Osa 8

ALWAYS IN YOUR SHADOW

OSA 8 

Pyry:



Mä en olisi ikinä uskonut, että meidän joukkueen tilanne olisi voinut muuttua niin nopeasti niin paljon parempaan suuntaan. Mä olin alkanut jo hyväksyä, että meidän joukkue oli ikuisesti tuhoon ja häviöön tuomittu, mutta yhtäkkiä kersat olivatkin alkaneet jopa viihtyä toistensa seurassa. Kuppikuntien rajat olivat alkaneet hitaasti, mutta päättäväisesti hämärtyä pentujen tajuttua, ettei vastapuoli kuhissutkaan vihollisia, vaan itse asiassa ne kaikki oli samaa joukkuetta. Kerran mä olin jopa nähnyt Joakimin ja Alexin vitsailevan keskenään treenien jälkeen. Se oli jo lähes yhtä järkyttävää kuin Mion yhtäkkinen käytöksen muutos.  

Mio oli näköjään ollut tosissaan sanoessaan, ettei se halunnut enää hävitä. Se oli käyttäytynyt epäilyttävän kunnollisesti harkoissa niin mua kuin penskojakin kohtaan. Mä en ollut tainnut nähdä sen kertaakaan suosivan Alexia ylitse muiden, vaikkakin se edelleen tuntui suhtautuvan lähes isällisesti punapäiseen kakaraan. Enkä mä todellakaan valittanut, mutta en voinut olla ihmettelemättä, mistä muutos oli saanut alkunsa. Oliko Mio lopulta tajunnut, ettei joukkueen jakamisessa ollut mitään hyötyä? Oliko se saanut tarpeekseen häviämisestä? Vai saattoiko viimeaikaisilla tapahtumilla olla jotain merkitystä asiassa? Mä en voinut olla miettimättä, että oliko mikään Mion käytöksen muuttumisessa mun ansiota? Oliko suudelma muuttanut sen suhtautumista muhun millään lailla? Oliko se oikeasti saanut pojan sekaisin vai oliko Mio vain vitsaillut?

Se suudelma oli nimittäin muuttanut lähes kaiken mun puoleltani. Olinhan mä ennenkin vilkuillut Mioa ohi mennen harkoissa sillä silmällä, mutta nyt musta tuntui, etten pystynyt pitämään silmiäni erossa siitä. Vaikka mä kuinka yritin keskittyä tunneilla kersojen peliin ja tarkkailla niiden kehittymistä, mun silmät hakeutuivat väistämättäkin mustikkasilmäiseen poikaan. Se näytti niin hyvältä maissintähkänvaaleiden hiusten säihkyessä auringonpaisteessa, seksikkäältä sen silmien tummetessa syvänsinisiksi pilvisellä säällä ja täysin vastustamattomalta t-paidan liimautuessa sen hoikkaa vartaloa vasten sateella. Joskus mun olisi tehnyt vain mieli riuhtoa se paidasta sisään pukuhuoneisiin ja ottaa se siellä keskellä pölyistä puulattiaa. 

Muutaman kerran Mio oli huomannut mun viivyttelevät ja suoraan sanottuna aika hävyttömät katseet ja tuijottanut mua takaisin niin pitkään, että mun oli pitänyt kääntää katseeni ensin maahan. Se ei ollut vittuillut meidän suudelmasta enää sen jälkeen, kun olin todennut sen vastanneen siihen takaisin, vaan oli oikeasti käyttäytynyt aika asiallisesti mua kohtaan.
Se ei tietenkään tarkoittanut, että Mio olisi kokonaan lopettanut vittuilun. Se nyt olisi siltä ollut täysin mahdotonta, mutta se selvästi kuittaili mulle paljon leikkisempään ja flirttailevampaan sävyyn kuin aikaisemmin. 

Kaiken kaikkiaan Mion käytös oli ollut hyvin epätavallista ja erittäin epämiomaista. Mä en oikein tiennyt miten mun olisi pitänyt siihen kaikkeen suhtautua. Toisaalta Mio oli antanut mulle selvät ja järkeenkäyvät syyt muuttuneeseen käytökseensä. Se oli ollut voitonhimoinen jo lapsesta lähtien, joten mun ei olisi pitänyt olla lainkaan yllättynyt, että se oli jopa valmis tulemaan toimeen mun kanssani voittaakseen. Mio oli tehnyt paljon uskomattomampiakin temppuja voiton eteen menneisyydessä.

Mutta toisaalta selityksessä oli pieni, mutta sitäkin näkyvämpi virhe. Se oli kuin silmäpako sukkahousuissa, joka valloitti hetki hetkeltä enemmän tilaa mun ajatuksissani. Mä olisin ymmärtänyt vielä sen, että Mio olisi yrittänyt tulla toimeen mun kanssani, mutta Mio teki paljon enemmän kuin vain yritti tulla toimeen. Se flirttaili, se hymyili niin, että sen raivostuttavan suora hammasrivistö tuli näkyviin, se vitsaili, se leikitteli ja oli niin helvetin hurmaava, että mä en tiennyt olisiko mun pitänyt läimäistä vai suudella sitä siitä hyvästä.

Vaikka kaiken järjen mukaan mun ei olisi pitänyt luottaa paskan vertaa tähän lipevään ja epäilyttävään käytökseen, mä aloin lipsua. Oli kumman vaikeaa yrittää muistella jotain vanhoja lapsuuden kaunoja, kun kurittomasta ja juonivasta kakarasta oli kasvanut kuriton ja juoniva nuori mies, joka sattui olevaan aika helvetin seksikäs. Seksikäs, sanavalmis ja hauska, kun sille päälle sattui. Mä viihdyin aivan liian hyvin sen seurassa ja pieni osa musta oli alkanut toivomaan, että Mion muutos olisi pysyvä.

-0-0-0-


Me päädyttiin sinä iltana Mikon äänekkäistä vastalauseista huolimatta Kultajoutsenen terassille. Mä yritin vakuuttaa Mikolle haluavani Kultajoutseneen vain siitä syystä, että kahvilan terassi sijaitsi parhaimmalla paikalla pääkadun varrella ja laskeva aurinko paistoi lämmittävästi juuri terassin kohdalle, mutta mä en ollut ihan varma nielikö Mikko mun selitykseni. Se seurasi mua aika epäilevän näköisenä sisälle tilaamaan. Mä toivoin hartaasti, ettei se alkaisi ruotimaan mun motiivejani sen tarkemmin, sillä mä en mielelläni tunnustaisi sille halunneeni tulla Kultajoutseneen ainoastaan siitä syystä, että tiesin Mion olevan paikalla. 

Me oltiin treeneissä ohimennen keskusteltu illan suunnitelmista, ja Mio oli kertonut aloittavansa illan terassilta. Mä en ollut silloin edes suunnitellut lähteväni minnekään illalla, saatikka Kultajoutseneen. Itse asiassa vielä tunti sitten mä olin ollut suhteellisen varma siitä, että viettäisin iltani television hurmaavassa seurassa, mutta sitten jostain typerästä syystä elovenapoika oli putkahtanut mieleeni ja jäänyt sinne jumittamaan niin kauaksi aikaa, että mun oli ollut pakko nostaa takapuoleni sohvan houkuttelevasta pehmeydestä ja soittaa Mikolle pakottaakseni sen mukaani kaupungille. 

En mä edes tiennyt miksi, mutta jostain syystä mun oli ollut pakko nähdä Mio. Mä olisin vielä ehkä ymmärtänyt, jos me ei oltaisi nähty muutamaan viikkoon tai jotain, mutta kun olin viimeksi nähnyt sen noin kolme tuntia sitten. Mun tarpeeni nähdä Mio oli siis täysin älytön. Kaiken järjen mukaan mun olisi pitänyt vain tuhahtaa moisille hetkellisille mielihaluille ja jatkaa television katsomista kaikessa rauhassa, mutta tässä mä olin, Kultajoutsenen tiskillä tilaamassa olutta kuin mikäkin lemmensairas teini. Hieman hävetti.

Terassi oli lähes tupaten täynnä porukkaa, mutta mun ja Mikon iloksi kullat näyttivät sinä iltana edustavan vähemmistöä. Mä erotin useasta pöydästä tuttuja Hiekkasaaren lukiosta. Me ängettiin itsemme Mikon kanssa muutamien luokkatovereidemme pöytään ja jäätiin vaihtaan kuulumisia. Mä yritin keskittyä kuuntelemaan Pasin kertomusta sen, Samin ja Eetun Barcelonan matkasta, mutta mun katseeni harhaili etsivänä ympäri terassia, jonka laskeva aurinko oli värjännyt punertavaksi. Mä lähes hätkähdin löytäessäni etsinnän kohteeni, sillä Mio istui vain parin pöydän päässä meistä. 

Se oli tapansa mukaan kultien ympäröimänä. Se istui niiden keskellä kuin hallitsija palvelijoiden piirittämänä, hiukset loistaen kultaisina auringonlaskussa. Lauri, Emilio ja Herkko oli tietysti paikalla niin kuin tyttöjen lentopallojoukkueen kauneimmat edustajatkin, siinä ei ollut mitään uutta. Mutta Mion käsipuolessa roikkuvassa tytössä oli. Mä henkäisin ääneen ja käänsin katseeni nopeasti takaisin omaan pöytäseurueeseeni toivoen, ettei Mikko ollut nähnyt mun uteliaita katseita kultien pöytään. 

”Mitä niin kiinnostavaa siellä on?” Mikko tiedusteli multa keskeyttäen Pasin hehkutuksen Barcelonan yökerhoista.
Mä hätkähdin niin, että puraisin vahingossa kieleen. 
”Ei mitään”, mumisin kipua sadatellen. 
Mikko ei kuitenkaan koskaan ollut aivan niin hyväuskoinen. Se kurkotteli kaulaansa nähdäkseen paremmin ihmispaljouden yli kultien pöytään. Mun olisi tehnyt mieliä tukkia käteni sen kasvoille estääkseni sen näköyhteyden Mion pöytään tai vaikka heilauttaa oluet sen syliin harhautukseksi, mutta se olisi tainnut vain lisätä kaverini epäluuloa. 

Mä näin tasan tarkkaan Mikon kasvoilta sen hetken, milloin se huomasi kuka Mion käsipuolessa viihtyi. Sen avoin kiinnostus katosi silmänräpäyksessä kasvoilta ja korvautui epäuskolla. Hetken Mikko näytti täysin nujerretulta ja eksyneeltä, eikä se tehnyt muuta kuin tuijotti avuttomana Rantalan Maria, sen monivuotisen ihastuksen kohdetta, joka kikatti äänekkäästi Mion kertomalle vitsille. Vasta kun Mion sormet hipaisivat kevyesti Marin poskea, Mikon avoinna roikkunut suu kaventui tiukkaan viivaan, pettymyksestä tulvivat silmät siristyivät kiukusta ja ote oluttuopin ympärillä tiukentui huomattavasti. 
”Vittu, nyt lähetään”, se ärähti mulle ja nousi ryminällä ylös pöydästä kaataen samalla Saanan siiderit pitkin pöytää. 
Mä tartuin päättäväisesti Mikkoa hupparin hihasta, ennen kuin se ehtisi rynnätä ulos kadulle ja voimaa käyttäen istutin sen takaisin pöydän ääreen. 
”Juo nyt se olut edes loppuun ensin”, mä kuiskasin Mikon korvaan ja vilkaisin samalla pahoittelevasti selvästi ärtyneen oloista Saanaa, jonka päärynäsiideri lainehti pöydällä suurena lammikkona.

Mikko ei tainnut edes kuulla mun sanojani, koska sillä oli liian kiire mulkoilla murhaavasti kultien pöytää. Meidän pikku välikohtaus oli herättänyt myös kultien huomion, etenkin Mion. Vaikka mä en lainkaan hyväksynyt sen uusinta tempausta, mun sydämeni syke tihentyi tahtomattakin mustikkasilmien katseen kohdatessa omani. Mun huuleni kohosivat vastusteluistani huolimatta johonkin hymyntapaiseen, joka hyytyi kyllä jo puolivälissä Mion käytöksen vuoksi. 

Sen katseessa ei ollut mitään, mikä olisi viitannut tippaakaan siihen, että meidän välit olisivat parantuneet. Se soi muhun vain lyhyen ja hyvin välinpitämättömän silmäyksen, jonka jälkeen se keskitti kaiken huomionsa Mikkoon. Vittumaisen herttainen hymy nousi kapeille huulille, silmät kaventuivat vahingonilon aiheuttamasta mielihyvästä ja kehtasipa pellavapää vielä vilkuttaa hilpeästi Mikon suuntaan. Mä tartuin kaiken varalta tiukasti Mikon hupparin helmaan, ettei se tekisi mitään, mitä joutuisi myöhemmin katumaan. Näköjään Marin läsnäolo kuitenkin hillitsi hieman Mikon tulista temperamenttia ja se tyytyi ainoastaan puristamaan oluttuoppia niin raivokkaasti, etten mä olisi lainkaan yllättynyt, jos lasi olisi räsähtänyt sirpaleiksi. 

”Mä haluan lähteä”, Mikko murahti uudestaan ja tuijotti lasittuneen oloisena Saanaa ja Miraa, jotka kuivasivat lautasliinoilla pöytää. Saana katsahti tuimasti Mikkoa takaisin, koska poika ei ollut edes tarjoutunut ostamaan uutta juomaa kaatuneen tilalle. 
Mä tuijotin yhä hämmentyneenä Mion suuntaan, joka oli keskittänyt taas kaiken huomionsa Marin huvittamiseen kuin se typerä tytönhupakko olisi ollut kiinnostavin asia sen elämässä.
Lauri katsahti muhun tyytyväinen hymy huulia koristaen ja nojautui sitten mutisemaan jotain Emilion korvaan. Kohta kummatkin pojista räjähtivät äänekkääseen nauruun. Nolostuneena ja kiukkuissani käänsin katseeni meidän puiseen pöytään ja tarkkailin sen sileää pintaa yhtä kiinnostuneena kuin se olisi yhtäkkiä ruvennut flirttailemaan mulle.

”Mä tiedän, mutta et kai sä halua, että toi säälittävä paskiainen kuvittelee, että sä juokset sitä pakoon?” mä sihisin ja voimasanojen kohdalla mun ääneni tärisi kaikesta siitä pettymyksestä ja kiukusta, jonka Mion välinpitämätön käytös oli aiheuttanut.
Mitä tää nyt oli olevinaan? Ensin se oli silkkaa siirappia ja hunajaa ja seuraavana päivänä ei ollut tunnistavinaankaan. Ja ennen kaikkea miksi se helvetissä se silitti Rantalan Marin poskea! 
Mikko selvästi ryhdistyi mun sanojeni johdosta ja pudisti raivokkaasti päätään.
”Mä mieluummin vittu otan siltä vaikka suihin kuin annan sen päästä niskan päälle”, se tokaisi päättäväisesti ja kulautti sen jälkeen loput oluestaan kerralla. Se kääntyi Saanan puoleen ja pyysi sitä mukaansa tiskille tilaamaan uudet juomat sen laskuun.

Mä annoin niiden mennä ja jäin itse tuijottamaan Rantalan Maria synkkä ilme kasvoillani. Mä en ollut oikein koskaan ymmärtänyt mitä ihmeellistä Mikko oli koskaan nähnyt kyseisessä tytössä ja nyt mä ymmärsin vielä vähemmän. Sillä oli tavallisen vaaleanruskeat hiukset, tavallisen siniset silmät, tavallisen näköiset kasvot ja tavallisen näköiset vaatteet. Okei, ehkä tajuttoman kokoisilla rinnoilla saattoi olla jotain vaikutusta Mikon kiinnostukseen, mutta mä en todellakaan tajunnut mitä kiinnostavaa Mio näki Marissa. Miten se saattoi viihtyä niin kuivan tyypin seurassa ja mulle se soi vain jonkun katseenpuolikkaan! Vaikka mä en ollut koskaan juurikaan sen syvällisemmin keskustellut Marin kanssa, mä olin varma, että se oli täysin aivoton idiootti, jolla ei ollut mitään mielipiteitä tai kiinnostavaa sanottavaa ja sen olisi pitänyt pysyä kaukana Miosta, eikä nojata sen olkaa vasten! 

Päätin noudattaa Mikon esimerkkiä ja haudata pettymykseni alkoholiin. Kippasin puolet oluestani kerralla alas ja tunsin oloni hieman pahoinvoivaksi kitkerän nesteen valuessa alas ruokatorveani pitkin vatsalaukkuun. Hämmennys, kiukku, pettymys, mustasukkaisuus, raivo, suru. Tunteet mylläsivät mun sisälläni yhdistyen toisiinsa, yllyttäen ja vahvistaen toisiaan saaden mun oloni tuntumaan entistä pahemmalta. Hetken mä olin kuvitellut, että olin oikeasti tiennyt, mihin suuntaan mun ja Mion välit olivat menossa ja nyt musta tuntui kuin olisin päätynyt takaisin aloitusruutuun. Juuri kun musta oli alkanut tuntua siltä, että ymmärsin Mioa, se olikin kääntänyt pelilaudan ympäri, vaihtanut nappuloiden paikkaa ja muuttanut koko pelin nimenkin samalla saaden mut entistä eksyneemmäksi. 

”Mä menen hakemaan lisää juomaa”, kuulin Mion tokaisevan pöytäseurueelleen. 
Pidin katseen visusti oluttuopissani, enkä nostanut sitä edes kuullessani epämääräistä kolinaa kultien pöydän suunnalta. Pöytäseurue purskahti railakkaaseen nauruun, josta Marin rasittava kikatus erottautui aivan liian selvästi.
”Mio, ooksä kunnossa?” Marin ääni kuulosti niin iloiselta ja hellältä, että mun teki mieli oksentaa.
”En mä ole ihan varma. Ehkä sun pitäisi suorittaa mulle ruumiintarkastus ihan varmuuden vuoksi”, kuului flirttaileva ääni jostain lattianrajasta.
Mä hörppäsin lisää oluttani ja yritin pakottaa itseni keskittymään Eetun ja Pasin keskusteluun.
Marin ihastunut hihitys nousi kuitenkin ahdistavan äänekkäänä Eetun rauhallisen äänen ylitse.
”Sä oot ihan kännissä”, kuulin Marin kikattavan hieman lisää saaden mut miettimään osasiko se muuta tehdäkään.
”Ehkä hieman. Ei sun silmät mua nyt niin sekaisin saaneet, että olisin rämähtänyt lattialle. Vaikka ne kauniit onkin”, flirttaileva ääni jatkoi ja mun huuliltani karkasi yökkimisääniä, ennen kuin ehdin estää itseäni. Eetu katsahti mua oudoksuen ja jatkoi hieman epävarmana juttua upeasta muijasta, jonka se oli tavannut Barcelonassa. 


”Ei sun silmät mua nyt niin sekaisin saaneet! Ihan helvetin naurettavaa! Miten kukaan voi oikeasti hairahtaa tollaiseen soopaan!” kihisin mielessäni kuullessani Marin ihastuneet huokailut. Eikö se muka nähnyt mitä Mio ajoi takaa? Eikö se tajunnut, ettei Mio halunnut siltä kuin yhtä asiaa, eikä poikaa kiinnostanut paskaakaan miltä Marin silmät näyttivät. Tuskin se huomenna enää edes muisti, minkä väriset ne olivat olleet. Miten joku saattoi olla noin naiivi?

”Ei sun suudelma mua niin sekaisin saanut.”

Poskeni tuntuivat hetkessä lähes tulikuumilta ja jouduin sulkemaan silmäni häpeän tehdessä yllätyshyökkäyksen kimppuuni. Nöyryytys kiertyi ympärilleni kuin käärme, kuristaen keuhkojani kasaan, vaikeuttaen hengittämistä. Ihoa kipristeli ja poltteli kuin häpeä olisi iskenyt myrkkyhampaat kaulaani saaden myrkyn leviämään polttavana ja tukahduttavana sisälleni.
Yhtäkkiä Mion käytös oli täysin järkeenkäypää. Pellavapään motiivit flirttailevalle käytökselle ja pitkille katseille oli kuin polttavaa tuhkaa silmille, jäätävää vettä jo valmiiksi uppoavaaan laivaan, turvavyötön lapsi bussin iskeytyessä henkilöauton perään, kohtalokas vika lentokoneessa, yliannostus unilääkkeitä, eksyminen metsään keskitalvella. 

Jos Mari oli typerä ja naiivi, mä olin täysi idiootti. 

Mä olin aina pitänyt itseäni älykkäänä ja nokkelana ja pudistellut säälivänä päätäni niille tytöille, jotka olivat langenneet Mion tapaisten mieshuorien ansaan. Mä olin varma, että jos joku olisi yrittänyt käyttää mua samalla tavalla hyväkseen, olisin haistanut valheen jo kilometrien päästä ja läimäyttänyt sen huijarin naamalle takaisin mitä kiusallisimmalla tavalla. Mutta miten oli käynyt. Mio oli melkein onnistunut kietomaan mutkin verkkoonsa, uudeksi uhriksi alati kasvavaan listaan. 

Ehkä se oli kuvitellut, että se suudelma oli ollut jotain muuta mun puolelta kuin pelkkä teinipojan hetkittäinen mielihalu ja että mä olin kiinnostunut siitä. Se oli näköjään katsonut, että riiteleminen söi liikaa vaivaa, kun mua pystyi hallitsemaan muutamalla intensiivisellä katseella ja leikittelevällä hymyllä. Sen vuoksi se oli ollut niin epämiomainen viime aikoina. Se kuvitteli, että mä olin liittynyt sen fanikerhoon, yhdeksi ihastuneista idiooteista.

Se ei tosiaankaan olisi voinut olla enemmän väärässä. Mähän en olisi välittänyt paskaakaan, vaikka se olisi kosinut raivostuttavasti kikattavaa Maria mun aivan nenäni edessä ja säveltänyt laulun tytön unohdettavan värisistä, tylsistä silmistä! Mä olin vain teiniraukka, jonka hormonit kävivät hieman ylikierroksilla. Poika, joka etsi vielä omaa seksuaalista suuntaumista tai jotain muuta soopaa, mitä nuorten ohjelmissa toitettiin. Mä olin sattunut olemaan puutteessa, ja Mio oli sattunut olemaan paikalla. Ei muuta, ei tunteita. Ei todellakaan. Mähän en siihen kusipäähän ollut ihastunut. En ikinä.

Miksi sua sitten hävettää noin paljon, jos sulla ei muka ole mitään tunteita?

Käskin sisäisen ääneni pitää turpansa kiinni ja huolehtia omista asioistaan. Jos sisäisellä äänellä nyt siis ylipäätään oli turpa. Luultavasti ei.


-0-0-0-


Aamuaurinko paistoi pirteästi meidän takapihalle ja herätteli mun unista olemusta lämmöllään. Mä retkotin siniseksi maalatulla puutarhatuolilla pelkät mustat pyjamanhousut ylläni ja kuuntelin naapuruston ääniä. Naapurissa asuva pariskunta oli aloittanut puutarhanhoidon aikaisin aamulla. Viiksekäs mies työnsi reippaasti ruohonleikkuria pitkin kirkkaanvihreää nurmikkoa ja pulskemmanpuoleinen nainen oli kumartunut kukkapenkin puoleen multapussi seuranaan.

Kulhollinen suklaamuroja lojui puutarhapöydällä mun edessäni valmiina syötäväksi, ja äiti kaatoi parhaillaan tuoremehua kulhon vieressä olevaan juomalasiin. Mä tarkkailin äitiäni, joka asettautui kahvinsa ja sanomalehden kanssa vastapäiseen puutarhatuoliin ja tuntui nauttivan lauantai-aamusta täysin siemauksin. Sillä oli vielä pari viikkoa töitä, ennen kuin se pääsisi vihdoin vetäytymään kesälomalle ja mä tiesin sen laskevan päiviä loman alkuun. Meillä ei ollut sen suurempia suunnitelmia kesäksi. Johanneksen oli määrä tulla katsomaan meitä ensi viikolla, ja äiti oli varannut liput Tallinnan risteilylle itselleen ja ystävättärelleen mun kohteliaasti kieltäydyttyä kutsusta. Mulla ei juuri muutenkaan ollut aikaa matkustella kesällä, sillä kersojen jalkapallotreenit oli kolmesti viikossa, eikä me saataisi kuin yksi viikko lomaa heinäkuun puolessa välissä. Silloin mä luultavasti vain menisin tervehtimään Sonjaa Helsinkiin. 

”Mites siellä jalkapallossa? Oletko viihtynyt siellä?” mutsi kyseli aivan yhtäkkiä lehtensä uumenista ja kohotti kookoksenruskeiden silmiensä katseen muhun. 
”Öm, joo. On siellä ihan kivaa ollut”, mä vastasin hieman yllättyneenä äkillisestä kysymyksestä.
Tuulia hörppäsi hieman kahvistaan ja katseli mua oudon tietävä katse silmissään.
”Entä se sun valmennusparisi? Onko se mukava?” äiti jatkoi kyselyään ja laski lehden hetkeksi pöydälle pystyäkseen keskittämään huomionsa paremmin muhun.
Mä tunsin poskieni punehtuvan hieman ja keskityin hetkeksi murojeni rouskuttamiseen. Mitä mun olisi pitänyt sanoa? Joo, hyvin menee! Mun valmennuspari on Mio ja me vihataan toisiamme, paitsi että mä suutelin sitä ja sen jälkeen en ole pystynyt olemaan ajattelematta sitä hetkeäkään, vaikka mä en todellakaan ole siihen ihastunut, koska se on maailman ärsyttävin, itsekeskeisin ja lapsellisin kakara. Oliskohan se tarpeeksi sekavaa?
”No joo, mä tunnen sen. Se on Kelovaaran Mio”, mumisin murot suussa ja kurottauduin nappaamaan tuoremehuni pöydältä. 
Tällä kertaa mun äitini näytti hieman yllättyneemmältä mun vastauksestani.
”Se sinun lapsuudenkaverisiko? Mikset sinä ole aikaisemmin sanonut mitään?” äiti kysyi ihmetellen ja melkein tökkäsi itseään kahvikupilla nenään tarkkaillessaan mun kasvojani liiallisen kiinnostuneena.
”Mukavaa, että olette taas kavereita. Kutsu se poika joskus taas kylään”, äiti tokaisi sitten, kun mä pysyin hiljaa ja keskittyneenä muroihini. 
Mä nyökkäsin hitaasti ja jatkoin murojeni tuhoamista päättäväisellä vimmalla. 

Mä en ollut koskaan kertonut äidille, mitä mun ja Mion välillä oli tapahtunut pienenä. Mun äitini oli aina kuulunut Mion ihailijakerhoon ja pitänyt pientä pellavapäätä herttaisena herrasmiehenä. Mio oli käyttäytynyt aina kohteliaasti meidän äidin läsnäollessa, enkä mä ollut koskaan uskaltanut kertoa äidille Mion villeimmistä tempuista peläten, että äiti olisi kieltänyt mua leikkimästä elovenapojan kanssa. Äiti tiesi myös Mion vanhemmista ja oli aina tuntenut sääliä pientä pellavapäätä kohtaan. Koskaan se ei ollut sanonut ei, kun Mio oli tullut meille yökylään, vaan oli pikemminkin todennut pojalle, että tämä sai olla niin pitkään kuin halusi. Kun mun ja Mion välit olivat sitten kylmenneet, äiti ei ollut kysellyt liikoja, mutta oli ollut selvästi yhtä harmissaan asiasta kuin mäkin. Sen mielestä mä ja Mio oltiin tultu niin mainiosti toimeen keskenämme, ettei se voinut käsittää, mikä oli mennyt vikaan. Mä en ollut osannut tarjota sille vastausta, koska en ollut tiennyt, enkä vieläkään täysin tiennyt mitä oikein oli tapahtunut.

Mun ajatukseni keskeytyivät Elliot Minorin biisin kantautuessa mun pyjamanhousujeni taskusta. Kaivoin kännykkäni uteliaana taskusta ja tunsin onnellisen hymyn kohoavan mun huulilleni nähdessäni soittajan.
”Mitäs mun suosikkisiskoni?” hihkaisin luuriin ensisanoikseni ja otin paremman asennon puutarhatuolilla. Äiti nosti katseensa artikkelista jota se oli kiinnostuneena lukenut mun hiljennyttyä ja käski lähettää terveisiä.
”Upeaa! Mä pääsen viikon päästä pois täältä! Vihdoinkin! Mä olen niin helvetin kyllästynyt vain lojumaan sängyssä ja imppaamaan sairaalahajuja. Ja mulla on lähes ainoana juttutoverina 15-vuotias finninaama, joka ei puhu mistään muusta kuin larppaamisesta. Jos mä joutuisin olemaan täällä vielä yhtään pidempään, mä oikeasti varmaan tekisin itsarin!” Sonja tiedotti omaan pirteään tyyliinsä, joka sai mut nauramaan.
Se kuulosti jo paljon paremmalta kuin viimeksi, jolloin sen ääni oli vielä ollut suhteellisen hauras ja olemus heikko. Nyt se kuulosti jo paljon enemmän normaalilta värikkäältä ja eloisalta Sonjalta. 
”Varo vain, ettei se ehdi aivopestä sua siellä. Seuraavan kerran, kun nähdään niin mun pitääkin tulla katsoon sua jonnekin Kontuun, missä elelet jonain hobittina”, tokaisin huvittuneena takaisin ja hörppäsin loput mehustani, ennen kuin kohottauduin seisomaan. 
”Erittäin epätodennäköistä, mutta ei sitä koskaan tiedä”, Sonja naurahti linjan toisesta päästä. 
”Mites siellä? Miten sulla ja Miolla menee? Ette ole vielä tappaneet toisianne?”

Mä tunsin poskieni punehtuvan jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä. Nappasin ripeästi tyhjän murokulhoni pöydältä, nyökkäsin äidilleni ja painelin taka-ovesta sisälle meidän keittiöön. Laskin murokulhon huolellisesti tiskipöydälle ja nappasin samalla muutaman dominon keittiönpöydän kulhosta. 
”Ei vielä, pari kertaa on liipannut läheltä”, naurahdin väkinäisesti samalla, kun suunnistin dominosaaliini kanssa huoneeseeni.
Miksi kaikki olivat niin uteliaita musta ja Miosta? Mikko jankkasi jatkuvasti siitä, kuinka epäonninen olin ja kuinka mun pitäisi vaihtaa joukkuetta, Jani halusi koko ajan olla selvillä mun ja Mion uusimmista mittelöistä ja nyt äiti ja Sonjakin olivat iskeneet lusikkansa soppaan. 
”No jos toi finninaama saa mut ylipuhuttua, mä voin tulla viskoon sitä parilla loitsulla”, Sonja naurahti pehmeästi ja vaihtoi sitten kokonaan aihetta, mikä varmaan johtui mun haluttomuudestani puhua Miosta sen enempää.
”Mitä Karolle kuuluu?” 

Siinä olikin sitten seuraava aihe, josta mä en hirveästi välittänyt puhua. Sonja kuului niihin ihmisiin, jotka luulivat, että mä olin aivan lääpälläni luokkatoveriini ja olin valmis tekemään mitä vain Karon vuoksi. Kyllähän mä Karosta välitin, kyse ei ollut siitä, mutta mä en todellakaan ollut varma välitinkö siitä aivan niin paljon kuin se olisi ansainnut. Ja mulla oli ollut viime viikkojen ajan aivan mielettömän huono omatunto, sillä me ei oltu edes seurusteltu pitkään ja olin jo nyt mennyt pettämään sitä. 

Jos suudelman toinen vastapuoli ei olisi pyörinyt lähes lakkaamatta mun mielessäni syrjäyttäen Karon mun ajatuksistani pimeyteen, mä olisin voinut ehkä antaa itselleni anteeksi. Mutta tilanne ei tietenkään ollut aivan niin yksinkertainen. Mun tyttöystäväni ei ollut tainnut käydä kertaakaan mun mielessäni silloin, kun mä olin Mion seurassa. Eipä sillä, että mä olisin silloin voinut ajatella ketään muutakaan, sillä Mion ollessa lähettyvillä se täytti mun maailmani lähes sataprosenttisesti. Sen ego oli niin valtava, että se vaati lähes kaiken tilan mun mielestäni ja häiritsemättömän huomioni. Treenien jälkeen mun ajaessa kotiin mä kuitenkin yleensä tunsin syvää ja pistelevää huonoa omantuntoa siitä, etten ollut taaskaan haaveillut koko päivän aikana Karosta. Se oli aivan ihana, herttainen ja huomaavainen tyttö, ja silti mun ajatukseni täytti turhamainen ja itsekäs kakara.

Mun olisi pitänyt olla umpirakastunut Karoon. Me oltiin seurusteltu vasta niin vähän aikaan, että meidän kuuluisi vielä luuhata kadun nurkissa huulet kiinni toisissamme, söpöillä toisillemme kuin ällöttävimmän rakkauskomedian tähdet ja lähetellä sokerisia tekstiviestejä toisillemme aina, kun jouduttiin olemaan viisikin minuuttia erossa toisistamme. Mun ei tehnyt mieli tehdä mitään näistä, mutta kuitenkin tunsin tyttöä kohtaan vahvaa suojelunhalua ja lämpöä, enkä olisi halunnut koskaan satuttaa sitä. Pelkäsin kuitenkin, että satutin sitä parhaillaan juuri pahimmalla mahdollisella tavalla.

”Ihan hyvää sille kuuluu”, mä vastasin ympäripyöreästi ja vaihdoin aiheen takaisin Sonjan huonetoveriin.
”Ootpa sä tänään puheliaalla tuulella. Mutta hyvä on, jos sä välttämättä olet kiinnostunut mun uudesta larppaajaystävästäni, mä kerron sulle sen seikkailuntäyteisistä retkistä Keskimaahan”, Sonja vitsaili pirteänä ja alkoi tilittää Matti-nimisen pojan haltijavoimista mulle kovinkin sarkastiseen tyyliin. Mä annoin Sonjan selittää pitkät pätkät tyytyväisenä siitä, että puhe oli kääntynyt pois mun henkilökohtaisista asioista. Ja onnellisena siitä, että mun rakas siskopuoleni kuulosti voivan paljon paremmin.

-0-0-0-


”Moi kulta!” Karo hihkaisi nähdessään mut istumassa meidän tutulla kohtaamispaikalla kaupungin keskustassa sijaitsevan suihkulähteen reunalla. 
Mä kohottauduin seisomaan nähdessäni sen ja annoin sen painaa huulensa pehmeästi mun omiani vasten. Kun se vetäytyi musta kauemmas, tunsin huonon omatunnon pistävän mua lähes puukon tavoin rintakehään nähdessäni omenanvihreiden silmien kimmeltävän onnesta.
”Mulla oli ikävä sua”, tummatukkainen tyttö huokaisi hymyillen ja tarttui mua sitten huolettomasti kädestä. Mä hymyilin sille väkinäisesti takaisin ja sanoin ikävöineeni sitä myös, vaikka me oltiinkin nähty viimeksi eilen.

Karo lähti kiikuttamaan mua kohti lähintä vaatekauppaa. Saanalla oli kuulemaan synttärit viikon päästä ja sen piti löytää ystävälleen lahja.
”Sutkin on tietenkin kutsuttu, mutta ei sun tarvitse huolehtia lahjasta. Mä sanon, että meidän on yhteinen”, Karo selitti niin huolettoman ja iloisen kuuloisena, etten mä kehdannut sanoa mitään, vaikka mun omatuntoni huusi täyttä kurkkua. Mun olisi niin tehnyt mieli päästä eroon syyllisyyden tunteestani ja möläyttää kesken sen iloisen höpinän, että olin pettänyt sitä suutelemalla toista, mutta katsoessani sen säteilevää hymyä tiesin, etten voisi tehdä sitä sille. 
Mä en kestäisi nähdä niitä kauniita omenanvihreitä silmiä täynnä kyyneleitä tai sädehtivää hymyä pyyhkiytymässä pois päivettyneiltä kasvoilta. Mä halusin sen olevan onnellinen.

Pysähdytin hetkeksi vierelläni kävelevän tytön ja painoin huuleni tiukasti sen omia vasten. Karo vastasi takaisin hieman yllättyneenä, mutta selvästi mielissään mun äkillisestä tunteidenosoituksesta. Teko ei kuitenkaan parantanut mun tuskasta ulvovaa omatuntoani vaan sai sen rääkymään entistä viiltävämmin. 

Me kierrettiin vaatekauppa jos toinenkin, ainakin puoli tusinaa koruliikettä ja pari kirjakauppaakin, ennen kuin Karo löysi Saanalle mieluisen syntymäpäivälahjan. Se tarkkaili tyytyväisenä hopeista tekotimantein koristeltua käsikorua meidän istuessa Kultajoutsenen terassilla ostoskierroksen päätteeksi. Tällä kertaa mä en ollut ollut aivan niin innostunut päätymään Kultajoutseneen, mutta mun lempikahvilani omistaja oli katsonut meitä niin hyytävästi meidän astellessa sisälle, että mä päättelin porttikiellon olevan vielä voimassa. Kun Karo oli sitten ehdottanut Kultajoutsenta, en mä ollut viitsinyt kieltäytyäkään, vaikka mua ei tosiaankaan huvittanut törmätä Mioon sen päivän aikana.

Mioa ei onneksi kuitenkaan näkynyt terassilla. Lauri ja Herkko kyllä istuivat muutaman muun kultapuistolaisen kanssa kauimmaisessa poydässä ja ne pelasivat ajankulukseen pokeria. Ne näyttivät olevan niin keskittyneitä peliinsä, etteivät edes huomanneet mun ja Karon saapumista. Mä huomasin myös kauempana entisen kesäihastukseni Jonnan ja heilautin sille nopeasti kättä sen katsahtaessa mun suuntaani. Se hymyili mulle hieman väkinäisesti takaisin ja siitä päättelin, ettei se ollut oikein vieläkään antanut mulle anteeksi. 

Kun mä olin törmännyt Jonnaan bileissä muutama kuukausi sen jälkeen, kun mä ja Fanny oltiin erottu mä olin kuvitellut voivani unohtaa Fannyn sen avulla. Jonna oli heti alusta lähtien vaikuttanut aidolta suorine mielipiteineen ja omituisine huumorintajuineen. Se oli kiehtonut mua, sillä se oli jollain tavalla ollut niin samanlainen kuin Fanny. Oikeastaan vähän liiankin samanlainen. Mä olin yrittänyt välittää vaaleahiuksisesta tytöstä sinä itsenään, mutta liian usein mä olin toivonut, että sen hunajanvaaleat hiukset olisivat olleet tulta ja posket pisamia. Ruskeat silmät olivat muuttuneet häikäisevän kauniiksi oliivinvihreiksi ja tytön nimikin oli vääntynyt Jonnasta Fannyksi. Kerran mä olin vahingossa kutsunutkin tyttöä Fannyksi. 

Suhde oli kestänyt kesän verran. Parin kuukauden jälkeen mä olin tajunnut, ettei jutusta voisi tulla koskaan mitään, sillä Fannyn aiheuttamat arvet olivat vielä niin syvät ja tuoreet, etten mä voisi välittää kenestäkään muusta, ennen kuin olisin päässyt siitä yli. Jonnalle mun tunnustus tuli aika shokkina. Se oli haukkunut mut täysin pystyyn, kutsunut paskiaiseksi, läimässyt kasvoille ja häipynyt paikalta kiljuen, ettei halunnut mun enää koskaan ottavan siihen yhteyttä. Enkä mä ollut koskaan ottanut, sillä olin ollut liian häpeissäni siitä, kuinka törkeästi olin sitä kohdellut. 

Mä siirsin katseeni kylmästä blondista takaisin vastapäätäni istuvaan, lämpimästä hymyilevään brunetteen. Mä en koskaan voisi kuvitella Karon saavan samanlaista kohtausta kuin Jonna. Se ei huutaisi, löisi ja kiroaisi. Se luultavasti vain katsoisi mua omenanvihreät silmät pirstaleina ja kyyneleet poskilla yrittäen löytää edes pienintä syytä, miksi mä olisin satuttanut sitä. Luultavasti se olisi luullut, että vika olisi ollut siinä ja se olisi miljoona kertaa pahempaa kuin se, jos Karo olisi haukkunut mut täysin lyttyyn ja lyönyt nenän verille. 

Mä vaan niin toivoin, että tähän kaikkeen löytyisi ratkaisu, mikä ei satuttaisi ketään, mutta sellaista ei tainnut olla olemassa. Mä olin luullut, että ajan myötä mun tunteeni olisivat vahvistuneet ja mä olisin tajunnut kuinka upea tyttö Karo oli, mutta niin ei ollut tapahtunut ja tuskin tulisi enää tapahtumaankaan. Enkä mä voisi ikuisuuksia uinua suhteessa, jonka toista osapuolta mä en rakastanut, sillä se söi mua sisältä, eikä tosiaankaan ollut reilua Karollekaan. Mä en vaan tiennyt lainkaan miten mä olisin voinut hoitaa tilanteen parhaiten. 

”Täällähän te kyyhkyläiset olette!” 
Mä säpsähdin takaisin nykyisyyteen Mikon ja Janin putkahtaessa paikalle ja istahtaessa meidän seuraksemme Kultajoutsenen terassille. Jani hymyili mulle rennosti, mutta Mikko näytti katselevan inhoavana ympärilleen. Se ei näyttänyt olevan yhtään sen iloisempi Kultajoutsenessa hengaamisesta kuin mäkään. Kesäisin Kultajoutsen tosi oli pullollaan ihmisiä kaikkialta kaupungista ja sen lähistöltä, joten kullat ylläpitivät vain pientä enemmistöä asiakaskunnasta. En mä nytkään nähnyt kuin muutaman pöydän, jotka olivat kultalaisten vallassa.
”Ei kai me vain häiritä teidän herkkää hetkeänne?” Jani härnäsi leikkisästi ja tökkäsi mua leikkisästi kylkeen.
”Ei mun tarvitse, kun nähdä teidän naamat niin mikä tahansa herkkä hetki on pilalla”, heitin takaisin huvittuneena ja väistin täpärästi Mikon suunnalta tulevaa huitaisua. Lähetin parhaan ystäväni hakemaan meille lisää juotavaa. Mikko nurisi jotain siitä, kuinka se joutui aina maksumieheksi, kunnes Jani läimäytti 50 euron setelin sen kouraan. Mikko lopetti kumman nopeasti valittamisen ja paineli leveästi hymyillen sisälle kahvilaan.
”Mummo on tainnut tehdä taas visiitin?” mä tiedustelin katse Janin lompakossa, jonka sisus näytti pursuavan seteleitä. 
Jani nyökkäsi hymyillen ja tunki lompakkonsa takaisin farkkujen taskuun.
”Se pahoitteli, kun ei päässyt mun 18-vuotis synttäreille ja tuli nyt sitten tuomaan ”pienen” lahjan”, poika naurahti huvittuneena, mutta selvästi mielissään siitä, että oli taas varoissa, eikä sen tarvinnut työskennellä koko kesänä.
Janin isoäiti oli vanhuuden päivillään rakastunut uudelleen ja mennyt naimisiin norjalaisen miehen kanssa, joka olikin myöhemmin paljastunut miljonääriksi. Öljyalalla työskentelevä mies oli sen verran rakastunut Janin isoäitiin, että syyti tälle rahaa kuin roskaa ja olipa ostanut vanhalle naiselle vielä huvilankin Turun saaristosta. Koska Jani oli isoäitinsä lempilapsi, sai poika luonnollisesti myös osansa mummonsa hyvästä onnesta. 

Mikko palasi takaisin mukanaan tarjotin, jolla nökötti neljä värikästä drinkkiä, jossa jokaisessa paloi sädetikku ja jota jokaista koristi pirteänvärinen päivänvarjo. 
”Kyllä sä Mikko olisit voinut tulla kaapista ulos vähän halvemmallakin”, Jani huomautti Mikon tökätessä pojalle vaihtorahat takaisin. Mikko mulkaisi pahasti mun vieressäni istuvaa poikaa. 
”Mä ajattelin, että me voitaisiin vähän juhlia”, se tokaisi, istahti Karon viereen ja ojensi tytölle yhden drinkeistä.
”Ai mitä?” Karo kysyi kiinnostuneena ja kiitti drinkistään. 
”Se haluaa juhlia Janin paksua pankkitiliä”, sanoin ja virnuilin parhaalle ystävälleni drinkkini takaa nähdessäni sen poskien punehtuvan hieman.
”Tai sitä, että se on vihdoin tullut kaapista ulos”, Jani jaksoi vielä yrittää.
Mikko puuskahti närkästyneenä ja hörppäsi melkein puolet oranssinkirjavasta drinkistään. 
”Miksi mä vaivaudun teidän idioottien kanssa?” se huokaisi syvään.

”Koska sä rakastat meitä”, ilmoitin hymyillen viattomasti.
”Ja haluat kolmenkimppaa”, Jani jatkoi hyväntuulisena ja piristyi hieman lisää nähdessään mun ja Mikon hieman pahoinvoivat ilmeet. 
”Jani, täällä on naisia keskuudessa. Jos voisit hieman käyttäytyä”, Karo informoi poikaa ja noukki palaneen sädetikun juomastaan.
”Ai onko? Missä? Mikset sä heti sanonut!” Jani henkäisi ja katseli muka kovinkin etsivänä ympärilleen. Karo viskasi poikaa sädetikulla otsaan. 

Mikko köhi kurkkuaan ja me päätettiin armahtaa se antamalla sen vihdoin sanoa sanottavansa.
”Mä ajattelin, että voitaisiin juhlia sitä, että tää on meidän ensimmäinen kesä jolloin meillä on oikeasti lupa juoda itsemme maton alle. Ja muutamista onnettomista sattumista huolimatta mä olen ihan varma, että tästä kesästä tulee parhain kesä ikinä”, Mikko tokaisi juhlallisesti ja kohotti drinkkinsä.
Karo näytti melkein liikuttuneelta ja kohotti oman lasinsa myöskin ilmaan. 
”Aamen”, Jani sanoi ja sai mun suupieleni nykimään. Mikko katsoi meitä, kun sen olisi tehnyt mieli viskata oranssit litkunsa meidän naamalle.
”Tai sitten sille, että juhannukseen on enää vain muutama päivä. Juokaa nyt ne helvetin drinkit”, Mikko murahti ja syventyi takaisin omaansa. 
Hymyillen mä vihdoin maistoin omaa vihertävää drinkkiäni ja sen karamellimainen maku tuntui sopivan täydellisesti siihen iltaan. Mun aikaisemmat huolet Karon suhteen tuntuivat päätyvän hieman pienempään mittakaavaan nyt, kun mulla oli kaverit ympärilläni. Oli leppoisa kesäilta, kaupunki täynnä rentoutuneita ihmisiä ja hyvää seuraa. Murheet tuntuivat kaukaisilta ja mitättömiltä niin kuin niiden kesällä olisi kuulunutkin.

-0-0-0-

Mun kasvoni olivat täydellisen ilmeettömät ilmestyessäni seuraavan kerran treeneihin. Kuljin  pukuhuoneiden edustalla tupakkaa polttavan vaalean pojan ohitse sisälle vaihtamaan kenkiäni suomatta poikaan silmäystäkään. Kun olin saanut vaihdettua lenkkarit jalkaani ja olin sitomassa kengännauhoja, Mio ilmestyi norkoilemaan pukuhuoneiden ovenrakoon.
”Mikäs meidän Pyryä vituttaa? Etkö saanut viikonloppuna?” se tiedusteli tavanomaiseen huvittuneeseen tyyliinsä ja puhalsi tylsistyneen oloisena etuhiukset silmiltään.

Mä en huomioinut sen kommenttia millään lailla, vaan jatkoin tyynesti kengännauhojeni solmimista kuin en olisi edes huomannut sen läsnäoloa. Kengännauhojen solmiminen ei tuntunut siitä huolimatta aivan luonnistuvan, sillä olin niin keskittynyt olemaan huomioimatta Mioa, että solmin nauhat vahingossa sormeni ympäri. Kuulin Mion hymähtävän kevyesti, mutta jatkoin tyynesti kengännauhaoperaatiotani kuin kyse olisi ollut elämästä ja kuolemasta.
Vihdoin sain nauhat edes joten kuten hyväksyttävään kuntoon ja kumarruin urheilukassini puoleen etsiäkseni jalkapalloseuran t-paidan. Säpsähdin aika rajusti huomatessani jalkaparin aivan urheilukassini vieressä. Mio oli jotenkin onnistunut hiipimään ääneti aivan mun viereeni. 

Kiihtyneestä sydämen sykkeestä huolimatta siirsin katseeni kirkkaankeltaisista converseista takaisin urheilukassini uumeniin ja aloin penkomaan sitä päättäväisellä vimmalla. 
”Oletko sä kuuroutunut tai jotain? Vai vittuillaanko me tänään toisillemme morsettamalla?” Mio härnäsi ja istahti huolettomasti mun viereeni puupenkille niin, että se kylki puski kevyesti mun omaani.
Mä kohotin viimein katseeni sen silmiin ja mulkaisin sitä tympääntyneisyyttä tavoitellen. Hivuttauduin mielenosoituksellisesti kauemmaksi toisesta pojasta ja riuhdoin vähän turhan kovakouraisesti t-paidan ulos kassista.
”Mä en nyt yhtään jaksais mitään lapsellisia kuittailuja tänään, joten voisitko mitenkään pitää pääsi kiinni”, mä tokaisin tylysti ja aloin napittaan laivastonsinistä puuvillaneuletta auki. 

”Ja silti sä työskentelet lasten jalkapallovalmentajana. Mahtaa ottaa pikkasen päähän”, Mio huomautti hymyä äänessään ja täysin vahingoittumattomana mun ilkeistä kommenteistani.
”Sä olet pahin kakara kaikista. Meidän pennut on kymmenen kertaa aikuisempia kuin sä”, tiuskaisin toiselle pojalle takaisin kuulostaen sillä hetkellä itsekin varmasti hyvin kakaramaiselta, mutta en juurikaan jaksanut välittää. 
Mä vaan haluaisin, että Mio jättäisi mut rauhaan, jotta mä saisin rauhassa elää pienessä kuplassani, jossa kykenin uskottelemaan itselleni, ettei Mion läheisyys saanut mussa niin minkäänlaista reaktiota aikaan. Miksi se tuntui nyt niin kovasti viihtyvän mun seurassani, vaikka pari päivää sitten se ei ollut huomaavinaankaan? Jos se kuvitteli, että se saisi mut taas ihan sulaksi vahaksi muutamalla herttaisella hymyllä ja flirtillä, se tulisi pian huomaamaan, että mä en ollut aivan niin helppo.

”En mä sun mielestä voi nyt aivan niin paha kakara olla. Et sä muuten olisi suudellut mua”, Mion kiusoitteleva ääni kantautui aivan mun korvani juuresta. Mä jouduin työllistämään jokaisen itsehillintäni rippeen, jotten olisi värähtänyt toisen pojan äkillisen läheisyyden vuoksi. Sen kasvot olivat houkuttelevan lähellä mun omiani, punertavat huulet melkein kiinni mun poskessa, silmät lähes mystisensiniset niin läheltä katsottuina. Mä huomasin jähmettyneeni hetkeksi täysin paikoilleni ja tunsin kasvojani alkavan kuumottaa Mion äkillisestä läheisyydestä ja etenkin siitä oudon lepattavasta tunteesta vatsassa, minkä sen läheisyys mussa aiheutti. Lämmin tunne vaihtui kuitenkin nopeasti kiukuksi, joka oli suunnattu niin Miolle kuin mulle itsellenikin. Mä en voinut uskoa, että olisin voinut oikeasti hairahtaa noin helposti. Enkä mä voinut uskoa, että Miolla oli kanttia olla kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin se ei olisikaan täysin ignoorannut mua pari iltaa sitten.  

Miten se saattoi olla niin huoleton, rento ja välinpitämätön? Sille kaikki oli vain leikkiä. Bimbo yhtenä päivänä, Mari toisena ja Pyrystä hupia aina välillä. Se ei varmaan tiennyt lainkaan miltä tuntui maata keskellä yötä hereillä tuskaisen kuumassa huoneessa potkien tukahduttavaa peittoa yltään ja muistaa meidän suudelman jokaisen kiusallisimmankin yksityiskohdan. Se ei ollut varmaan koskaan edes vaivautunut ajattelemaan, josko me oikeasti voitaisiin vielä joku päivä olla ystäviä tai jotain enemmänkin. Ei, sille koko suudelma oli vaan jotain piristystä harmaaseen päivään, huoletonta ja unohdettavaa. Se ei ottanut mitään tästä tosissaan, se ei välittänyt lainkaan kenestäkään muusta kuin itsestään. Viis muiden tunteista, kunhan sillä oli vain tarpeeksi hauskaa.

Mä olin viimeisten päivien aikana yrittänyt toitottaa itselleni, etten mäkään välittänyt. Se suudelma oli ollut mullekin vain jotain huoletonta kokeilua, pitkät katseet vain ajanvietettä. Mutta miksi mä olin sitten niin vihainen ja pettynyt? Miksi mun olisi tehnyt mieli hakata Mion päätä seinää vasten, motata sitä naamaan, huutaa sille mitä satuttavampia sanoja? Jos Mio ei olisi merkinnyt mulle mitään, tuskin mä olisin tuntenut näin paljon. 

Mä olin niin keskittynyt lähettämään kipunoivia katseita toiselle pojalle, että olin unohtanut puuvillaneuleeni riisumisen puolitiehen. Säpsähdin uudelleen lyhyen ajan sisällä tuntiessani Mion sormet vatsanseudullani. Se näpräsi mun nappeja auki kuin sillä olisi ollut täysi oikeus siihen ja kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Mä olin niin pöllämystynyt, etten hetkeen tajunnut edes estellä, vaan tyydyin tuijottamaan kapeita sormia, jotka riuhtoivat nappeja helposti auki. 
Kun Mio sai neuleen auki ja ryhtyi kiskomaan mun käsiä ulos hihoista kasvoillaan hymy, joka viestitti aivan liian suurta tyytyväisyyttä mun täydellisestä hämmennyksestäni, mä sain teräni takaisin.  

”Mitä helvettiä sä teet? Päästä irti!” mä sähähdin niin pelokkaaseen tyyliin, että Mion silmät laajenivat hämmästyksestä koomisen suuriksi.
Se tuijotti mua hetken kuin jotain täysin mielenvikaista sormet unohtuneina neuleen pehmeän kankaan suojiin. Mä nousin tärisevin jaloin seisomaan ja pakitin pari askelta taaksepäin kohti ulko-ovea. Mion sormet lipesivät tummansinisestä kankaasta samalla, kun mä riuhdoin neuletta tiukemmin takaisin ylleni. 

Mä en välittänyt, vaikka Mio olikin yhtä kysymysmerkkiä mun käytökseni vuoksi. Se saisi pitää mua vaikka kuinka mielenvikaisena, mutta mä en kestäisi, jos se koskettaisi mua enää. Mä en kestäisi, jos se teki sen kaiken vain vallan vuoksi, voittaakseen jälleen kerran. Jos meidän huulien liikkeissä, sormien hipaisuissa, vartaloiden kohtaamisessa ei olisi mitään tunnetta mukana sen puolelta. Jos se kaikki merkitsi sille tunteetonta mutta tuttua rutiinia, kun taas mulle paljon enemmän kuin suostuin edes myöntämään. 

”Öö, Pyry? Onko sulla aivan varmasti kaikki inkkarit kanootissa?” Mio kuulosti yhä aika hämmentyneeltä ja epäilevältä mun kummallisen käytökseni suhteen.
Mä suljin hetkeksi silmäni keskittyäkseni olennaiseen, vaikka se ei ollutkaan helppoa. Olisi vain ollut niin houkuttelevaa luovuttaa, antaa Mion sormien päätyä takaisin mun neuleelleni, ihollekin, mutta mä tiesin, etten mä ikinä saavuttaisi Mion arvostusta ja kunnioitusta alentumalla yhdeksi sen typeristä ihailijoista. Mä halusin Mioa, mutta vielä enemmän mä halusin olla tasavertainen sen kanssa.

Pakotin kasvoni täysin ilmeettömiksi ja tunteettomiksi avatessani silmäni. Kohtasin Mion ihmettelevät kasvot ja näin omien silmieni kylmäksi muuttuneen katseen heijastuvan sen silmistä. 
”Miksi helvetissä sä jaksat vieläkin jauhaa siitä suudelmasta? Luuletko sä, että se merkitsi mulle yhtään mitään? Mä vaan halusin sun pitävän turpasi kiinni mun isästä ja se vaikutti ainoalta vaihtoehdolta”, mun äänensävyni oli niin jäinen ja välinpitämätön, etten meinannut aluksi tunnistaa sitä omakseni. 

Mä en kyennyt katsomaan Mioa silmiin, ennen kuin olin saanut asiani sanottua. Jos mä olisin nähnyt edes pienimmänkin vivahduksen loukkaantumista tai pettymystä silmissä, en olisi luultavasti olisi kyennyt viemään tätä loppuun asti. Päädyin siis tuijottamaan välinpitämättömästi Mion tuttua ja turvallista nenänvartta.
”Sä voit ehkä kiinnostaa epätoivoisia ja naiiveja teinityttöjä, mutta kuvitteletko sä, että kukaan joka tuntee sut ja tietää mikä kusipää sä olet, voisi välittää susta paskan vertaa? Mä olen unohtanut sen suudelman jo aikoja sitten ja mä todella toivon, ettei meidän tarvitse enää ottaa sitä esille, sillä mä en ole pitkiin aikoihin katunut mitään niin paljon.”
Sanat tuntuivat vierailta ja epämuodostuneilta suussani ja mä todella toivoin, ettei niistä heijastunut valhe jo kilometrien päähän.  
”Etkä sä ole edes mun mielestä mitenkään hyvännäköinen”, mä tokaisin tylysti vielä purkaukseni loppuun ja lause kuulosti samalta kuin olisin yrittänyt väittää maapalloa pannukakuksi tai uskotella kuun olleen tehty juustosta. 

Hitaasti mä siirsin katseeni nenänvarresta kissankellonsinisiin silmiin odottaen niiden jo kavenneen kiukusta ja peittelemättömästä raivosta tai ainakin ehtineen muuttua jo täysin tulkitsemattomiksi. Sen vuoksi mä melkein säpsähdinkin, sillä ensimmäistä kertaa oikeasti erotin jotain särkynyttä sinisyyden syvyyksistä. Kissankellonsininen oli hetken kuin lasinsirpaleita, joiden terävyys tuntui pistävän mua syvälle. Mun ilmeettömät kasvoni muuttuivat lähes hetkessä katuviksi ja pahoitteleviksi, sillä en ollut koskaan ollut läheskään yhtä hyvä aitojen tunteideni peittelyssä kuin Mio. 

Mä melkein toivoin, että se olisi sanonut jotain puolet pahempaa niin kuin normaalisti. Melkein odotin sydämettömien sanojen karkaamista punertavilta huulilta, jotain todella julmaa ja satuttavaa, jottei musta olisi sillä hetkellä tuntunut niin helvetin pahalta. Mio kuitenkin räpäytti vain silmiään, jonka jälkeen silmissä ei ollut enää mitään jäljellä sirpaileista. Se katsahti oudon apaattisen oloisena jonnekin mun oikealle puolelleni, ennen kuin pyyhälsi sanaakaan sanomatta ohitseni ulos pukuhuoneista. 

Mun jalat eivät kannatelleet enää kauan, vaan mä suorastaan romahdin puupenkille istumaan. Tuijotin hetken pölypunkkien valtakunnaksi muuttunutta hämärää pukuhuonetta, ennen kuin hautasin pääni käsiini.




-0-0-0-0-