Ajattelin aloittaa tämän vuoden puhumalla ihan suoraan,
vaikka mä mietinkin pitkään, haluanko jakaa jotain tällaista itsestäni netissä.
Mä ajattelin kuitenkin, että haluan kertoa tän teille ihanille ihmisille, jotka
jaksatte yhä kysyä Alwayssin perään ja joita yhä kiinnostaa Mion ja Pyryn
tarina. Tää juttu on kuitenkin vaikuttanut ja vaikuttaa yhä Alwayssiin ja siihen
miksi en ole päässyt sen kirjoittamisessa eteenpäin näiden parin viimeisen
vuoden aikana.
En mä välttämättä itsekään oikein aluksi älynnyt, kuinka
paljon tää oikein vaikuttaa siihen, että aina, kun avaan uusimman kappaleen
Wordissa ja lasken sormet näppäimistölle, en kykene saamaan mitään ulos. Mä
laskin sen kaiken sen varaan, että mä oon ollut tosi kiireinen ja mä kirjoitan
myös työkseni. Toki noillakin jutuilla on ollut vaikutusta, en epäile yhtään,
mutta ne ei ole olleet ainoita syitä miksi Alwayssin kirjoittaminen on
takunnut.
Yksi mun läheisimmistä ystävistä katkaisi muhun välit lähes
täysin noin kolme vuotta sitten enkä mä yhtään osannut odottaa sitä. Me oltiin
tunnettu toisemme lähes koko elämämme ajan ja välillä musta tuntui, että tunsin
tän tyypin paremmin kuin itseni. Mä uskon, että jotkut ihmiset on tarkoitettu
pysymään meidän elämässä vain tietyn ajanjakson ajan, mutta tästä ihmisestä mä
oletin, että se olisi pysynyt mun elämässä aivan sinne loppuun saakka. Mä
pystyin kuvittelemaan sen samaan vanhainkotiin mun kanssa, sinne samaiseen
paikkaan, jossa mä istuisin keinutuolissa kirjoittamassa Alwayssin viimeistä
osaa jollain senioriläppärillä.
Ehkä ymmärrätte miksi Always on jotenkin tullut vähän liian
lähelle mua näiden viimeisten vuosien aikana. Mä en halunnut, että Alwayssista
tulisi joku väylä purkaa mun omaa katkennutta ystävyyttä ja että siitä tulisi
liian henkilökohtainen. Toki jokainen kirjoittaja ammentaa omasta elämästään
aiheita, mutta kun toi menetys oli vielä tuore, pelkäsin, etten osaisi
suodattaa noita omia kokemuksia oikeassa mittakaavassa tarinaan mukaan, vaan
että siitä tulisi enemmän mua kuin Pyryä ja Mioa. En tiedä kuulostaako tää
aivan hullulta, sillä kyllähän Mio ja Pyrykin on osa mua, koska olen ne
keksinyt, mutta kun olen kirjoittanut niistä jo niin pitkään, ne tuntuvat
enemmän omilta, musta irrallisilta henkilöiltä, joiden tekemisistä vain ”raportoin”
:D
Nykyään mulla menee jo paremmin. Aika on tehnyt tehtävänsä
ja vaikka edelleen mun olo on joskus haikea, mä olen siirtynyt eteenpäin. Mä
pystyn jo käyttämään tuota tapahtunutta voimavarana kirjoittamisessa, sillä se
ei enää herätä niin vahvaa tunnereaktiota mussa kuin vaikka vielä vuosi sitten.
Yksi hienoimpia asioita kirjoittamisessa onkin mulle aina ollut se, että sitä
kautta on mahdollista ottaa ne elämän vittumaiset ja surulliset tapahtumat ja
luoda niiden avulla jotain uutta :)
Mut joo, tällaista tänne. Uusi vuosi on hyvä alku yrittää
aina uudelleen. Mun lupaus tälle vuodelle on kaivaa Alwayssin viimeisin osa
esiin ja yrittää kirjoittaa. Mä en tiedä mitä sieltä tulee, mutta katotaan :)
