin askelin kohti määränpäätään, mutta kun se vihdoin tavoitti mut, silmäni laajenivat kaikesta siitä tiedosta ja kaikesta niistä merkeistä, jotka olivat olleet aivan mun silmieni edessä, enkä mä ollut niitä siltikään huomannut.  
”Mä tiedän mikä sua vaivaa”, lausahdin hiljaa, uudenlaista varmuutta äänessäni. 

Mio mulkaisi mua jälleen kuin toivoen mun syttyvän tuleen, mutta tällä kertaa mä erotin siitä katseesta myös aivan erisorttista paloa. 
”No kerro toki. Mäkin haluan tietää sun uusimmat hullut teoriat.”
Mä nojauduin lähemmäs sen palon kutsumana, ja melkein huomaamatta päädyin niin lähelle toista poikaa, että meidän nenänpäät koskettivat toisiaan. 
”Sä olet mustasukkainen”, mä sanoin itsevarmasti.
Mio naurahti.
”Sä olet sekaisin.”
”Olenko?” mä kuiskasin kallistaen aavistuksen päätäni ja sormieni tiukka ote toisen pojan käsivarrella suli pehmeiksi, tyynnytteleviksi hipaisuiksi kuin olisin yrittänyt rauhoitella villiintynyttä eläintä. 

Mio osasi kyllä näytellä harvinaisen hyvin kylmää ja välinpitämätöntä, mutta mä huomasin sen punertavien huulien avautuvan aavistuksen raolleen siitäkin huolimatta, että sen kasvojen ilme yritti itsepintaisesti pysyä torjuvana. Eikä multa myöskään mennyt ohi sen tihentyvä hengitys mun poskeani vasten hipaisuiden muuttuessa tyynnyttelevistä vietteleviksi ja sormien karatessa pojan kyljelle. Kuin sumussa mä kumarruin entistä lähemmäs niitä ihan helvetin haluttavia huulia ja olin jo aikeissa suudella ne entistä punaisemmiksi, mutta mun aikeeni keskeytti äänekäs töminä pukuhuoneiden oven ulkopuolelta.

Siinä vaiheessa kun ovi läimähti auki kutsuen meluavat kersat sisään, vaalea poika oli jo ehtinyt tyrkätä mut kauemmaksi, ja se pieni, intensiivinen hetki oli paennut äänekkäiden penskojen tieltä vanhan puuseinän rakojen kätköihin.




-0-0-0-0-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti