Osa 2

ALWAYS IN YOUR SHADOW

OSA 2

Pyry:

Sonja istui koulun käytävällä, kun mä ryntäsin ulos viimeiseltä tunnilta. Sen kasvoille kohosi ilahtunut hymy, kun se näki mun tyrkkivän tieni sen luokse muiden yhtä innokkaasti vapautta odottaneiden oppilaiden lävitse. Mä kiskoin takkia päälleni samalla, kun kiiruhdin tervehtimään siskopuoltani.
“Moi, menikö matka hyvin?” mä kyselin hilpeästi ja ojensin Sonjalle käteni vetääkseni sen ylös pölyiseltä, vanhalta puupenkiltä, joita meidän koulun käytävät olivat pullollaan.
Sonja nyökkäsi hymyillen ja me lähdettiin kävelemään koulun ulko-oville päin. Ennen kuin me astuttiin ulos aurinkoiseen toukokuun iltapäivään, mä käännyin vilkuttamaan ystävilleni. Mikko nyökkäsi mulle hymyillen nopeasti, mutta Jani ja Peku olivat liian kiireisiä väittelemään jostain edes huomatakseen mua.

Aurinko paistoi jo niin lämpimästi, että mä en olisi edes tarvinnut takkia. Taivas oli kirkkaansininen ja pilvetön, eikä maassakaan ollut enää hiutaleenkaan verran lunta. Puiden lehdet olivat hiirenkorvilla ja erotinpa mä jopa yhden kitukasvuisen voikukan kauempana nurmella. Kesälomaan oli enää pari viikkoa aikaa, enkä mä olisi millään malttanut odottaa lomalle pääsyä. Koulupäivät alkoivat käydä entistä tuskallisemmiksi, sillä meidän koulurakennus oli sen verran alkukantainen rötiskö, ettei sieltä kannattanut mitään niin modernia kuin ilmastointia alkaa etsimäänkään. Kukaan mun luokkakavereistakaan ei ollut jaksanut keskittyä hiostavan kuumissa opetustiloissa, joten me oltiin vietetty koko tunti haaveilemalla opintoretkestä joen rannalle. Opettaja ei tosin ollut tukenut tätä vaihtoehtoa vaan oli pistänyt läkähtyneet oppilaat työskentelemään entistä ankarammin.

Hiekkasaaren lukiossa oli se etu, että lukion rakennus oli melkein keskustassa, joten meillä ei ollut kuin parin sadan metrin matka kaupungin suurimpaan ostoskeskukseen, jossa kaupungin nuorisolla oli tapana viettää aikaa. Me löntysteltiin kiireettöminä pääkatua eteenpäin ja annettiin auringon lämmittää meidän kasvojamme. Pari tuttua pyyhälsi vastaan, mutta oli liian lämmin, että olisi jaksanut jutella. Mä tyydyin nyökkäämään niille tervehdykseksi.

Mä hymyilin onnellisena ja vilkaisin Sonjaa. Mä tulin aina tosi hyvälle tuulelle, kun se tuli käymään meillä. Me ei nähty nykyään kuin muutaman kerran vuodessa ja se oli aivan liian vähän meidän molempien mielestä. Sonjan isä Esko ja mun äiti Katariina olivat eronneet kolme ja puoli vuotta sitten. Sen seurauksena Esko ja Sonja olivat muuttaneet Helsinkiin ja me oltiin jääty äidin kanssa tänne kahdestaan. Aluksi mä olin ollut todella onneton, sillä jälleen kerran mun perhe oli hajonnut. En mä kyllä Eskoon ollut koskaan ollut kovin kiintynyt, ehkäpä sen vuoksi, etten mä osannut oikein luottaa keneenkään mun isäni jälkeen, mutta Sonjan menetys oli ollut mulle todella raskasta.

Mun isä oli hylännyt mut, mun veljeni Johanneksen ja äidin jonkun entisen Miss Suomi perintöprinsessan vuoksi. Mä olin ollut silloin kahdeksan vuotta, kun isä oli lähtenyt. Pari päivää mun vanhemmat olivat vain huutaneet kuin hengen hädässä ja viskoneet tavaroita toistensa päälle. Kun mä olin seuraavana päivänä tullut kotia koulusta, kaikki isän tavarat olivat kadonneet. Sen jälkeen mä en ollut nähnyt isääni kertaakaan. Se oli lähettänyt mulle ja Johannekselle kerran joulukortin, mutta sitten siitä ei ollut enää kuulunut mitään. Mä en tiennyt missä se asui, mitä sille kuului tai oliko se enää edes yhdessä sen perintöprinsessansa kanssa. Joskus mua harmitti se, etten mä tiennyt isästäni enää mitään, mutta yleensä mä vain yritin unohtaa sen olemassaolon. Jos se joskus ottaisi muhun yhteyttä, mä en ollut varma halusinko mä jutella sen enää kanssa sanaakaan. Sillä oli ollut mahdollisuus silloin kauan sitten pitää meidän välit kunnossa, mutta eipä se ollut halunnut.

Äiti ei koskaan ollut näyttänyt mulle ja Johannekselle, että se olisi kärsinyt sen ja isän erosta. Se oli aina ollut hyväntuulinen, tomera ja kaiken lisäksi se oli jaksanut kuunnella mun huoliani. Mä olin kuitenkin aina silloin tällöin kuullut sen itkevän salaa huoneessaan. Niinä hetkinä mä olin inhonnut isääni enemmän kuin koskaan ennen. Mä olin vihannut sitä, koska se oli särkenyt äidin sydämen, hylännyt meidät ja unohtanut mut. Mä olin vannonut, etten unohtaisi sen tekoa koskaan, enkä taatusti antaisi anteeksi.

Yhtäkkiä salaiset itkemiset olivat kuitenkin loppuneet, ja mä olin nähnyt äidin hehkuvan aivan eri tavalla kuin ennen. Sen silmissä oli roihunnut liekit ja posket olivat punottaneet niin kuin kuumeisella. Se oli panostanut mun 11-vuotissyntymäpäiviin kuin ne olivat olleet jotkut vähän tärkeämmätkin pippalot. Se oli leiponut kakun, siivonnut koko huushollin ainakin kaksi kertaa ja ostanut niin paljon koristeita ja ilmapalloja, että me oltiin meinattu hukkua niihin.
Pari päivää ennen mun syntymäpäiviä äiti oli varovaisesti todennut, että mun syntymäpäiväjuhliin oli tulossa pari sen tuttua ja katsonut mua hiukan epävarmasti kuin peläten, että mä olisin nostanut siitä hirmuisen metakan. Mä olin vaan kohauttanut olkiani ja hymyillyt tyytyväisesti, koska se oli tietenkin tarkoittanut sitä, että mä saisin lisää lahjoja. En mä silloin ollut mitään osannut epäillä.

Esko ja Sonja olivat olleet aika hulvaton näky mun synttäreillä. Kymmenpäinen poikalauma oli tapittanut pientä tummakutrista tyttöä silmät suurina kuin tämä olisi ollut joku uusi mullistava keksintö. Monet olivat ruvenneet kiusaamaan mua, koska ne luulivat, että olin itse kutsunut tytön mun syntymäpäiville. Tyttövieras pojan syntymäpäivillä oli sen ikäisenä ollut paljon nolompaa kuin housujen repeäminen keskellä koulun eteisaulaa.

Suurimpien kiusaajien joukossa oli tietenkin ollut mun kaikkein parhain kaverini, Mio. Mio oli yllyttänyt muita laulamaan pussauskoppia mun ja Sonjan kunniaksi ja kujertanut tyytyväisenä valtavan polvissa asti roikkuvan lätkäpaitansa suojista, kun mä olin punertunut kasvoiltani tomaatin väriseksi ja karjunut täyttä kurkkua, etten olisi ikimaailmassa kutsunut typeriä tyttöjä mun synttäreille.

Vielä silloin mä en ollut huomannut minkälainen Mio oli oikeasti luonteeltaan. Mä olin vain ihaillut sitä pellavapäistä poikaa, joka oli aina kiidättänyt meidät uusiin seikkailuihin johtaen joukkoa sellaisella itsevarmuudella, ettei kukaan ollut uskaltanut urputtaa vastaan.
Kun Mio oli ensimmäisen kerran astunut meidän luokkaan, se oli vain heti ottanut koko ryhmän haltuunsa. Sillä oli käsittämätön taito puhua kaikki puolelleen ja se oli onnistunut silmänräpäyksessä hurmaamaan koko luokan. Mut se oli hurmannut kaikkein pahiten.
Se olisi pystynyt väittämään vaikka äiti Teresaa sarjamurhaajaksi ja kaikki olisivat uskoneet mukisematta. Sillä oli aina ollut ne suuret viattomannäköiset sinisilmät, joilla se oli napittanut muita alahuuli mutrussa ja se oli saanut kaiken haluamansa. Aina.

Pienenä Mio oli saanut uusimmat rattikelkat, Nintendot, turtlesit ja hämähäkkimiehet vanhemmiltaan. Se olisi saanut vaatteitakin vaikka millä mitalla, mutta se oli suostunut käyttämään ainoastaan lätkäpaitaansa, jota se rakasti yli kaiken. Yläasteella jokainen opettaja oli langennut pojan ansaan, kun tämä oli uskottavasti ja herttaisesti hymyillen selittänyt, kuinka sen olemattomalla veljellä oli ollut keuhkokuume ja Mion oli pitänyt jäädä hoitamaan pikkuveljeään vanhempien työkiireiden vuoksi. Opettaja oli tyhmyyksissään uskonut tarinan sanasta sanaan, vaikka Mio olikin varmasti viettänyt koko edellisen yön vetämällä huumeita kavereidensa luona, eikä siksi ollut jaksanut vaivautua kouluun.

Meidän vihanpitomme oli hieman rauhoittunut yläasteen alussa ja yleensä me tyydyttiin vain mulkoilemaan toisiamme pahasti. Vaikka mä olinkin vihainen ja loukkaantunut Miolle, se oli silti ollut mun paras ystäväni monta vuotta. Mikko oli ollut mulle hyvä ystävä myös, mutta en mä ollut sitä koskaan ihaillut niin kuin Mioa. Mä olin palvonut maata Mion kuraisten lenkkareiden juuressa ja toivonut, että mä saisin pitää parhaan kaverini vain itselläni. Siksi mun yläaste aika olikin pitänyt sisällään yhden jos toisenkin unettoman yön, jolloin ainoa mitä mä olin pystynyt ajattelemaan oli se, kuinka Mio tuhosi elämänsä huumeidensa kanssa aivan mun silmieni edessä, enkä mä mahtanut sille yhtään mitään.

Tai kyllä mä olisin mahtanut, mutta mä olin ollut liian ylpeä. Mun mieleeni palasi hetkeksi muisto yläasteen viimeiseltä vuodelta. Mä muistin Mion, jonka silmät olivat seisseet päässä, kun se oli horjunut mun edessäni ruoholäikät farkkujen polvissa ja hiekkaa hiuksissa. Mä irvistin itselleni. Jos mä olisin vain silloin niellyt edes tipan ylpeyttäni, meidän välit ei saattaisi olla aivan yhtä tulehtuneet kuin nyt. Mio ei olisi saattanut toimia niin kuin oli toiminut. Mutta mä en ollut vielä ollut valmis unohtamaan Mion tekoja ja sen jälkeen kaikki oli muuttunut vielä pahemmaksi ja vaikeammaksi unohtaa. Lähes mahdottomaksi antaa anteeksi.

Mä vilkaisin vierelläni kävelevään Sonjaan ja hymyilin hieman. Se oli mulle enemmän sisko kuin kukaan mun oikean isän ja bimboprinsessan tuottama mukula ikinä tulisi olemaan. Meidän ystävyyssuhde ei ollut ehkä alkanut hyvin mun synttäreillä tapahtuneen välikohtauksen vuoksi. Sonja tuskin oli ilahtunut, kun mä olin toitottanut koko juhlakansalle, että en ikinä enää haluaisi edes nähdä koko tyttöä. Mutta kun me myöhemmin ehdittiin tutustumaan toisiimme ihan kahdestaan, meidän välit alkoivat mennä parempaan suuntaan.

Sonja oli ollut aivan mielettömän hauska tyttö ja aina kun se ja Esko olivat kyläilleet meillä, mä olin kysellyt äidiltä innoissani, koska he tulisivat uudestaan. Äiti oli hymyillyt mulle lempeästi ja luvannut Sonjan ja Eskon vierailevan meidän luona taas pian. Ja yhtenä päivänä niiden ei enää tarvinnutkaan vierailla, koska ne muuttivat meille asumaan.

Mä muistan vieläkin sen päivän, kun meidän lattia oli kadonnut kymmenien matkakassien alle ja Sonja sekä Esko istuivat keittiön pöydän ääressä hengästyneinä, mutta tyytyväisen oloisina. Koko päivä oli ollut yhtä hälinää. Kravatteja lattialla, sukkia sohvalla ja uusia hammasharjoja meidän kylppärissä. Mä muistin, kuinka olin vienyt Sonjan pihalle keinumaan ja katsonut sitä hiljaa, kun se oli kuopinut maata vaaleanpunaisilla sandaaleillaan. Silloin mä olin tiennyt, että meistä tulisi erottamattomat.

Ja niin oli tapahtunut. Sonja oli ollut aina siellä, missä mäkin olin. Sonja ei ollut ollit tyypillinen barbien hiuksia kampaava, rusettipäinen tyttö vaan se oli rämpinyt mun perässäni läheisessä metsän pätkässä posket naarmuilla ja palmikot täynnä lehtiä. Se oli oikeastaan ollut aikamoinen poikatyttö ja siksi me oltii alettukin tulla niin hyvin toimeen. 

Hyvin pian Sonja oli tullut myös mukaan, kun mä olin mennyt tapaamaan kavereitani. Mikko oli pitänyt Sonjasta heti ensi näkemältä ja oli ottanut sen mukaan heti meidän leikkeihin leveä hymy huulillaan, mutta kaikki eivät olleet olleet yhtä innostuneita mun uudesta siskopuolesta. Mio oli istua nököttänyt kannon päällä alahuuli mutrussa, kädet puuskassa ja silmät sirrissä, kun me muut olimme juosseet metsässä kiljuen naurusta. Mio oli tehnyt heti selväksi, ettei se pitänyt Sonjasta, eikä tulisi koskaan pitämäänkään. Mä olin ollut todella loukkaantunut ja pettynyt, sillä mä olisin toivonut, että mun kaksi parhainta ystävää olisivat tulleet toimeen keskenään. Ja Mio oli murskannut mun toiveet pieniksi murusiksi.

Mä olin alkanut myös huomata, kuinka mä ja Mio oltiin alettu etääntyä toisistamme. Me oltiin nähty yhä harvemmin toisiamme, sillä Mio ei ollut halunnut olla missään tekemisissä mun kanssani silloin kuin Sonja oli ollut mun mukanani. Mion mielipiteet ja kiinnostukset olivat myös alkaneet muuttua. Vielä pari kuukautta sitten me oltiin kummatkin vihattu rinnakkaisluokkalaisten Herkon, Emilion, Peten, Laurin, Jonnen ja Kimmon jengiä, joka oli kuvitellut hallitsevansa meidän koko koulua. Me Mion kanssa oltiin oltu ainoat, jotka oli uskaltaneet pistää kuutosjengille vastaan. Suuren suun ja yllytyshulluuden vuoksi me oltiinkin yleensä jouduttu vaikeuksiin koulussa ja sen ulkopuolella. Kuutosjengi ei ollut kuitenkaan kyennyt nujertaan meitä, sillä yhdessä me oltiin oltu voittamattomia. Mulle ei tapahtuisi mitään niin kauan kuin mulla oli Mio vierelläni.

Mutta yhtäkkiä Mio ei ollutkaan enää ollut niin vihamielinen kuutosjengiä kohtaan vaan oli alkanut kiinnostua huolestuttavassa määrin näiden toiminnasta. Välituntisin Mio ei ollut enää liikkunutkaan mun ja Mikon seurassa, vaan oli ruvennut katoamaan aina jonnekin hämärän tekosyyn varjolla. Parin minuutin päästä kultakutrinen poika olikin jo istunut roskakatoksen edessä kuutosjengin poikien kanssa ja oli nauranut tikahtuakseen näiden jutuille. Mä puolestani olin ollut tikahtua raivosta. Mio oli ollut mun paras ystäväni! Kuinka ne naurettavat kuutosjengiläiset olivat kehdanneet viedä sen multa pois? Kuinka Mio oli saattanut jättää mut noin vain?

Ja sitten kuutosjengi ei ollutkaan enää ollut kuutosjengi, sillä siihen oli tullut yksi jäsen lisää. Mio oli noussut niin nopeasti kuutosjengin selväksi johtohahmoksi, että olisi voinut luulla, että se oli aina ollut mukana niiden toiminnassa. Jos mä olin joskus typeryyksissäni ajatellut, ettei kuutosjengi olisi voinut olla enää yhtään pahempi, mä olin ollut totaalisen väärässä. Kun Mio ja kuutosjengi olivat löytäneet toisensa, koulunkäynnistä oli hyvää vauhtia ollut tulossa täyttä tuskaa ja kärsimystä. Varsinkin mulle.

Vielä pari viikkoa sitten Mio oli sentään vielä puhunut mulle, mutta sen jälkeen kun siitä oli tullut jengin jäsen se ei enää ollut edes yrittänyt olla mulle ystävällinen. Mä olin osannut vain kauhuissani seurata, kuinka Mio oli lipunut kauemmas ja kauemmas musta, lähemmäs ja lähemmäs sitä hirviömäistä jengiä. Jengiläisillä oli ollut huono vaikutus Mioon. Ne olivat houkutelleet mun parhaimman ystäväni kokeilemaan tupakkaa ja tehneet pojasta yhden koulun pahimmista koulukiusaajista. Kun mä olin yrittänyt pelastaa tilanteen, oli ollut jo liian myöhäistä. Mio ei ollut enää halunnut olla mun kanssa missään tekemisissä.

Mä muistin vieläkin elävästi sen päivän, kun mä olin kellon piristessä viimeisen tunnin loppumisen merkiksi seurannut Mioa luokasta ulos suoraan koulun pihalle. Mä olin ajatellut, että olisin pyytänyt sen meille yöksi, kun Sonja oli ollut lähdössä koko viikonlopuksi mummonsa luokse. Me olisimme voineet olla ihan kahdestaan niin kuin ennen vanhaan ja olla taas kavereita. Mio oli nojannut koulurakennuksen rapattua seinää vasten ja oli ilmeisesti odottanut muita jengiläisiä.
“Moi”, mä olin ähkäissyt niin hiljaa, etten ollut ollut täysin varma oliko Mio edes kuullut sitä.
Mä olin seisonut siinä parin metrin päässä siitä roikuttaen reppuani toisella olkapäällä. Mun takkini oli napitettu kiireessä ihan väärin, mutta mä en ollut edes huomannut sitä, sillä olin ollut niin kiireinen seuratessani Mion reaktiota. Tuuli oli leikitellyt Mion enkelinkiharoilla ja nostanut ne tervehtimään pilvetöntä taivasta. Mion jääkiekkopaita oli hiponut polvia ja lenkkarit olivat olleet niin valkoiset, että ne olivat häikäisseet mun silmiäni. Mio oli tuijottanut aluksi visusti koulun pääportin eteen pysäköityä autoa, kunnes se oli vihdoin kääntänyt katseensa muhun. Kun Mion silmät olivat tavoittaneet mun omani, mun sydämeni oli varmasti jättänyt yhden lyönnin välistä. Mion kissakellonsiniset silmät olivat kylmenneet lähes jäänsiniseen sävyyn ja se oli katsonut mua niin välinpitämättömästi, että musta oli tuntunut, että se oli pitänyt sen kengänpohjaan juuttunutta purukumiakin mua arvokkaampana.
“Mio, tuletko sä?”
Kuutosjengi oli ilmestynyt kokonaisuudessaan jostain meidän viereemme ja ne olivat katsoneet mua epäystävällisen näköisinä. Mä olin mulkaissut niitä pahasti ja olin ollut aikeissa kääntyä takaisin Mion suuntaan jatkaakseni meidän lyhyeksi ja sangen yksipuoliseksi jäänyttä keskustelua, mutta juuri samalla hetkellä Mio oli porhaltanut muun jengin luokse suomatta mulle katsettakaan.
“Missä te viivyitte? Mä jouduin odottamaan ainakin viisi minuuttia”, Mio oli tuhahtanut jollekin jengiläisistä ja oli lähtenyt kävelemään niiden kanssa koulun pääporttia kohti kiinnittämättä muhun minkäänlaista huomiota.
Mä olin hetken vain tuijottanut typertyneenä sen perään, kunnes mä olin saanut itseeni eloa. Mä olin rynnännyt mun enkelipojan perään. Mun reppuni oli keikkunut käsivarrella ja mä olin kompastellut kengännauhoihini juostessani jengiläisten perään rahisevalla hiekkapihalla.
“Mio, odota!”
Mun huudollani ei ollut ollut minkäänlaista vaikutusta poikaan. Muutama jengiläinen oli kyllä kääntynyt katsomaan mua uteliaana.
“Mio!”
Nimi, joka oli karannut mun huulieni välistä varmasti satoja kertoja mun elämäni aikana, oli tuntunut sillä hetkeltä täysin vieraalta mun suussani.
Mä olin saanut Mion kiinni ja olin tarttunut sitä olkapäästä pysäyttääkseni sen. Se oli pysähtynytkin ja oli jopa kääntynyt katsomaan mua. Se oli katsonut mua kuin mä olisin ollut ilmaa. Niin kuin mä en olisi enää hetkauttanut sen maailmaa tipan vertaa.
“Mene helvettiin, Pyry. Sä kyllästytät mua.”

Mä en unohtaisi niitä sanoja koskaan. Vielä näin kahdeksantoista vuoden iässäkin ne vainosivat mua joskus mun unissani. Mio ei ollut ollut kiroillut kertaakaan ennen sitä päivää. Ei ainakaan mun kuulteni. Ja sen ilme, kun se oli sanonut mulle niin oli ollut jotain niin karmivaa, että se sai mut vieläkin tärisemään. Se oli ollut mun rakkain ystäväni, jota mä olin ihaillut enemmän kuin ketään muuta. Miten me oltiin voitu joutua niin erilleen ja niin tulehtuneissa väleissä?

Pienenä mä olin haaveillut, että me lähtisimme Mion kanssa kiertämään maailmaa kahdestaan. Emme asuisi yhdessä paikassa pitkään vaan kiitäisimme seikkailusta toiseen. Mutta kun mä olin sitten tutustunut Sonjaan, mä olin tajunnut, että mulla ja Miolla kummallakin pystyi olemaan muitakin todella tärkeitä ihmisiä. Eikä me siltikään oltaisi yhtään sen vähemmän tärkeitä toisillemme. Tai niinhän mä olin luullut. Kun mä olin saanut muita ystäviä Mio olikin yhtäkkiä alkanut etääntyä ja kun se oli saanut uusia ystäviä se oli kadonnut kokonaan.

Eikä siinä ollut edes vielä pahin. Mio oli jo onnistunut särkemään mun sydämeni, mutta sen tarkoituksena oli ilmeisesti repiä mut täysin rikki raaja raajalta. Aluksi se oli ollut huomaamatonta. Muutama varsin ilkeä letkautus ja pari kamppaamista käytävillä, mutta pian se oli alkanut muuttua vakavaksi. Mio oli valehdellut matematiikan opettajalle silmät kirkkaina Mikon luntanneen kokeessa, mun kengät oli tungettu täyteen ruosteisia nauloja ja Mio oli alkanut levittää musta ilkeitä juoruja, joita muut olivat alkaneet uskoa. Niin kuin sekin, että mä ja Mikko olisimme olleet jotain muutakin kuin ystäviä. Mä en edes tajunnut, miten 12-vuotiaalla pojalla oli ollut pokkaa väittää mitään tuollaista, mutta näköjään oli ollut. Kukaan ei tietystikään ollut osannut epäillä, että Mio olisi voinut valehdella. Mio, opettajien lemmikki ja kaikkien oppilaiden paras kaveri. Mio, herttainen pieni enkelikö muka kykenisi johonkin niin alhaiseen? Eihän toki.

Mä en ollut pystynyt kertomaan kotona Mion muuttuneesta käytöksestä, vaikka mun mutsi oli kyllä varmasti huomannut, ettei Mio ollut enää käynyt meillä kylässä. Ennen se oli rampannut meillä lähes joka päivä. Meillä me olimme melkein aina olleetkin. Mion luona mä olin päässyt käymään todella harvoin, vaikka sen luona varmasti olisi ollut paljon enemmän tekemistä, sillä sen huone oli suorastaan hukkunut kaiken maailman Nintendo-peleihin, cd-levyihin, lehtiin, makeisiin ja kaikkeen mistä mä olin vain osannut unelmoida. Mion koti oli ollut kauempana keskustasta, järven rannalla, missä kaikki kaupungin rikkaat olivat asustaneet. Niiden koti oli ollut tyyliltään kartanomainen kaksikerroksinen omakotitalo, jonka ylimmässä kerroksessa oli ollut Mion huone. Mio ei ollut koskaan näyttänyt hirveästi viihtyvän kotonaan, eikä se ollut näyttänyt niin ihastuneelta kaikkeen tavaraankaan, mitä se omisti. Suurimmassa osassa levyissä oli ollut yhä käärepaperit päällä ja roskakori oli ollut täynnä ulkomaalaisia, kalliin näköisiä, avaamattomia karkkirasioita. Mion vanhemmat olivat olleet todella harvoin kotona. Mä olin nähnyt ne varmasti vain muutaman hassun kerran elämäni aikana ja joskus musta oli tuntunut siltä, ettei Miokaan ollut nähnyt niitä paljonkaan enemmän kuin mä. Siksi mä olin aina pyytänyt sen ilomielin meille, sillä mä olin halunnut näyttää, että sillä oli joku joka oli aina paikalla.

Mutta tutustuttuaan kuutosjengiin Mio ei ollut enää tarvinnut mua olemaan paikalla, se ei ollut tarvinnut mua ollenkaan. Se oli lampsinut koulun käytävillä kuutosjengin ympäröimänä kuin se olisi omistanut koko koulun ja pitänyt niin valtavaa metakkaa jenginsä kanssa, että niiden saapuminen ei ollut koskaan jäänyt huomiotta. Kun se oli nähnyt mut, se oli purskahtanut pilkalliseen nauruun ja kääntynyt kuiskaamaan jotain Emilion korvaan, joka oli virnuillut mulle ärsyttävän leveästi. Mun luokkakaverit olivat vihdoin alkaneet toipua Mio-villityksestään, sillä Mio jengeineen oli alkanut piinaamaan niitäkin. Mio oli ollut jo pienenä uskomattoman taitava löytämään ihmisistä juuri ne heikkoudet, joita ne yrittivät uutterammin salata. Jo lyhyen tuttavuuden jälkeen se oli pystynyt ja pystyi yhä näkemään suoraan ihmisten suojamuurien lävitse ja tallomaan muurit jalkoihinsa. Sillä oli aina ollut tapana tunkeutua häikäilemättä ihmisten henkilökohtaiselle alueelle antamatta niille minkäänlaista varoitusta, ennen kuin oli jo ylittänyt hälytyskelloilla varustetun rajan ja nähnyt kaiken sen, mitä oli niin taitavasti yritetty salailla.

Meidän luokkalaiset olivat alkaneet pikku hiljaa kääntyä tätä ennen niin palvottua poikaa vastaan, sillä kukaan ei ollut tuntunut jäävän Mion terrorilta suojaan. Mio oli saanut jopa pari poikaa itkemäänkin teoillaan. Mion luokkakaverit olivat alkaneet pelätä sitä ja kaikki olivat toivoneet, että se olisi vaihtanut luokkaa. Mio ei itsekään ollut enää viihtynyt meidän luokalla, koska sen kultaakin kalliimpi kuutosjengi oli ollut rinnakkaisluokalta. Kenellekään ei ollut jäänyt epäselväksi Mion tyytymättömyys asiasta, sillä Mio oli kyllä osannut sen meille niin selvästi ja ilkeästi osoittaa.

Mä olin alkanut pikku hiljaa päästä shokin yli ja olin alkanut ymmärtää, ettei musta ja Miosta voinut enää tulla ystäviä. Mio oli repinyt meidän ystävyyden liitokset irti niin nopeasti ja raa’asti, ettei niitä pystynyt enää koskaan ompelemaan kiinni. Viimeinen niitti oli ollut se, kun Mio oli onnistunut tulehduttamaan mun ja isoveljeni välit. Mio oli etsinyt jostain Johanneksen käsiinsä ja oli kiven kovaan väittänyt sille, etten mä ollut koskaan pahemmin välittänyt veljestäni. Mion mukaan mä olin kertonut sille, että musta, äidistä, Eskosta ja Sonjasta olisi tullut oikein soma pieni perhe ja mun puolesta Johannes olisi saanut painua isän ja sen silikonilla täyteen pumpatun missin luokse. Mio oli kertonut isoveljelleni, että Sonja oli ollut mun mielestä täydellinen sisko ja mä en ollut todellakaan tarvinnut jotain isän minikopiota muistuttamaan kaikesta siitä paskasta, mitä mä olin saanut kokea isän toimesta.

Mä en koskaan tulisi ymmärtämään, miten 12-vuotias poika pystyi täysin silmät kirkkaina ja viattomana väittämään jotain tuollaista. Kuinka se oli voinut valehdella jotain tuollaista sen ystävästä? Ystävästä, joka oli aina tehnyt kaikkensa taikoakseen hymyn takaisin lapsenpyöreille, kauniille kasvoille, kun poika oli ollut surullinen? Ystävästä, joka oli odottanut joka aamu täsmällisesti leikkipuiston keinuilla toista, jotta he olisivat voineet kävellä yhtä matkaa kouluun. Ystävästä, joka olisi uhrannut kaiken toisen pojan vuoksi.

Kaiken järkytyksen, masennuksen ja epäuskon alta oli vihdoin alkanut nousta tunteita, jotka mä olin luullut unohtaneeni. Ylpeys, itsevarmuus ja ennen kaikkea kiukku. Entinen ystävä tai ei, kuka Mio oikein oli kuvitellut olevansa? Jos se oli luullut, että se oli noin vain pystynyt tuhoamaan mun elämäni, se oli ollut täysin väärässä. Jos se oli kuvitellut, että mä vain olisin alistunut sen tyranniaan ja antanut sen kohdella mua miten sitä sattui huvittamaan, se ei ollut tuntenut mua lainkaan. Sillä hetkellä mä olin päättänyt, että Mio saisi maksaa kaikesta, mitä se oli tehnyt. Enää mä en ollut aikonut katsoa sen tekoja sormien lävitse, vaan mä olin tahtonut kostaa. Kostaa oikein kunnolla tai muuten Mio olisi jatkanut terroriaan ikuisuuden, enkä mä olisi mahtanut sille mitään. Se ei ollut osoittanut minkäänlaista katumusta mun ja mun veljeni välien pilaamisesta. Mun veljeni ei ollut puhunut mulle sen jälkeen kunnolla kuukausiin, eikä meidän välit olleet oikein koskaan sen jälkeen palanneet täysin normaaleiksi. Mio oli onnistunut saamaan mun veljeni uskomaan sitä mieluummin kuin mua ja se oli todella alkanut pelottaa mua. Sillä näytti olevan taito saada kaikki kääntymään mua vastaan ja siihen se ilmeisesti tempuillaan oli pyrkinyt. Mä olin tajunnut, että mun oli pakko pysäyttää se. Ja parhaiten siinä mä olin onnistunut tekemällä sen oikein perusteellisesti. Mä nimittäin olin tiennyt, mitä Mio oli pelännyt eniten maailmassa.

Joskus mä olin kuvitellut, ettei Mio ollut pelännyt mitään, sillä se oli lähtenyt mukaan jokaiseen seikkailuun yhtä pelottomasti, eikä mikään vanhemmilta salassa katsottu kauhuelokuva ollut vaikuttanut siihen koskaan millään lailla. Kun me olimme katsoneet Manaajan 10 vuotiaina, mä olin saanut unta vasta pikkutunneilla. Mio puolestaan oli nukahtanut lähes heti ja tuhissut autuaan tietämättömänä siitä, että olin aamuyöllä hipsinyt sen viereen patjalle nukkumaan ja puristanut sen kättä omaani vasten kuin maailman turvallisinta asiaa. Sen jälkeen uni olikin kumma kyllä tullut heti.

Mio oli vaikuttanut pelottomalta. Se oli ollut aina niin villi, vallaton ja uhkarohkea kersa, joka oli ollut aina yllyttämässä muita mitä hulluimpiin tekoihin ja tehnyt lopulta ne itse, kun kukaan muu ei ollut uskaltanut. Mutta oli Miollakin täytynyt joku heikkous olla.

Mio ei ollut koskaan sen pahemmin puhunut vanhemmistaan. Se oli aina nopeasti vaihtanut puheenaihetta, jos meidän keskustelu oli päätynyt kyseiseen aiheeseen. Pienenä mä olin sallinut sen, sillä olin arvellut, että vanhemmat oli Miolle aika arka paikka. Ne eivät olleet melkein koskaan kotona ja kun olivat, Mio oli muuttunut aivan toiseksi henkilöksi. Se oli ollut kuin tahdoton robotti, joka oli totellut jokaista sen vanhempien käskyjä mukisematta. Se ei ollut koskaan väittänyt vanhemmilleen vastaan, pikemminkin Mio oli jollain lähes huolestuttavalla vimmalla pyrkinyt miellyttämään vanhempiaan. Tämä robottimainen poika ei ollut ollut lainkaan se sama lapsi, jonka mä olin oppinut tuntemaan. Siinä tahdottomassa nukessa ei ollut ollut merkkiäkään mun ihannoimastani rääväsuisesta, kapinoivasta ja itsevarmasta pojasta. Mion pelonsekainen kunnioitus sen vanhempia kohtaan oli ollut yksi pelottavimmista näyistä mun lapsuudessani, varsinkin kun se oli tuntunut myöhemmin muuttuvan silkaksi peloksi. Mä en ollut kestänyt nähdä mun huoletonta, vaaraa rakastavaa ja vallatonta ystävääni sen näköisenä, en niin peloissani. Mitä sen vanhemmat olivat oikein sille tehneet?
Sitä mä en ollut saanut vielä tähänkään päivään mennessä selville. Mio ei ollut puhunut vanhemmistaan. Piste. End of discussion. Lopulta mä en ollut halunnut painostaa sitä puhumaan, kun se kerran oli ollut erittäin vaikeaa sille.

Kaikessa siinä katkeruudessa, vihassa ja lohduttomassa pettymyksessä mä sitten olin muistanut, kuinka paljon Mio olikaan vanhempiaan pelännyt. Mä olin tiennyt toimivani erittäin julmasti, mutta sillä hetkellä mä olin ajatellut, että Mio oli ansainnut kaiken sen. Se oli ollut Mion oma vika, mitäs oli pilannut mun ja veljeni välit. Niin mä olin sitten etsinyt puhelinluettelosta Mion isän puhelinnumeron ja ennen kuin olin hoksannutkaan, puhelimen toisessa päässä oltiin jo vastattu. Silloin mä en ollut ymmärtänyt, miksi Mio oli niin pelännyt vanhempiaan. Elias Kelovaara oli mun mielestäni vaikuttanut todella asialliselta ja ymmärtäväiseltä, kun mä olin vuodattanut puhelimessa sille kaiken Mion törkeästä kohtelusta mua kohtaan. Mä olin nukahtanut tyytyväisin mielin Mion isän luvattua, että se puhuisi Mion kanssa asiasta. Mio oli mun mielestä puhuttelunsa ansainnut ja olin mä ehtinyt toiveikkaasti ajatella, että ehkä Mio olisi ymmärtänyt tekojensa ilkeyden puhuttelun jälkeen ja olisi tullut pyytämään multa anteeksi.

Seuraavana päivänä mä olin kuitenkin tajunnut, kuinka suuren virheen mä loppujen lopuksi olin tehnyt. Mio ei ollut tullut ensimmäiselle tunnille lainkaan ja seuraavallekin se oli tullut vasta, kun tunti oli ollut puolessa välissä. Koko luokka oli haukkonut henkeään Mion nähdessään. Vaikka Mio oli yrittänytkin peitellä kasvojaan ylipitkiksi kasvaneilla kiharoillaan, mä olin silti saattanut erottaa kirjavan violetinsinisen jäljen pojan vasemmassa poskessa. Vai että tällainen se puhuttelu olikin sitten ollut. Mio ei ollut edes vilkaissut muhun päinkään koko päivänä. Se oli karannut aina ensimmäisenä luokasta kellon soidessa välitunnille ja pysynyt kuutosjengin ympäröimänä aina tunnin alkuun saakka. Mä olisin halunnut puhua Miolle. Kysyä siltä oliko jäljet sen kasvoissa sen isän tuotosta. Pyytää anteeksi, että mä olin koskaan tehnyt mitään niin typerää kuin soittanut sen vanhemmille. Mutta Mio ei ollut antanut mulle mahdollisuutta.

Mun olisi pitänyt olla tyytyväinen, sillä mä olin saanut olla loppuajan mun ala-asteesta täysin rauhassa. Mio ja sen jengi eivät enää olleet edes huudelleet mitään loukkaavaa mulle. Ne olivat näköjään päättäneet leikkiä kuin mua ei olisi ollenkaan olemassa. Mio varsinkaan ei ollut edes vilkaissut muhun päinkään tapahtuneen jälkeen. Ei ainakaan suoraan. Välillä mä olin kuitenkin nähnyt sen tarkkailevan mua ruokalassa peilin kautta. Mikko oli ollut riemuissaan siitä, että me oltiin päästy Mion terrorista vihdoin eroon, mutta miksen mä ollut osannut olla?

“Pyry, onko kaikki kunnossa?”
Mä hätkähdin hieman käden laskeutuessa mun olkapäälleni. Mä käänsin katseeni Sonjaan, joka tapitti mua suurilla silmillään huolestuneesti takaisin. Mä ravistelin sen käden hymyillen olkapäältäni ja nyökkäsin.
“Kaikki hyvin”, totesin hymyn pysytellessä yhä kasvoillani ja aukaisin herrasmiesmäisesti oven kahvila Kultajoutseneen.
Kaikesta Mion aiheuttamasta pahasta mielestä ja välirikoista huolimatta mulla oli yhä Sonja. Mio ei ollut onnistunut särkemään meidän välejä, eikä se tulisi onnistumaankaan. Mulla oli siis asiat enemmän kuin hyvin.
Me päädyttiin molemmat tilaamaan kahvit. Sonja tosin upotti omaansa niin monta sokeripalaa, etten mä ollut varma, pystyikö sitä litkua enää kahviksi kutsumaankaan. Mä en ollut aikaisemmin juurikaan viihtynyt Kultajoutsenessa. Suurin syy siihen oli se, että Kultajoutsen nimensä vuoksi oli enimmäkseen Kultapuiston lukion oppilaiden ajanviettopaikka. Mä huomasinkin lähes heti nurkkapöytään istuttuani, että Herkko ja Emilio mulkoilivat mua parin pöydän takaa vähintäänkin epäystävällisesti. Mä katsoin niitä tympääntyneenä takaisin ja syvennyin takaisin kahvini hörppimiseen. Kultajoutsen ei muutenkaan ollut mun mielestäni kovin viihtyisä paikka. Ensinnäkin hinnat olivat aivan törkeän kalliit ja toiseksi paikan ilmapiiri sopi paremmin rikkaiden perheiden pilalle hemmotelluille kersoille. Sisustus oli tyyliltään lähes ylitsepursuavan tyylikästä ja hohdokasta. Kaikki huonekalut, taulut ja astiastot suorastaan huusivat sitä tosiasiaa, ettei niitä oltu ihan pikkusummilla hankittu. Sattuneesta syystä mulla ei ollut kuitenkaan kovin paljon vaihtoehtoja, sillä olin muutama päivä sitten saanut porttikiellon lempikahvilaani. Kiitos Mio Kelovaaran.

Me ehdimme hetken aikaa vaihtaa Sonjan kanssa kuulumisia, kunnes mä huomasin, ettei tulo Kultajoutseneen kahveille ollut ollut välttämättä se kaikkein nerokkain idea. Sonja oli juuri parhaillaan selostamassa mulle juurta jaksain sen junamatkan huonoista puolista, kun mä koin varsinaisen dejá vú- ilmiön. Jo toisen kerran muutaman päivän sisällä Mio ilmestyi mun kanssa samaan kahvilaan. Tällä kertaa sillä tosin oli toisessa kainalossa joku meikkauksen alkeita opetteleva hepsankeikka. Mä huomasin käsieni puristuvan nyrkkiin, kun katselin Mion ja sen pakkelikerroksen alle piiloutuneen neitokaisen suunnistavan Emilion ja Herkon pöytää kohti. Mä en tiennyt kumpi mua sillä hetkellä ärsytti enemmän, Mion saapuminen paikalle vai sen hepsankeikan suorastaan raivostuttavan hilpeä nauru. Mä tarkkailin Emiliota, joka nojautui mutisemaan jotain Mion korvaan ja pian ne kummatkin tapittivat mun suuntaan. Mä pakotin ilmeeni välinpitämättömäksi ja soin Miolle kyllästyneen katseen. Mio ei kuitenkaan näyttänyt tyytyvän pelkästään katseiden vaihtoon. Se huitaisi itsessään roikkuneen bimbon Emilion hoiviin ja suuntasi mua kohti niin myrskyävän näköisenä, että mä jo ihmettelin, miksei se jyrissyt matkalla niin kuin pahinkin ukonilma.
“Toivottavasti sä olet nyt tyytyväinen!” Mio sähähti ensisanoikseen päästessään meidän pöydän luokse.
Mä hörppäsin kahviani tyynesti, enkä pitänyt mitään kiirettä vastaamisessa. Kun mä olin saanut jo hieman kylmenneen kahvin nieltyä, käänsin välinpitämättömästi katseeni Mion puoleen. Se nojasi meidän pöydän reunaa vasten käsillään ja katsoi mua niin kiukkuisena, että olisi melkein voinut olettaa, että mä olisin syyllistynyt johonkin maanpetokseen verrattavaan tekoon. Mion pellavahiukset olivat pörhöiset ja sekasortoisen näköiset kuin se olisi tapellut tuulikoneen kanssa. Siitä huolimattakin se näytti aivan hemmetin hyvältä polvista auki revityissä mustissa farkuissaan ja beigevalko-raitaisessa pitkähihaisessaan.
“Riippuu mistä”, totesin rauhallisesti ja yritin näyttää siltä kuin sen pelmahtaminen paikalle ei olisi hetkauttanut mua millään lailla. Se tosin ei ollut koskaan oikein toiminut, sillä halusinpa mä tai en, Mio aiheutti mussa aina reaktion. Mä yritin olla välittämättä sen olemassaolosta, sen loukkaavista sanoista, sen pirullisesta hymystä, mutta koskaan mä en ollut vielä siinä onnistunut. Aina se onnistui vetämään juuri oikeasta narusta ja saamaan mut joko raivon partaalle, ihan hemmetin masentuneeksi tai miettimään miltä tuntuisi painaa se seinää vasten ja suudella se hiljaiseksi. Tai sitten kaikkia niitä yhtä aikaa.

Mio mutristi tyytymättömänä kapeita huuliaan ja siristi silmiään mulle niin uhkaavasti, etten mäkään voinut olla olematta hieman varuillaan. Mitä mä olin nyt tehnyt? Tietääkseni mä en ollut aiheuttanut sille uusia porttikieltoja tai muitakaan ongelmia, mutta siinä Mio pärski kiukkuisena mun edessä kuin mä olisin tehnyt jotain hyvinkin kamalaa. Mikä hitto sitä tällä kertaa pänni?
“Sä tiedät tarkalleen, mistä mä puhun, joten jos säästäisit meidän kummankin aikaa ja pyyhkisit tuon kehnon viattomuutta tavoittelevan ilmeen naamaltasi “, Mio tuhahti kärttyisän kuuloisella äänellä ja näytti hetken siltä pieneltä, jääkiekkopaitaiselta pellavapäältä, joka mökötti pettyneenä meidän talon portailla, kun äiti ei ollut päästänyt mua leikkimään enää myöhään illalla.
“Mä en todellakaan tiedä, mistä sä tällä kertaa olet vetänyt herneen nenääsi. Se aika kuusta, kenties?” mä tiedustelin myötätuntoisella äänellä, mutta mun huulille kohosi väkisinkin pirullinen virne.
Mion silmät siristyivät entisestään kiukusta ja se sähähti mulle niin kiukkuisena, että mä jo melkein odotin sen paljastavan kyntensä. Se pakitti pari askelta meidän pöydästä kauemmas ja katsoi mua ja Sonjaa nenän vartta pitkin halveksivasti.
“Jos sä kuvittelet tän olleen hauskakin pila, tulet huomaamaan, että olet väärässä. Mä lupaan sulle, että viimeistään viikon kuluttua sä anot jo polvillasi eroa”, Mio sihahti mulle ja katsoi mua sen verran inhoavasti, että mun selkäpiitä pitkin kulki väkisinkin kylmiä väreitä. Mä katsoin lasittunein silmin, kun Mio pyrähti ympäri, marssi kiukkuisesti takaisin kavereidensa pöytää kohti, repi sen seurassa tulleen bimbon mukaansa ja retuutti sen ulos kahvilasta ovet paukkuen. Kahvilaan laskeutui hetkeksi hämmentynyt hiljaisuus, mutta jo muutaman sekunnin jälkeen iloinen rupattelu jatkui, lusikat kilisivät kahvikuppien reunoja vasten, teinitytöt kikattivat nurkkapöydissä, Mion kaverit mutisivat päät yhdessä pöydässään ja näytti siltä kuin äskeistä kohtausta niin kuin Mioakaan ei olisi koskaan ollutkaan. Mä en kuitenkaan voinut unohtaa Mion tunteenpurkausta yhtä helposti. Mä huokaisin raskaasti kuppiini, ennen kuin hörppäsin irvistäen kylmää kahvia. Helvetin Mio, mitä mä olin ikinä sille tehnyt? Mä olin aina vain halunnut olla sen ystävä ja kiitokseksi mä olin vain saanut siltä kylmiä katseita, julmia tekoja ja särkyneen sydämen. Miksi se ei voinut jättää mua jo rauhaan? Eikö se voinut antaa mun olla ja antaa mun yrittää unohtaa? Miten se kuvitteli, että mun haavat koskaan umpeutuisivat, kun se oli koko ajan siinä, ihan lähellä, muistuttamassa mua siitä, että joskus se oli ollut mun. Mun kaikista parhain ystävä.

Loppupäivän mä olin kulkenut Sonjan kannoilla hiljaisena ja huomaamattomana kuin varjo. Mun ilo Sonjan saapumisesta oli haihtunut Mion käytöksen mukana, enkä mä useista yrityksistä huolimatta onnistunut palauttamaan hymyä mun kasvoilleni. Sonjakin oli huomannut mun alakuloisuuteni ja luonut muhun pitkiä huolestuneita katseita. Mä olin vakuuttanut sille aika ajoin olevani täysin kunnossa, mutta musta tuntui, että se tiesi, etten mä ollut. Ja mä olin lähes varma, että se tiesi syynkin mun masennukseen. Sonja oli aina ollut nokkela, joskus liiankin nokkela mun mielestäni.

Mä olin koko päivän pyörittänyt mielessäni Mion sanoja. Se oli luvannut, että viikon kuluttua mä anoisin jo eroa. Eroa mistä? Vasta illalla kotiin saavuttuani mä sain selville, mistä Mio oli puhunut. Avattuani koneen ja päädyttyäni tarkistamaan sähköpostini mä huomasin saaneeni postia jalkapalloseuraltani. Uteliaana mä istahdin paremmin koneen eteen ja klikkasin sähköpostin vähemmän hillitysti auki. Hymy levisi mun kasvoille, kun mä ymmärsin kirjeen sisällön. Mä olin saanut kesätöitä! Ja juuri sen työn minkä mä olin halunnutkin. Mä olin päässyt kesäksi juniorijoukkueen valmentajaksi!

"Tervehdys! Järjestämme kesällä alle 15 vuotiaille kunnan lapsille mahdollisuuden tutustua jalkapallon pelaamiseen puolet halvemmalla kuukausimaksulla. Olemme valinneet sinut työhakemuksesi ja valmentajasi Joonas Pesosen suositusten perusteella toiseksi 8-10 vuotiaiden poikien joukkueen valmentajaksi. Toivomme sinun saapuvan paikalle 25.5 järjestettävään infotilaisuuteen kesän valmentajille, jossa kerromme tarkemmat työajat ja esittelemme sinulle työparisi.

Lisätietoja saat Kaarlo Kinnuselta.

Hyvää kesän alkua!"


Mä huomasin, että työilmoituksen lisänä oli tullut liitteenä alustava lista työpareista. Mä klikkasin listan uteliaana auki nähdäkseni kuka mun pari mahtaisi olla. Mun silmäni erottivat listasta pari tuttua nimeä mun omasta joukkueestani, ennen kuin mä löysin oikean sarakkeen, jossa ilmoitettiin 8-10 vuotiaiden poikien valmentajat. Mä henkäisin kivuliaasti ja jotain kylmää ja epämiellyttävää muljahti mun sisälläni. Sarakkeessa luki sievällä konekirjoitetulla tekstillä kaksi nimeä. Pyry Lampela ja Mio Kelovaara.





-0-0-0-0-